Terveiset oikealta lomalta

Minilomani sujui sujuvasti ja vikkelästi. Tapasin ystävän, kävin ostoksilla - tavoitteenani oli uudistaa vaatekaappi nykyistä makua, kokoa, mallia ja elämäntilannetta vastaavaksi, mutta jestas miten ikäviä, rumia ja epäkäytännöllisiä vaatteita kaupat pursuilevat - ja sain ranteeseeni rasitusvamman klikkailemalla yötä myöten viimeisen vuoden valokuvasaldosta parhaita otoksia teetettävien kansioon. Miksi oli pakko napata Teneriffalla jokaisesta tuulenpieksemästä kivikkorannasta kaksikymmentä kuvaa?

Perheen kaksilahkeiset kotiutuivat torstai-iltana omnistuneelta reissultaan ja lepäilivät perjantain pois matkaväsymystään. Sitten koittikin mulle aika sulkea toimiston ovi perässäni ja sanoa että heippa, nähdään elokuussa lomani jälkeen. Pestä pyykkiä, odottaa sen kuivumista oudon kosteassa, liikkumattomassa ilmassa - ei Turussakaan sentään aina tuule - ja pakata kassit.

Sunnuntaiaamuna ajoimme Helsingissä Gabriellaan ja -iltapäivällä Tallinnasta Pärnuun kattohaikaroita laskien ja lasten autopuutumista vastaan taistellen. Tällä kertaa majoitumme hotellin sijaan Airbnb:n kautta vuokratussa kerrostalokolmiossa. Kämppä on mukava ja toimiva, eikä kauhukaksikko ole vielä rikkonut mitään,  vaikka ovat nykyisin sitä sorttia, joka juoksee kilpaa ympyrää huutaen kilpaa "pippeli pippeli pippppeeeliiii!" ja leuhkii sillä, että "aina just ennen kuin mä törmään, niin mä vain kiihdytän!"

Niin että terveiset vaan täältä. On polkuautoiltu lintutornille, kahlailtu lämpimässä matalassa meressä, syöty jätskiä, ajettu Valgerannan seiklusparkiin testaamaan metsän katveeseen rakennettua kiipeilyrataa, jossa on oma alueensa 2-6-vuotiaille lapsille. Kumpikin apinamme viihtyi siellä, mutta ihan vielä taidot eivät riittäneet vaikeamman radan suorittamiseen kokonaan. Mikään kiipeilijöiden possujuna tämä paikka siis ei ollut, eli haastetta riittää näitä vanhemmillekin tarzaneille.

Meillä on vielä kaksi päivää aikaa ennen kotiinpaluupäivää. En vielä mieti elokuuta, paluuta toimistolle, paluuta päiväkotiin.

10 vuotta ja kaksi päivää

1.10.2005 noin kello 16.30 oli morsiamella off white -sävyinen puku ja isosiskolta lainattu huntu. Oranssi kallakimppu törmäsi sakastin ovenpieleen, kun kädet tärisivät jännityksestä.

1.10.2015 noin kello 16.30 se kymmenen vuoden takainen morsian yritti juuri laittaa hiuksiaan kivasti aivan vastikään selville saamaansa hääpäiväyllätystä varten, kun Aikavaras tuli ilmoittamaan, että Unirosvon lahkeesta putoilee lattialle jotain ruskeaa ja hänellä itsellään on myös kakkahätä. Seurasi monenlaista vessa- ja suihkutoimintaa, mutta lopulta pojat olivat lähtökunnossa, kun Mies tuli töistä, ja itsekin sain kiskottua hameen ja juhlapaidan päälle ennätysajassa.

Ajoimme keskustaan, jossa Anoppi oli vastassa. Luovutimme lapset ja auton. Kuin ihmeen kaupalla kukaan ei ollut herännyt itkemään kuumetta edellisenä yönä (muista syistä kylläkin) tai oksentanut lounasta olohuoneen matolle, saanut aivotärähdystä puusta pudotessa tai katkonut kyynärluuta kikkaillessaan ulkoportaiden kaiteella; piti oikein nipistää itseään, että voiko olla totta, tämä tapahtuu ihan oikeasti, tätä ei tarvitsekaan perua. Kyllä, oli se totta!

