Huomenna viikon

Unirosvo on huomenna viikon. Voiko näin helppohoitoista vastasyntynyttä ollakaan? Se nukkuu, herää ähisemään ja lipomaan ja natustamaan tumppuaan - sen (kakka)vaippa vaihdetaan, sitten se syö ja nukahtaa taas. Aamupäivällä se on jonkin aikaa virkeä, ilta-aikaan pitempään. Illalla se voi kitistä ja kiemurrella vähän. Ehkä jopa parkaista ihan kunnolla! Vaipanvaihdon yhteydessä se voi itkeä, mutta lopettaa kun saa pöksyt tai viimeistään sylissä tai ihan viimeistään ruokailupisteellä.

Tämän ikäisenä ja seuraavien viikkojen ajan Aikavaras karjui selkä kaarella ja raajat jäykkinä jotain mystistä demonia tuntikausia (valistunut, jälkiviisas veikkaus: silent reflux eli refluksitaudin muoto, jossa ylenpalttisten puklujen sijaan hapan aine seilaa ylös-alas ruokatorvea ja tietysti sattuu), nukkui pääosin lyhyissä jaksoissa ja vihasi hoitotoimenpiteitä niin äänekkäästi, että käytimme korvatulppia. Raukka pieni. Eikä saisi vertailla, ainakaan kenenkään eduksi, mutta olen hämmentynyt koska odotin samanlaista nytkin!

"Kuuntele miten hulluna se raivoaa!" vitsailemme nyt Unirosvosta, vauvan itku on nimittäin kaukana karjumisesta ja syy siihen aina näkyvillä.

Toistaiseksi!

Nyt nautin täysillä; koliikki ja kaikki muut vitsaukset voivat iskeä koska vain ja riistää meiltä tämän epätodellisen hyvän tuurin.

Perjantaina oli aihetta huoleenkin. Soitin iltapäivällä sairaalaan osastolle, jolta kotiuduimme, ja kuvailin kolme ongelmaa:

1. Unirosvon leuassa ja ylähuulessa on punainen, kiiltävä ihottuma/rohtuma, joka näyttää kuin alkaisi halkeilla
2. Unirosvon napatyngän yläpuoli punoittaa ja vuotelee verta
3. Unirosvon isovarpaiden kynsien ulkosyrjät punoittavat, toisesta tihkui vertakin

Vastaus kaikkiin: kuulostaa normaalilta. Ongelmiin 1 ja 2 tarjottiin ratkaisuksi tarkkailemista, tilanteen pahentuessa metylensineä ja edelleen pahentuessa yhteydenottoa lastenpolille. Ongelmaan 3 suositeltiin metylensineä.

Tänään kaikki kolme dramaattista terveysuhkaa ovat lieventyneet huomattavasti.

Perjantai - Mies palasi töihin. Vältyin tuskanhieltä, koska äidilläni oli vapaapäivä, jonka käytti armeliaasti tuoreen tuplaäidin autteluun (ja kiitos Mummi vielä vauvan ensiharjan metsästämisestä sekä ruhtinaallisesta ruoka-avusta ja Aikavarkaan viemisestä puistoon!).

Miten mahtaa käydä maanantaina, kun vaihdan Unirosvolle vaippaa ja Aikavaras tahtoo a) nähdä ylös hoitopöydälle ja b) päästä mun syliin? Miten onnistuu imettää iltapäivällä Unirosvon kaipaamaan puolentoista tunnin välein - tahtiin ilman vaarallisia mustasukkaisuusdraamoja?

Kävi myös kättelyssä ilmi, että ne tuplat tarvitaan sittenkin; kantoliiina ja sisaruslauta eivät tarjoa ratkaisua ensimmäisten viikkojen tai kuukausien logistisiin haasteisiin. Illan googlailtuaan Mies arvioi Britax Dual B -mallin (mikäli nyt muistan nimen oikein) käytännöllisimmäksi vaihtoehdoksi: peräkkäin istuttavina riittävän kapeat varastoon ja busseihin; erilliset kuomut, kantokoppa vauvalle ja käännettävät istuimet. Loistotuurilla tori.fi tiesi, että tuossa parin kilsan päässä oli vaaleahko turkoosinsininen yksilö myynnissä kohtuuhintaan. Kaupat tehtiin tänään aamupäivällä.

