Ensimmäinen flunssa ja järkevää ajankäyttöä

Kaikista puolihysteerisistä varotoimenpiteistäni huolimatta Aikavaras on poiminut itseensä sen verran viruksia, että eilen illalla pikku sieraimet täyttyivät limasta.

Mies totesi, että kylläpä tää tuntuu kivalta kun se kerrankin pötköttää sylissä levollisesti. Ei rimpuile tai sätki, ei yritä kääntyä eikä punnerra mihinkään suuntaan naama punaisena.

No kipeähän se oli. Nuhan puhkeaminen selitti myös, miksi Aikavaras yhtäkkiä pelkäsi linkoavaa pesukonetta, alkoi itkeä perunaporkkanasoseen takia eikä piristynyt edes siitä äänestä, joka kuuluu kun väännän kestovaipan huuhdeltua bambuhamppuimua lavuaarin päällä kuivaksi. (Tavallisesti se kirvoittaa melkoisen hihityksen. Luulee varmaan että kaikki kankaasta tirisevä neste on sen omaa pissaa.)  

Kuumetta ei tullut, ja sitä rauhallista pötköttämistäkin kesti vain tunnin. Tukkoisesta nenästä huolimatta kaveri jaksoi pian naureskella ja riehua.

Nuhanenän hoivaamisen lomassa manailin itsekseni: Mies on lähdössä työmatkalle ja tää räkätauti ei ainakaan auta Aikavarasta nukkumaan rauhallisemmin. Olin väärässä. Mies kyllä lähti taksin kyydissä aamukuudelta tekemään jotain tärkeää jossain muualla, mutta ensimmäinen nuhayö sujui Aikavarkaalta nukkumisen merkeissä. Pitkästä aikaa viereisestä huoneesta ei kuulunut tutin perään itkeskelyä tai kääntymisvenkoiluun kyllästymistä useaan tuntiin. Potilas nukkui rauhallisesti kuusi tuntia putkeen ennen kuin heräsi nälkäisenä. Nenä oli täynnä limaa, mutta Aikavaras oli niin väsynyt että röyhtäytyksen jälkeen sain rauhassa käytellä NenäFriidaa ja turauttaa perään (tai siis nenään) hövelin annoksen suolaliuostippoja. 

Vauvankidutusvälineistöä pesun jälkeen

Näin ollen mäkin sain vihdoin nukkua hyvin, eikö vain?

Totta kai. Mitä nyt heräilin parin tunnin välein tarkistamaan, onko Aikavarkaalla hengitysvaikeuksia ja tuntuuko se kuumeiselta ja onko pinnasängyn alla mörköjä.

Aamupäivällä Aikavaras tykkäsi luumusoseesta mutta riiteli NenäFriidan kanssa. Onhan se aika vulgaari toimenpide, kun äiti imee nenästä räkää letkun kanssa. Tyhjennyksen jälkeen sieraimiin anteliaasti annostellut suolaliuostipat eivät aiheuttaneet vastustelua, onneksi.

Kun päiväuniaika saapui, Aikavaras nukahti rauhallisesti. Näin ollen mäkin sain levätä, eikö vain?

Totta kai. Mitä nyt imuroin, soseutin bataattia ja kesäkurpitsaa, tiskasin, pyykkäsin, järjestin kaappeja. Lähdenkin tästä kiertelemään ympäri naapurustoa kyselemässä, josko jollain on puulämmitys, voisin vähän hakata halkoja. Jotta olen sitten iltahulinoiden aikaan ja räkätaudin mahdollisesti mun unettomuuden runtelemaan kehooni iskiessä tosi virkeä.

Olen tässä miettinyt

1.      Miksei neuvolan vessassa voi olla integroitua babysitteriä, jotta vaunuilla liikkuvat äidit pääsevät vessaan?

Oletan, ettei ketään muutakaan huvita laittaa vauvaa vessan lattialle – sillä kyllähän se kuolaa lattian likaiseksi – tai jättää jälkeläistään yksin vaunuihin vartioimattomaan aulaan.