Alkoi reilun vuorokauden lapsivapaa, jonka aloitimme syömällä Pinellassa. Illan pimetessä siirryimme merellisiin puitteisiin.

Poreallas, kuohuviiniä. Sen sellaista. Vähän kuin eri maailmassa. Ei edes mitään mahdollisuutta karata tekemään rästiin jääneitä kotitöitä. Eikä pienintäkään halua tehdä niin.

Oli ihanaa.

I h a n a a.

I-h-a-n-a-a.

Seuraavana päivänä näytti ihan siltä, kuin muutama ryppykin olisi silinnyt. (No, älkää liikaa kadehtiko, tänään olen saanut ne takaisin. Mutta en sentään korkojen kera.)

Syyskuumuistiinpanoja

Jälleen ovat päivät vierähtäneet viikoiksi. Olen saanut nukkua muutaman yön hyvin ja herätä monena yönä usein. Olen pohtinut uhmaa, itkua ja kiukkua; olen iloinnut naurusta, halailusta ja kahta päivää vaille kolmevuotiaan jutuista, joissa on välillä odottamaton logiikka ja toisinaan ei päätä vaan kaksi häntää, sekä yksivuotiaan haparoivasta äänestä joka osaa sanoa pää ja määmää.

Täytin vuosia viikko sitten lauantaina. Olin aikonut leipoa jotain, muffinsseja ehkä tai piirakan, mutta unohdin koko asian, kun edeltävät päivät täyttyivät Aikavarkaan raivareista ja Unirosvon nuhakuumeesta. Lauantai oli niin arkinen, että Aikavarkaan oli vaikea uskoa äidillä olevan synttärit. Vaikka välipalalla löytyi pakastimen pohjalta kaikille jätskit, jotka kesämmällä ostettiin jäätelöautosta eräänä aurinkoisena torstai-iltana, Aikavaras silmäili mun hapsottavaa tukkaa ja Unirosvon räkästämää paitaa skeptisesti eikä suostunut onnittelemaan.

Viime viikolla, kun Mies ei ollut työmatkalla, varasin kalenteriini kaksi iltamenoa. Siinä on kaksi enemmän kuin normaalina viikkona. Numero yksi: viini-illallinen ystävän kanssa kiitoksena tieteellisen artikkelin oikolukuavusta. En katsonut kelloa, en ehtinyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa, en murehtinut edes. Napanuora venyy ja paukkuu! Numero kaksi: toinen ystävä meni kesällä yllätysnaimisiin ja järjesti nyt kavereille bileet. En taaskaan vahtinut kellon kulkua mutta lähdin kotiin kymmeneltä; ajatus aamuyöhön tahallaan valvomisesta ja oman olon sabotoimisesta liiallisilla viinilasillisilla on sietämättömän imbesilli, sen verran Unirosvon kerryttämää univelkaa on vielä kuittaamatta, vaikka fyysinen vointini onkin parantunut sitten tämän kirjoittamisen. Bilepuheenaiheet olivat villejä ja keveitä, esimerkiksi että minkä ikäiselle lapselle aletaan puhua kuolemasta ja että lapsen edessä ateistikin saattaa turvautua kertomaan taivaasta.

Mies osallistui Turku City Marathonille. Reitti meni tästä meidän kodin tuntumasta, ja käytiin vilkuttelemassa maratoonarille ennen lasten päiväuniaikaa. En kehdannut jälkikäteen valittaa ääneen, että mulla tuli jalat kipeiksi, kun jouduin juoksemaan tuplarattaiden kanssa – sisältönään arviolta 27 kiloa pikkupoika-ainesta – kilometrin verran puistosta kyttäyspaikalle, koska puistosta lähteminen eli lasten kerääminen puskista ja maankamaraa takomasta kesti oletettua kauemmin. 

Olen itkenyt kuolevan, ilmeisesti rotanmyrkkyä maistaneen metsähiiren takia. Tai ehkä siksi, että Aikavaras järkeili että hiiren äiti tulee kyllä auttamaan sitä (ei tullut, vaan naapurinsetä sen jälkeen kun me olimme suunnanneet puistoon päin). 