Ja ajatella: ehdittiin tasan ajoissa tunnin päähän "voidaanko tulla katsomaan" -puhelusta sovittuun tapaamisen, vaikka mukaan tuli kaksi lasta, joista toisen piti vielä ruokailla ja toisen ulkoilla.

Parasta nyt:

Kun Unirosvo nukkuu ja voin antaa täyden huomion halipulaiselle, esiuhmaiselle ja paaaljon ymmärrystä kaipaavalle Aikavarkaalle

Kun Aikavaras nukkuu tai on ulkona/leikkimässä jonkun muun kanssa ja voin silitellä kaulakuoppaani vasten painautuvan Unirosvon hentoa tukkaa rauhassa

Pahinta nyt:

Kun Aikavaras herää aamuyöllä itkemään äitiä ja minä imetän eri huoneessa Unirosvoa ja toivon Aikavarkaan tyyntyvän ja nukahtavan nopeasti Isin kanssa

Kun paljastui, etten ehkä olekaan ihan niin priimakunnossa kuin sairaalasta päästessä kuvittelin: Aikavarkaan nostelu tuntuu raskaammalta kuin loppuraskaudessa ja saa jälkivuodon hulahtelemaan; iltaisin huimaa ja heikottaa, ties mihin lukemiin muutaman desin verenhukka painoi ysillä jo valmiiksi alkaneen hemoglobiinin. Toisaalta jälkisupistukset (argh!) ovat laantuneet ja imetys sujuu tällä kertaa haavoitta ja rintakumeitta. Ja joka tapauksessa olen paaaljon paremmassa kuosissa kuin Aikavarkaan syntymän jäljiltä.

Tällaista on arki nyt - ei vielä ihan arkea.

Kotona

Ja pää pyörällä; siirtymä sairaalamaailmasta kotioloihin oli aika suuri, vaikka ehdinkin viettää Tyksissä vauvan kanssa vain kolme ja puoli päivää.

Osittain pyörrän myös ne ”ei pelota” -höpötykseni. Kylläpä pelottaa. Nyt tässä pärjäillään ihan hyvin, kun on kaksi aikuista ja Unirosvo lähinnä nukkuu. Mutta entä sitten, kun Mies palaa töihin? Entä sitten, jos ja kun Unirosvo muuttuu vaativammaksi?

Vielä hehkeissä sairaalavaatteissa

Kotiuduimme eilen, kun Unirosvon paino todettiin noususuhdanteiseksi ja mun luontaisesti littanahko etumus oli turvonnut kahdeksi kivistäväksi palloksi. Kolmelta Aikavaras katsoi ikkunasta, kun nostelin taksista turvakaukaloa, sairaalakassia, Liberon promolaukkua ja Mummien tuomia lahjakasseja, jotka olin unohtanut laittaa etukäteen Miehen matkassa kotiin. Taaperon hymy vaihtui kuitenkin nopeasti känkkäränkäksi. Kaikki oli väärin, mitään ei ollut tarpeeksi, mikään ei huvittanut, Äidin syli ei kelvannut, Isi ei saanut mennä vessaan, välipala oli huono mutta välipalattakaan ei halunnut olla. Lopulta räkä poskella rääkyminen laantui ja Äiti sai kaipaamiaan haleja korkoineen. Sen jälkeen Aikavaras on ollut aina välillä iloisesti hämmästynyt nähdessään mut täällä kotona. 

Kenties ainoaksi jäävä kasvokuva Unirosvosta matkalla kotiin. Ensi viikolla sen kasvot ovat jo erinäköiset.