2.      Mihin kirjaston asiakaspalveluhenkilöä tarvitaan, kun kaikki palvelutoiminnot on muutettu itsepalveluksi? Kertomaan, ettei ole enää hänen työnsä auttaa?

Palautuksia ei ole aikoihin otettu vastaan tiskille. Lainaamista yrittävä ohjataan käyttämään automaattia. Hiljattain varausta noutaessani tiskin takaa kerrottiin, että nykyisin varaukset poimitaan itse tuolta hyllystä, saapumistunnuksella.

”Tuolta mun selän takaa, ole hyvä.”

”Ai. No voinko mä lainata sen tästä tiskiltä kun vaunuilla on vähän ahdasta liikkua täällä?”

”Meillä on kyllä tuo lainausautomaatti, tuolla toisella puolella kirjastoa. Sitä pitäisi käyttää. Mutta sen jälkeen voit tulla vielä maksamaan sen euron tähän.”

3.      Miksi mun vasemman korvan lävistysreikä umpeutuu yön aikana, kun otan korvikset ”nukkumisen” ajaksi pois?

Lainausmerkit siksi, ettei viime aikojen yönviettotapaa voi kutsua nukkumiseksi tosissaan.

Aikavarasta kiinnostavat enemmän lelut kuin neuvolan vessaongelma, kirjastotätien funktio tai äidin korvalehden kudoksen käyttäytyminen.

Käy valo silmiin öisen valvojan

Menin taannoin kehuskelemaan Aikavarkaan yöunilla. Että kaveri nukkuu pääsääntöisesti hyvin lukuun ottamatta Kadonneen Tutin Metsästykseen käytettyjä öitä. (Olin tyytyväinen saadessani nukkua 3–4 + 2–3 tuntia yössä. Ei nyt sotketa tähän sitä 7–9 tunnin yöunta, jonka suurin osa ei-äideistä tarvitsee.)

Vauvaperhe-elämä on tunnetusti muuttuvaista – ja yöunet katoavainen etuoikeus.

Joka nyt on meiltä dramaattisesti riistetty. Ensin lisääntyi Kadonneen Tutin perään itkeskely. Sitten Aikavaras alkoi huudella pinnasängystään pää pystyssä. 

Aurinko voitko mennä pois, mun silmiä särkee ja pää ei käänny kuin oikealle?

Aikavaras oppi kääntymään vatsalleen jo yli kuukausi sitten. Olin kuullut, että siinä vaiheessa vauvat usein harjoittelevat uutta hienoa taitoaan öisinkin, jolloin vuorokauden pimeimmistä tunneista tuppaa tulemaan yhtä sirkusta. Aikavaras kuitenkin nukahti ja heräsi kiltisti selällään, joten uskoin, etten joutuisi omakohtaisesti todistamaan öistä kääntyilyshow’ta.

Ehdin suunnitella suuria: Nyt kun nää yöt menee näin hienosti niin mähän alan käydä salilla taas. Ja lukea kaikkea järkevää sanomalehden otsikoiden ja satunnaisten blogitekstien lisäksi. Ja kirjoitan uuden version siitä kolme vuotta sitten valmistuneesta romaanikäsikirjoituksesta! Ja viimeistelen ne kaikki vuosi sitten kirjoittamani novellit, niin että voin lähettää kustantamoon (hylättäväksi) kokoelman viimeistään kesällä!

Siinä ”jippii, olen taas pirteä” -innostuksessani en tajunnut pohtia, missä välissä suorittaisin kaiken sen. (No, teoriassa se hoituisi näin: salille kerran viikossa Anopin tai Miehen hoitaessa Aikavarasta; järkevien lukemista illalla hetken aikaa ennen nukahtamista; romaanin uudelleenkirjoittamista sunnuntaipäiväunten aikana; novellien viimeistelyä ekojen päiväunien venähtäessä pitkiksi, ja satunnaisina iltavapaahetkinä viikon varrella. Muut päiväuniajat taitavat kulua hujauksessa ruoanlaittoon, niska-hartia-selkä-jumppaan, soseiden keittelyyn sekä vauvajumppaan ja -tanssiin menoon ja sieltä poistumiseen.)

