Synttäreiden jälkeen

Aikavarkaan 3-vuotissynttäreitä juhlistettiin vähän jälkijunassa sunnuntaina. Siivosin (monena päivänä ja ihan h*tosti), leivoin Aikavarkaan kanssa porkkanakakun, poltin puolet pitsasatsista, en osannut päättää mistä kulhoista tarjoilla popcornit ja lakumixin, ja kaikki ne pienet mutta yhteenkerrytettyinä isot juhlavalmistelut tarjosivat mulle karsean niskajumin ja kolmen päivän päänsäryn. Toukokuussa olin fiksumpi; toisaalta Aikavaras tykkäsi leipomisesta, ja joskushan sitä lopulta on pakko siivota, jopa ne ikkunoiden alareunoihin kerrostuneet kuolafossiilit. 

"Kato, mä osaan kiivetä näinkin."

Synttärilahjasateenvarjoa päästiin testaamaan tänään.

Ilmapallojen, temmeltävien 3–4-vuotiaiden ja yleisen hälinän keskellä Unirosvo hämmästytti yleisön rakentamalla tyynesti leegoilla yksinään tunnin verran. Varmaan joku defenssimekanismi: täällä mitään tapahdu, täällä mitään melua oo, täällä mitään vieraita näy, täällä yhtään hässäkkää oo.  

Hiekkalaatikolle rakentui työmaa lapioista ja kepeistä. "Tässä on kieltomerkki. Se kieltää kaiken."

Syysaurinko lämmitti ikkunoiden läpi sen verran kuumasti, että päivänsankari juhli australialaisittain kauluspaidassa ja (uima)sortseissa. Pehmeä pakettikaan ei ollut pettymys, kuten K-Mummi luuli, vaan Aikavaras ilahtui uusista paidoista. (Vaikka onkin rämäpääkoheltaja ja kulkee surutta likaisissa, reikäisissä vaatteissakin, Aikavaras osoittaa hetkittäin melkoista tyylitietoisuutta ja huomioi myös muiden vaatetuksen: ”Äiti onpa kiva kun sulla on mekko.” Ja oma suosikkini tähän mennessä: ”Näyttääpä Unirosvo erityisen kauniilta tuossa lakissa!”)

Arvatkaa, onko tämä meidän suosikkitienpätkä sadepäiväkävelyillä?

3-vuotisneuvola on lykkääntynyt milloin mistäkin syystä. Saa nähdä, millaisen vaikutelman elohiiri antaa itsestään terveydenhoitajan pakeilla, mutta päiväkodista infottiin meitä, että lapsi ällistyttää ja ilahduttaa hoitajia sanavalinnoillaan ja näkemyksillään. Jokaiseen kysymykseen löytyy vastaus, eikä se yleensä ole kaikkein todennäköisin. Jokaista vastausta kohden löytyy kolme uutta kysymystä, eivätkä ne tavallisesti ole kaikkein ennalta-arvattavimpia. Osaa Aikavaras kuulemma myös kertoa ihmeellisiä tarinoita. Niin osaa, vastasin, mutta aina ei kannata uskoa kaikkea. En mäkään uskonut, kun Aikavaras väitti päiväkodin hoitajien sanoneen, että vuohet syövät pieniä lapsia. Tai mistäs sitä tietää. Vuohista ja hoitajista. 

Pojat stalkkaavat takapihapupua, eli rusakkoa, joka syö meidän apilamattoa pari kertaa päivässä aina syksyisin.

 

Pikkuvelikin koittaa opetella kiipeilemään.

Mutta tämän minä uskoin: ”Mä rakastan sua äiti, vaikka välillä oonkin sulle jostain vähän vihainen.”

Syyskuumuistiinpanoja

Jälleen ovat päivät vierähtäneet viikoiksi. Olen saanut nukkua muutaman yön hyvin ja herätä monena yönä usein. Olen pohtinut uhmaa, itkua ja kiukkua; olen iloinnut naurusta, halailusta ja kahta päivää vaille kolmevuotiaan jutuista, joissa on välillä odottamaton logiikka ja toisinaan ei päätä vaan kaksi häntää, sekä yksivuotiaan haparoivasta äänestä joka osaa sanoa pää ja määmää.

Täytin vuosia viikko sitten lauantaina. Olin aikonut leipoa jotain, muffinsseja ehkä tai piirakan, mutta unohdin koko asian, kun edeltävät päivät täyttyivät Aikavarkaan raivareista ja Unirosvon nuhakuumeesta. Lauantai oli niin arkinen, että Aikavarkaan oli vaikea uskoa äidillä olevan synttärit. Vaikka välipalalla löytyi pakastimen pohjalta kaikille jätskit, jotka kesämmällä ostettiin jäätelöautosta eräänä aurinkoisena torstai-iltana, Aikavaras silmäili mun hapsottavaa tukkaa ja Unirosvon räkästämää paitaa skeptisesti eikä suostunut onnittelemaan.