Olo on tänään, heikkounisen yön jälkeen henkisesti kuin kahteen suuntaan venytettävällä kuminauhalla. Kun imetän vauvaa, tuntuu että pitäisi ottaa Aikavaras syliin, rakentaa leegolinnaa, mennä ulos tekemään kaikkea mikä raskauskankeuden takia jäi taaperon kanssa tekemättä viime kuukausina. Kun autan Aikavarasta syömään lounasta tai istutaan sylikkäin sohvalla, vauvahattarahormonihuuruinen mieli tahtoisi sulkeutua oven taakse kaksin uuden vauvan kanssa, haistelemaan sen niskakuoppaa ja katsomaan, miten sen poskeen tulee pieni hymykuoppa, kun ilmakupla etenee tuoreessa suolistossa. Omatunto kolkuttaa: miksi et ollut näin vauvahuumassa Aikavarkaan synnyttyä? Miksi itkit ja olit ahdistunut, miksi pelkäsit pukea vauvaa, miksi et halunnut nukkua vauvan vieressä, miksi koit silloin kaiken ylivoimaiseksi tai ainakin tosi hankalaksi? 

Aikavaras piirtämässä liidulla (pöytään näköjään) aamupäivällä, kun Unirosvo nukkui. Pääosassa kuvassa päiväkodin pihalla tulleet pipit.

No, tuskin tätäkään ehtii murehtia sitten kun vastasyntynyt vähentää päivänukkumistaan. 

Ensimmäinen kotiaamupala sitten uuden ajanjakson alkamisen. Mies toi kaupasta croissanteja, minä olin kekseliäästi ostanut jo viime viikolla jääkaappiin synnytyksen jälkeisiä aikoja odottamaan brie-juustoa. Hyvä pari. Ja puuroa tietysti. ...ja kahvia...

Nyt sain lounaani syötyä. Mies vetäytyi lepäämään, Unirosvo nukkuu jo toista tuntia, Aikavaras nukahti puoli tuntia sitten. Taidan napata vauvan kainaloon ja laittaa silmät kiinni.

Vielä yksi yö Kiisselimaassa

Ääh. Kiisseliä, vispipuuroa, jauhoista sosekeittoa, leipää, pakastevihanneslisukkeita, kiisseliä. Onneksi sairaalakassiin päätyi (nyt jo loppuneen) suklaan lisäksi pähkinöitä ja pähkinäpatukoita, ja Mies toi eilen käydessään hedelmiä ja maustamatonta jogurttia.

Ja täällä vuodepotilasmurkinan luvatussa maassa taitaa kulua vielä huomiseen. Lääkäri totesi Unirosvon muutoin hyväkuntoiseksi, terveeksi ja kotiuttamiskelpoiseksi, mutta paino uhkaa laskea liikaa eivätkä väsähtelevä imutekniikka ja oksentelun jäljiltä heikohko ruokahalu tue painonnostotavoitteita. "Täysin ehdotonta lääketieteellistä estettä ei ole, mutta yleensä paras ratkaisu on seurailla tilannetta täällä, tehdä syöttöpunnituksia ja saada keskittyä ruokailuihin sataprosenttisesti", lääkäri muotoili.

Niin, kotona huoli olisi isompi kuin täällä hoitohenkilökunnan keskellä, ja 100-prosenttinen keskittyminen tuskin onnistuisi, poissaolostani lievästi poissa tolaltaan oleva Aikavaras kun on etevä ottamaan tarvitsemansa huomion vaikka sitten väkisin.

Ja kuitenkin juuri Aikavarkaan vuoksi olisin niin tahtonut kurvata kotipihaan jo tänään ja nostaa takapenkiltä punaisen turvakaukalon, saman jossa 20 kuukautta ja 1 viikko sitten toimme Aikavarkaan sairaalasta kotiin.

Ikävöin Aikavarasta niin, että kirvelee. Katson kuvia puhelimen kuvagalleriasta, muistelen miten se sanoo kiitos ("sii-soo!" kirkkaalla lapsenäänellä, hassusti painottaen) ja pyyhin kyyneleitä.

