Korvissa titaania ja hyvästit kitarisoille

No niin. Helpottavaa, että putkitus on nyt hoidettu. Samalla Aikavarkaalta poistettiin ylikasvanut kitarisa, joka peitti 70 % nenänielusta (kuulemma poiston tarpeellisuuden rajana pidetään 40 % peittävyyttä).

Mies kertoi, että pikku potilas oli tosi reipas ja että ainut kurja kohta oli heräilyn alkuvaihe, jolloin Aikavaras vaikersi ja heittelehti tuskaisena kunnes sai kipulääkettä. Kotiin Aikavaras pääsi kotiin jo parin tunnin heräämöseurannan jälkeen. Kotiin tullessaan Aikavaras oli vähän kalvakka ja väsähtäneen oloinen, mutta paljon parempivointinen kuin etukäteen luulin. Oksentelultakin vältyttiin, vaikka se kuulemma on kitarisan poiston ja nukutuksen jälkeen melko yleistä.

Loppupäivä piti viettää sisällä ja viileitä, pehmeitä ruokia syöden. Aikavarkaan ruokahalu oli jo kohdillaan, ja tuntui etteivät jogurtti, mangosose ja kylmä sosekeitto oikein pitäneet nälkää.

Tänään toipilaan piti olla vielä kotihoidossa, mutta muuten sai jo olla ja syödä normaalisti. No okei, suositeltavaa olisi ollut ottaa vähän tavallista rauhallisemmin vielä tänään, mutta aikamoiseksi juoksenteluksi ja hyppimiseksi pojan touhu meni jo eilen illalla. 

Lääkärisetä antoi palkinnoksi paloauton

Tulehduskipulääkettä annetaan jälkihoitona aamuin illoin kolmen ja korvatippoja aamuin illoin neljän päivän ajan operaatiosta. Eilen päiväunilta herätessä ja viime yönä Aikavarasta piti lisäksi lääkitä supolla, kun kurkku oli kipeä. Ensi viikolla tarkastuskäynti korvalääkärillä, sitten vain peukut pystyyn, että korva- ja silmätulehduskierre olisi historiaa.

Rauhallisempaa puuhaa pikkuveljen bataattisoseaterian aikana

***

Lopuksi lapsen suusta -osio, joka selittää miksi mulla onkin jo jonkun aikaa ollut sellainen olo, että fysioterapiasta ei olisi haittaa:

Puin Aikavarkaalle paitaa. Aikavaras: ”Mikäs äidillä on tuolla kainalossa? Sehän on olkapää!”

Aamumietteitä Aikavarkaan putkituksen aikana

Siellä se Aikavaras nyt on: Mehiläisessä saamassa titaaniputket korviinsa (tai julkaisuhetkellä itse operaatio taitaa olla jo ohitse).

Viime päivinä ollaan kummasteltu kärttyisyyttä, aamuöisiä järkkyraivareita, tavanomaista lyhyemmiksi jääneitä yö- ja päiväunia sekä silmänympärysihon pikkunäppylöitä, joita lapsi hankaa jatkuvasti (ja jotka rauhoittuvat ulkona). Viimeiseen asti pelkäsinkin operaation peruuntumista uuden infektion takia. Kävihän Aikavaras lauantaina Leaf Areenan Mehukattimaailmassa hakemassa oikein bonusaltistusta. (Viihtyi kovasti hyvin, mutta ihmetteli kun siellä ei myyty Kissamehua. Kotiin tullessaan se ilmoitti: ”Ei ollut maailmassa mehua!” Oi voi.) Eilen Aikavaras kuitenkin sai nukuttua kunnon päikkärit, minkä seurauksena poika oli loppupäivän aurinkoinen – eikä hieronut silmiään. Ehkä näppylät tulivatkin jatkuvasta väsymyshieromisesta?

Kellojen siirtämisen myötä iltapäiväulkoilut ovat muuttuneet vähän ankeiksi. Hämärtää ja pimenee saman tien.

Joka tapauksessa putkituksessa Aikavaras nyt on, ja saattajaksi valikoitui mm. imetysteknisistä syistä Mies.

Omat reaktioni ovat vaihdelleet. Eilen melkein purskahdin itkuun, kun kuulin Miehen selittävän Aikavarkaalle: ”Huomenna mennään lääkärisedän luo. Sulle laitetaan sellainen maski, vähän niin kuin astmapiippu, ja sitten sä nukahdat.”