Viime viikolla, kun Mies ei ollut työmatkalla, varasin kalenteriini kaksi iltamenoa. Siinä on kaksi enemmän kuin normaalina viikkona. Numero yksi: viini-illallinen ystävän kanssa kiitoksena tieteellisen artikkelin oikolukuavusta. En katsonut kelloa, en ehtinyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa, en murehtinut edes. Napanuora venyy ja paukkuu! Numero kaksi: toinen ystävä meni kesällä yllätysnaimisiin ja järjesti nyt kavereille bileet. En taaskaan vahtinut kellon kulkua mutta lähdin kotiin kymmeneltä; ajatus aamuyöhön tahallaan valvomisesta ja oman olon sabotoimisesta liiallisilla viinilasillisilla on sietämättömän imbesilli, sen verran Unirosvon kerryttämää univelkaa on vielä kuittaamatta, vaikka fyysinen vointini onkin parantunut sitten tämän kirjoittamisen. Bilepuheenaiheet olivat villejä ja keveitä, esimerkiksi että minkä ikäiselle lapselle aletaan puhua kuolemasta ja että lapsen edessä ateistikin saattaa turvautua kertomaan taivaasta.

Mies osallistui Turku City Marathonille. Reitti meni tästä meidän kodin tuntumasta, ja käytiin vilkuttelemassa maratoonarille ennen lasten päiväuniaikaa. En kehdannut jälkikäteen valittaa ääneen, että mulla tuli jalat kipeiksi, kun jouduin juoksemaan tuplarattaiden kanssa – sisältönään arviolta 27 kiloa pikkupoika-ainesta – kilometrin verran puistosta kyttäyspaikalle, koska puistosta lähteminen eli lasten kerääminen puskista ja maankamaraa takomasta kesti oletettua kauemmin. 

Olen itkenyt kuolevan, ilmeisesti rotanmyrkkyä maistaneen metsähiiren takia. Tai ehkä siksi, että Aikavaras järkeili että hiiren äiti tulee kyllä auttamaan sitä (ei tullut, vaan naapurinsetä sen jälkeen kun me olimme suunnanneet puistoon päin). 

Tänään tein sellaisen läpimurron, että päivällisen jälkeen sain luettua kirjaa kymmenisen minuuttia samalla kun pojat leikkivät keskenään Aikavarkaan huoneessa (useimmin ne leikkivät leikkiä, jossa kaikki kirjat ja lelut kasataan eri paikkoihin ja hoetaan että tää on meidän koti, meidän koti on nyt ihan täynnä). Entiseen, lapsettomaan malliin en tosin saa enää heittäydyttyä fiktiiviseen todellisuuteen. Luulin nimittäin keskittyneeni tekstiin, mutta joku tutka oli ilmeisesti kaiken aikaa valppaana, koska olin jo puolimatkassa olohuoneen halki ennen kuin varsinaisesti tajusin mitä se vaimea ääni siellä eri huoneessa oli kikatellut: ”Hihihi, Unirosvo syö sinitarraa!”

Unirosvo kiipeää pöydälle seisomaan monta kertaa päivässä. 

Aikavaras oppi puhumaan vohvelista tarkoittaessaan jäätelötötterön vohvelia. Tähän mennessä se on puhunut puhvelista. "Äiti, tässä jäätelössä on puhveli mukana!"

Rimpuilua

Voisin kummastella tahatonta bloggaustaukoa, päivitellä päivien kulumista, pahoitella sitä ettei ole ollut mitään asiaa melkein kahteen viikkoon, kertoa että sillä välin olen sentään pitkästä aikaa lukenut monta kirjaa.

Voisin myös kysäistä, mikä määrä huutoa on normaalia perheessä, jossa on kaksi alle kolmevuotiasta. Joinain päivinä tuntuu, etteivät nämä muuta teekään kuin huutavat, itkevät, kirkuvat tai vähintään märisevät kiihtyvästi. 

Kirjassa on telakaivuri, mutta 1-vuotiaan Unirosvon mielestä se on joku muu, ja sitä pitää itkeä. Pitää itkeä, kun ei saa valuttaa maitoa nokkamukista, kun joutuu peppupesulle, kun on väsynyt, kun kävelee seinää päin, kun isoveli ei halua leikkiä, kun joku muu saa lähteä ulos ovesta, kun isoveli itkee liian kovaa tai kun joutuu hetkeksi pois sylistä vaikkapa, kun pitää kaataa kiehuva vesi pois pastakattilasta. Joinain päivinä vallitsee kaiken aikaa joku edellä mainituista olosuhteista. ”Unirosvo huutokävelee sun perässä”, Aikavaras totesi, kun tein päiväunitoimia Aikavarkaalle, eikä siihen valitettavasti mahtunut 11-kiloinen syliin samaan aikaan nipistelemään mun dekolteenahkaani tai puristelemaan kainalon sisältä (Unirosvon ihastuttavia rentoutumisrituaaleja). Huutokävelyä piisaa etenkin aamuisin ja iltaisin.