Toisaalta muuten ei itketä. Tällä kierroksella olen päässyt positiivisempaan hormoniherkistymiseen kuin viimeksi, jolloin sairaala ahdisti, vauvanhoito tuntui vaikealta ja hädin tuskin pysyin pystyssä. Nyt "öö, mitäs ton kanssa nyt pitäisi tehdä" - fiilis meni parissa tunnissa ohi. Otteet palautuivat nopeasti mieleen. Kädet toimivat varmemmin. Vauva tuntuu kevyeltä (kun on tottunut raahaamaan lonkalla 13-kiloista) ja helppohoitoiselta ja rauhoittuu kiitollisesti syliin. Viime yönä uni tuli mullekin (kunhan pääsimme yhteistuumin ohi niistä iltayön tunneista, joina Unirosvo nukkui vain sylissä ja kohoasennossa ja itki vaakamakuulla ja yksin, enkä saanut laidattomassa sängyssä turvallista puoli-istuvaa lepoasentoa vaan vauva uhkasi valahtaa käsivarrelta aina kun nuokahdin väsymyksestä). Lopulta nukkuminen onnistui kuitenkin, pätkissä ja hormonihiessä, vauva kainalossa äheltäen, mutta riittävän virkistävänä. Kätilöt ja hoitajat ovat mukavia. Pömpöttävä mahakumpu ei ärsytä ja masenna. Kuppikoko laajenee, maito on nousussa. Peilistä moikkaa yllättävän virkeä olento. Huonekaverin kanssa on kiva jutella. Vauvan kasvojen avautumista on ihana seurata.

Eikä mikään enää pelota.

25.5.2014 klo 8.41: 3775 g / 52 cm

Unirosvo on syntynyt.

Näin se meni - subjektiivisesti kertoen ja kännykän Bloggeria opetellen (siihen liittyen pahoittelut nurinkurin latautuneista kuvista):

Lauantaina petasin vauvansängyn ja kestovärjäsin olmit kulmakarvani. Turhaa puuhaa, ajattelin. Ehtivät ennen synnytystä pölyyntyä / haalistua. Illalla ahdisti: Unirosvo ei voi syntyä ennen kuin ollaan valittu kummit! Nimestä ei väliä, katsotaan miltä vauva näyttää, mutta kummit! No, löysimme kummit. Pesin hampaat. Menin nukkumaan. Lorahti. Ja koska flunssamaratonien karaisemana tiesin, miltä tuntuu raskaana pissata housuun, tiesin myös, miltä se EI tunnu.

Oli vartin verran sunnuntain puolella, rv 39+4. Hihitytti. Lorahtelu jatkui - jaaha, tosipaikka. Soitin synnärille; pitäisi tulla ja jäädä, mutta voisin rauhassa vielä syödä ja pakata.

Syödessä tietty bloggasin.

Supistukset - ne selkeästi aiempia erilaiset - alkoivat taksissa ja voimistuivat käyrää otettaessa. Taksi haisi edellisiltä asiakkailta (=viinalta) ja kuski tahtoi tietää, saako kätilön valita itse. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli kolme senttiä auki. Totesin itsekseni, että oli ollut oikea valinta jättää Mies kotiin lepäämään. Anoppi ehdittäisiin hälyttää Aikavarasta hoitamaan aamun tullen.

Kolmesta kuuteen: kolme pitkää, tylsää ja kipeää tuntia. Käytävän tallaamista, kylmäpussi alaselässä, valaistuva taivas, ikkunan takana ihmisiä palaamassa baarista.

Kuudelta uusi sisätutkimus, esittely uudelle ystävälle nimeltä Ilokaasu sekä tomera kehotus soittaa Mies paikalle, vaikka senttien perusteella en uskonut sitä itse vielä tarpeelliseksi. Soita, sanoi kätilö. Usko, tämä ei ole yhtä kuin sun ensisynnytys.

Mies ilmestyi ovesta tunnin päästä, toimitettuaan Aikavarkaan Mummilaan. Olin kehnoa seuraa. Takerruin ilokaasumaskiin parin minuutin välein. Supistusten pahin aallonharja kesti minuutin, hengittämiseen keskittyminen, ilokaasuhumala ja maskin puristaminen rystyset valkeina taittoivat tuskasta karmeimmat rosot, ne jotka houkuttivat repimään silmät päästä ja uikuttamaan kuin teurasnauta.