Nyt jo näppärästi automaationa hoituva taito alkoi kuitenkin viime viikolla aktivoida Aikavarasta öisinkin. Kaveri aloittaa kääntymisen jo ilmassa siinä vaiheessa, kun häntä vasta lasketaan sänkyyn. Jos Aikavarkaan saakin asettumaan pinnasänkyynsä selälleen, heti kevyemmän univaiheen koittaessa iskee vahva kääntymisvietti. Vatsallaan nukkuminen ei luonnistu, koska mahallaan olo näyttää edellyttävän jumalatonta punnertamista ja ylöspäin kurkottelua. Ja kun napakin on irti patjasta, niin heräähän siinä väsynytkin vauva – äiti auta!  

Tottahan vauvan kanssa samassa paketissa tulee univelka. Mutta kun kolmen yöherätyksen jälkeen on juuri saamassa unen päästä uudelleen kiinni, ja.... taas. Taas! Silloin eka ajatus useimmiten on, että voi 
a) h****tti 
b) vitsi
c) miten ihanaa
d) muu, mikä? _____________

Julmasti lisääntyneet yöherätykset vaativat veronsa, kun olin jo tottunut 5–7-tuntisiin öihin. Kun takana on useampi alle nelituntinen yö, ei sanomalehden otsikoissakaan ole mitään järkeä. Mietin kauan, miten maailmanmestari voi olla keskinkertainen. Viidennellä lukukerralla selkisi, että kaksinkertainen mestarihan se oli.

Tässä yhteydessä kannattaa huomioida, että äitiyslomaa edeltävässä työssäni mulle maksettiin muun muassa tekstien oikolukemisesta.

Muistaakseni aivot tarvitsevat 3 tunnin yhtäjaksoisen unen, jotta ehtivät käydä läpi unen tärkeät palauttavat ja virkistävät vaiheet. Sen takia viisikin tuntia voi tuntua pelkältä kiusanteolta, jos sen noukkii yön aikana alle tunnin pätkissä. Ja pahinta on, kun ei enää saa unen päästä kiinni vaan ennakoi, että kohta viereisessä huoneessa alkaa taas vehtaaminen ja vastustamattomat kutsuhuudot. 

Äitiyspakkauksen makuupussista on ihan piece of cake kiemurrella ulos, jotta voi aamusella näyttää äidille pyllyä.

Ihan ekoina aikoina Aikavarkaan syntymän jälkeen hormonit auttoivat jotenkin ihmeesti jaksamaan parin tunnin yöunilla, tai sitten aika on kullannut muistot. Olin kyllä itkuinen ja väsynyt, mutta kävin parin tunnin ripeillä vaunulenkeilläkin lähes joka päivä. Nyt ne hormonit tuntuvat auttavan lähinnä ostamaan suklaata joka kauppareissulla ilman huonoa omatuntoa.

Mies saa osakseen valitettavan paljon tiuskimista nykyisin. Ja se järkevien lukeminen? Tarjoan kasvokuorinnan käytetyllä pukluharsolla jokaiselle, joka tunnustaa paheksuvansa sitä jos pienten lasten äidit eivät jaksa pysytellä kärryillä ajankohtaisista asioista tai lukea maailmankirjallisuuden klassikoita. Harlekiiniromaaneihin en ole vielä Prisma-reissulla tarttunut, mutta ehkä sen genren kirjoittaminen sujuisi nyt viimeistelyä odottavia novelleja paremmin.

Cassandra katsoi kreiviä, jonka silmät sädehtivät vaarallisesti ilta-auringossa, vihreinä kuin Madagaskarin smaragdit. Kyllä, hän henkäisi mielessään, kun kreivin viitta hulmahti lempeässä tuulessa; kyllä, tämän miehen takia hän heittäisi hyvästit kaikelle entiselle.

(Myönnän häpeämättä, että olen romanttiset roskaromaanini lukenut silloin 12-vuotiaana.)