Aikavaras puolestaan itkee, kun ei saa mitä haluaa, välillä taas vaikka ja kun saa mitä haluaa. Se itkee, ettei halua ulos, ulkona se itkee, ettei halua sisälle. Se itkee, kun ei saa enempää iltasatuja kuin sovittiin, se itkee kun leegot laitetaan ylähyllylle koska niiden heittely ei loppunut parin varoituksen jälkeen. Se itkee, kun vastaan kysymykseen väärässä huoneessa. Kun omena on liian pieni ja kalatarrat loppuneet. Syliin pitää haluta juuri silloin ja vain silloin kun Unirosvo on jo siellä, sitten itketään kun joudutaan odottamaan, ja Unirosvokin alkaa itkeä kun Aikavaras itkee.

Niin että vähän väliä jompikumpi tai molemmat itkee, tai jos ei itke niin sitten Aikavaras saa sekoilukohtauksen, jossa se hysteerisesti räkättäen rimpuilee, säntäilee, sylkee lattialle, heittelee, potkii, rikkoo, puree, kirkuu, ja kun sitä joutuu fyysisesti hillitsemään, Unirosvo koittaa itkien kömpiä syliin, joka on jo täynnä sätkintää.

Koko (tämäkin) viikko on ollut tällaista. (Tai ei tietenkään ole. Pääosin rullaa hyvin. Välillä tulee vain keskityttyä negatiiviseen enemmän kuin positiiviseen.) Joskus osasin sanoa, montako itku- tai raivokohtausta Aikavaras sai päivässä ja montako päivää meni ilman niitä, koska välillä niinkin kävi. Nyt ei ole kyllä mennyt päivääkään ilman, enkä ole pysynyt laskuissa montako kertaa päivässä joku takoo kirkuen lattiaa. Toisinaan meinaan itse olla niistä yksi.

Eilen mentiin koko päiväksi mummilaan, kun Mies oli työmatkalla ja Mummi vapaalla. Viihtyvät sadepäivänä paremmin, oli ajatus. Itkevät hiljempaa, tappelevat kiltimmin. Unirosvo viihtyikin, mutta Aikavaras testasi äänihuuliaan aika tavalla. Lieventävä asianhaara lienee, että sille puhkesi nuha ja se oli nukkunut huonosti. Mukava hengähdystauko illalla tuli, kun pääsin hakemaan auton parkkipaikalta yksin; satoi vettä ja lapset olivat jo unipuvuissaan. Jospa sitä ajelisikin jonnekin muualle, oikein viheltelisi, mielessä käväisi. En osaa viheltää, joten huruttelin ykkösvaihteella kerrostalon alaovelle ja noudin rappukäytävästä jälkikasvuni. Omalla kotipihalla Aikavaras vielä kunnostautui karjaisemalla turvaistuimeen nukahtaneen Unirosvon tahallaan hereille juuri kun aioin kantaa sen nukkuvana sänkyynsä.  

Tänään lähdettiin aamupäivällä lätäkkökävelylle. Se oli hetken kivaa, poikettiin puistoonkin, mutta se keikka meni vähän pieleen sekin, ja voitte uskoa että tunsin sellaisen mun-lapset-ei-koskaan-itke-kun-niiden-ei-tarvitse-äidin katseen selässäni, kun piti päättää kumman lapsen annan itkeä naama märkää hiekkaa vasten sillä aikaa kun sidon toista kirkuvaa kurahousupakettia rattaisiin. Naapurusto raikasi koko kotimatkan. 

Ehkä absurdeinta kuitenkin on, että saman tien megalomaanisen karjuntakonsertin jälkeen ne syövät reippaasti, juoksevat vartin yhdessä kikattaen ilman loukkaantumisia, sitten Aikavaras kuljettaa mulle rivin leegokukkasia ja Unirosvo laittaa pahvilaatikon päähänsä ja esittää pienen laulun, jolle Aikavaras nauraa katketakseen, ja kun nauru loppuu, ne kehittävät jonkun epäortodoksisen mutta sallitun rajoissa menevän leikin. Itse en pääse yli ihan niin nopeasti. Itkuviiruiset naamat jäävät kummittelemaan verkkokalvoille, loputon huuto pistelee vielä reikiä tärykalvoihin. Ja juuri kun pääsen yli, alkaa sama alusta.