Byääh, enkä minä ole siellä. Ja entä jos jokin menee vikaan?

Saippuakuplia tihkusateessakin

Tänä aamuna sama selostus herätti päällimmäisenä ajatuksen: saispas tänne kotiin pikkuveljeä varten samanmoisen maskin. Anestesiologille olisi meinaan ollut käyttöä viime yönä, joka oli täynnä eeppisen mittakaavan ähinää ja heräilyä. (Isompaa vaipantäytettä on nyt odoteltu viikko, ja äsken päätin turvautua Levolaciin, joka aikoinaan määrättiin Aikavarkaalle juuri samassa ennen-puuron-aloitusta -tilanteessa.)

Ja kun Mies kysäisi esitietolomaketta varten, onko mulla ollut joskus jotain nukutusongelmia: ”Pistä sinne, että pikkuveljeä nukutettiin juuri koko yö epäonnistuneesti.”

"Mää muomaijen sajaattia. Eipäs tuukaan sajaatti, tujeekin karhajanpiirakka."

Sitten odotellaan Aikavarasta kotiin.

Tauteja, lehtiä ja taukopohdintaa

Myönnän: olen viime viikkoina miettinyt pisteen laittamista. Tai kolmen… Tykkään tästä blogista, mutta tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa muusta kuin väsymyksestä. Että pyytelen anteeksi sumeita lauseita ja puuttuvia aiheita: koska väsymys. Ja siitä en tykkää.

Mutta näinhän se on. Pää on tyhjä (tai täynnä pitäisi-hankkia-Aikavarkaalle-talvikengät -tyyppisiä ajatuksia) ja aikaa niukasti (Unirosvo nukkuu 35 minuutin päiväunia ja Aikavarkaan iltakukkumiset venähtävät helposti kymmeneen asti, jolloin kroppa jo halajaa vaakatasoon odottamaan tunnin päässä häämöttävää ekaa yöimetystä). 

Tänään satoi, viime viikolla vielä paistoikin.

Sitä paitsi enkö juuri toissa viikolla kertonut, että

• Mies on työmatkalla
• minä en nuku
• Aikavarkaalla on silmä- ja korva-arvaatte-kai-mikä?

Sama stoori tälläkin viikolla. (Tautologiaa! Jaksaako yhtään kukaan enää lukea?) Tosin neljännen tällaisen tautipläjäyksen koittaessa tunnistimme ensioireet jo niin varmasti, että lääkkeet saatiin viikonloppuna hyvissä ajoin ennen Aikavarkaan yleiskunnon kärsimistä. Korvapotilas on nyt flunssaton, energinen ja normaalivointinen, eikä silmätipoillakaan tarvinnut tällä kertaa kiusata kuin ekan päivän verran. Passitus putkitettavaksi tuli myös; toivotaan tuubien katkaisevan antibioottijatkumon. 

Niin että pitäisikö vetäytyä tauolle ennen kuin karkotan kaikki lukijat, vai jatkaa tähän harvempaan tahtiin arjen sallimissa rajoissa? 

Huomenna olisi päiväkodissa valokuvaus. Joten totta kai nyt, kun Aikavarkaan silmät eivät verestä eikä nenästä valu puikkoja, sankari onnistui sekä juoksemaan mummilan ovea päin että saamaan leikkikaverin lapiosta nenänvarteen. Ja sen kyllä näkee.

En tosin menisi takuuseen onnistuneista kuvista ruhjeettomalla naamallakaan. Nimittäin syyskuussa Isosisko hihkaisi, että katsopa Aikavaras tännepäin niin tulee hyvä kuva! Aikavaras vastasi: ”Ei tuu. Tulee tämmönen.” Sitten se pinnisti silmät kiinni ja irvisti. 

Edellisen kuvan lehdistä tuli mieleen tämä - todiste Aikavarkaan empaattisuudesta. Yhtenä päivänä Aikavaras kiikutti tämän mainoksen mulle silmät kyynelissä ja alahuuli väpättäen. "Äiti kato. Tossa on Isi." Sitten itku yltyi ulvonnaksi. "Isillä menee lehti suuhun!" Lohduttelin. Lopulta Aikavaras totesi toiveikkaasti: "Ei se haiittaa? Lehti tuntuu varmaan hyvältä?"