Toistaiseksi näitä mahallaanhillumisöitä ei ole vielä montaa takana, ja Isosiskon mukaan tämä vaihe saattaa olla vain viikon parin kestoinen. (Viime yönä unipussi auttoi jonkin verran, mutta minä valvoin odottamassa, että Aikavaras kiemurtelee sieltä ulos. Pöksynsä se olikin saanut ketkuteltua jaloistaan unipussin sisällä, ilman käsiä. Ja tämän aurinkoisen talvipäivän aamun kruunasi havainto, etten saa päätäni käännettyä vasemmalle.)

Katsotaan. Ehkä totun taas vähempään uneen. Tai Aikavaras oppii nukkumaan mahallaan, tai olemaan kääntymättä. Sitten saadaan koko perhe nauttia hyvin nukutuista öistä.

Kunnes Aikavaras oppii konttaamaan. Ja sitten nousemaan pystyyn. Ja kunnes se saavuttaa murrosiän eikä noudata kotiintuloaikaansa. 

Kivulla sinä olet lapsesi synnyttävä ja väsyneenä hänelle luomuporkkanaa soseuttava. 

Gary, aikavarkaista ensimmäinen

Muistaako joku muu 1990-luvun loppupuolella esitettyä tv-sarjaa nimeltään Aikavaras (engl. Early Edition)? Siinä tyyppi saa joka aamu seuraavan päivän lehden, tehtävänään tietysti ennaltaehkäistä joku onnettomuus tai muu tragedia. Taisin olla kolmetoista, kun tuijotin Aikavarasta joka sunnuntai-iltapäivä. En kertonut edes parhaalle kaverilleni sarjasta, koska olin niin ihastunut päähenkilöön, vähän reppanan oloiseen Garyyn (jota esitti Kyle Chandler). Niin ihastunut, että halusin ettei kukaan muu katsoisi koko ohjelmaa.

Samaa logiikkaa noudatin lempikirjojeni suhteen. En kertonut niistä kellekään, etten joutunut jakamaan kokemusta. Minulla on kauniita luonteenpiirteitä.

Aikavarkaassa Gary sai siis aamulehden tulevaisuudesta ja esti päivittäin ihmishenkiä vaativan katastrofin. Vai oliko sillä sunnuntai vapaapäivä? En muista. Jotenkin siihen kaikkeen liittyi kissa. Oletettavasti seuraavana päivänä muut saivat saman lehden, miinus se yksi tragediauutinen. Gary sai jälleen seuraavan päivän lehden ja säntäsi pelastamaan pahaa-aavistamatonta uhria, joka yleensä ei edes tajunnut olla kiitollinen.

Päinvastoin kuin Gary, mä luen usein eilisen lehden, jota en edellisenä päivänä kerennyt. Jos sen skippaa, ei pysy kärryillä tän päivän lehdestä. Sitten huomenna. (Onpa meillä muuten ryppyinen pöytäliina.)

En muista, että sarjassa olisi missään vaiheessa pureuduttu sen kummemmin siihen, mitkä aukot fysiikan laeissa mahdollistivat kuvion. Tai sitten keskityin puberteettisella intensiteetillä haaveilemaan päivästä jolloin minä ja Gary kohtaamme romanttisesti. Gary voisi vaikka kantaa mut ulos palavasta talosta, tai syöksyä pimeälle kujalle juuri kun sarjamurhaaja on hyökkäämässä kimppuuni.

Tämä skenaario voisi tapahtua sitten, kun mulla olisi tuuhea kihara tukka, pitkät ripset ja tietysti isot rinnat. Näin ajattelin kolmentoista ikäisenä. Sellainen aika ei koskaan koittanut, joten mun ja Garyn polut eivät ole ristenneet.

Tämän kirjoittamista edeltävä yö oli yhtä Kadonneen Tutin Metsästysretkeä. Kipitin vaaleanpunaisen peittoni alta Aikavarkaan huoneeseen tämän tästä, ja sain itse nukuttua yhteensä kolmisen tuntia muutamassa eri pätkässä. Ja sitä edellisenä. Sitä edellisenä en muuten vain saanut nukuttua. Näin ollen tässä kirjoituksessa ei ole, eikä tarvitse olla, mitään pointtia. 

Kunhan muistelin.