Uusi sisätutkimus. Ei tässä kuule anestesialääkäri ehdi enää paikalle, joten epiduraalitoiveen voit kuopata, ilmoitti kätilö. Aloin itkeä.

Laitettaisko kohdunkaulanpuudutus? kätilö ehdotti. Joo! Joo!

Oho, ei oo enää kaulaa jäljellä, ei voida puuduttaa mitään, kätilö totesi. Ponnista! Päälaki näkyy jo!

Itkin kovempaa. Pelotti. Tuntui että repeän joka ilmansuuntaan, myös väli-ilmansuuntiin. Pyysin, että Mies odottaisi käytävässä. Joku mussa tahtoi olla koilliseen repeävä teurasnauta mieluiten vain naisten kesken.

Käytävään kuultua mm.: Anteeksi! (että huusin kurkku suorana) Työntäkää se takaisin! (kun tuntui ettei pää synny ja olisi parempi leikata - tosiasiassa pää oli jo ulkona)

11 minuuttia. 1 tikki. 10 pistettä syntyjälle. Suihkun jälkeen istuin syömään ja vasta tarjottimen puolivälissä tajusin, että pystyin istumaan. Oho.

Synnytyskertomuksen stara (joka en suinkaan ole minä) on valitettavasti ollut vähän huonovointinen. Teknisesti ottaen terve (ja hämmentävästi blondi; odotin yhtä tummatukkaista ilmestystä kuin isoveljensä syntyessään), ei hätää, mutta ei se varmaan kivalta tunnu menettää ruokahaluaan lapsivesioksennusten takia, joutua lämpökaappiin turhan matalan ruumiinlämmön vuoksi ja tarjota kantapäitään pisteltäviksi verensokeriseurannan nimissä. Kaksi viimeistä ongelmaa selätettiin eilen. Tänään yökkäilykin on vaihtunut tavallisen oloiseksi kitinäksi, joka lakkaa kun ilmakupla poistuu joko suun kautta tai vaippaan. Oma vointini on merkittävästi parempi kuin Aikavarkaan synnyttyä - ja itse asiassa merkittävästi parempi kuin vielä lauantai-iltapäivällä...

Aikavaraskin kävi jo vilkaisemassa Unirosvoa. Vauvaa kiinnostavampia olivat käsidesipullot, arvotavaralokeroiden lapioavaimenperät ja mahdollisuus karata juoksemaan käytävälle. Ikävä jäi - toiveissa kotiutua huomenna, mikäli lastenlääkäri antaa 2-vuorokautistarkastuksessa siunauksensa. Ja sitten en ehdikään blogata tai käydä suihkussa muutamaan vuoteen.

Hellepäivän jälkeinen yö

Hellepäivä takana. En jaksanut, ei huvittanut lähteä mihinkään ulkoilmaa viileämpää asuntoa kauemmas, paitsi illalla varjoisalle takapihalle. En siltikään, vaikka sain viime yönä nukuttua ennätyshyvin (tyyntä myrskyn edellä). 

 

Kukkuu, varpaat! Kohta nähdään taas kurkkaamattakin.

Rv 39+3

Onneksi oli lauantai, ja Mies ulkoilutti Aikavarasta. Tarjosi elämyksiä: kivien heittelyä Aurajokeen, Littoistenjärvessä kahlaamista, saippuakuplia takapihalla. 

 

Koko perhe koossa: mun peilikuvan olkapään takana näkyy pala Miehen punaista paitaa.

Puhallettavan ammeen korvike

Vielä aamupäivällä veikkasin helatorstaivauvaa. Nyt tuntuu kuitenkin, että Unirosvo päästää ensiparkaisunsa ennen laskettua aikaa.

Tilaan nimittäin nyt taksin ja lähden Tyksiin. Lapsivedet menivät.