Tänään tein sellaisen läpimurron, että päivällisen jälkeen sain luettua kirjaa kymmenisen minuuttia samalla kun pojat leikkivät keskenään Aikavarkaan huoneessa (useimmin ne leikkivät leikkiä, jossa kaikki kirjat ja lelut kasataan eri paikkoihin ja hoetaan että tää on meidän koti, meidän koti on nyt ihan täynnä). Entiseen, lapsettomaan malliin en tosin saa enää heittäydyttyä fiktiiviseen todellisuuteen. Luulin nimittäin keskittyneeni tekstiin, mutta joku tutka oli ilmeisesti kaiken aikaa valppaana, koska olin jo puolimatkassa olohuoneen halki ennen kuin varsinaisesti tajusin mitä se vaimea ääni siellä eri huoneessa oli kikatellut: ”Hihihi, Unirosvo syö sinitarraa!”

Unirosvo kiipeää pöydälle seisomaan monta kertaa päivässä. 

Aikavaras oppi puhumaan vohvelista tarkoittaessaan jäätelötötterön vohvelia. Tähän mennessä se on puhunut puhvelista. "Äiti, tässä jäätelössä on puhveli mukana!"

Sillä aikaa kotona

Palasin eilen kotiin virkistävältä minilomalta (jonka aikana en estänyt syöttötuoleja kaatumasta tai ketään juoksemasta auton alle taikka syömästä kiviä tahi lyömästä veljeä, enkä pyyhkinyt maitoa lattialta enkä suorittanut kolmea asiaa kahdella vajaakoordinaatioisella kädellä, eikä kukaan nipistellyt mun kaulanahkaani). Kuulin, että poissaollessani kaikki oli sujunut kotona hienosti. Pojat olivat totelleet hienosti, nukkuneet hienosti, syöneet hienosti, leikkineet hienosti. Ei itkua, huutoa tai rähjäystä.

Jassoo. 

"Asuiko täällä ihan eri pojat hetken aikaa?" kysyin.

"Joo", Aikavaras vastasi. "Ja sitten sinä tulit kotiin."

Ja kohta se meininki muuttuikin tutummaksi taas.

Ex-Ruisrock-lesken rohkea suunnitelma

Mies osti viime viikolla kolmen päivän lipun Ruisrockiin. Verrattuna viime kesän Ruisrock-leskeyteen – josta päällimmäisenä keikkuu karsea muisto siitä hetkestä, kun ollaan liian kuumalla liian aurinkoisella liian tyhjällä leikkipaikalla ja Unirosvosta mustasukkainen Aikavaras, silloin 1 v 10 kk, lähtee juoksemaan kohti autotietä ja viisiviikkoinen ja vielä nimetön Unirosvo ei ole vielä lopettanut ruokailua ja alkaa itkeä kun keskeytän toimituksen, ja juoksen Aikavarkaan perään sydän jyskyttäen yltä päältä paniikki- ja hellehiessä ja huutavaa vauvaa tasapainotellen ja niskaa tukien vai tuenko sittenkään tarpeeksi ja paita imetyksen jäljiltä auki, ja vauva puklaa kaaressa mun naamalle ja hiuksille ja repsottavien imetysliivien sisään ja omalle bodylleen ja taapero vain juoksee ja jostain kuuluu auton ääni – ai miten niin verrattuna, koska eihän näitä nyt voi edes verrata.

Myönnän silti, että perjantai-ilta oli vähän hermojakiristävä. Mua ja ehkä lapsiakin painoi vielä reissuväsymys edellisen illan kotiinpaluun jäljiltä, puistossa oli liian kuuma eikä lainkaan seuraa ja takapihalla Unirosvo ei pelannut sääntöjen mukaan vaan pyrki itsetuhoiseen sabotaasiin ja Aikavarasta harmitti kun en ehtinyt leikkiä sen kanssa, ja sitten vielä Aikavaras reagoi kohtuuvoimalla siihen että Mies oli juuri ollut viikon tiiviisti lasten kanssa kunnes äkkiä häippäisi jonnekin Uis-okkiin. 

Se hoipertelee ja joskus pääsee perille

Mutta lauantaina onni oli ajokortti ja ilmastoitu auto, jolla pääsin lasten kanssa mummilasta toiseen. Päivä oli oikein leppoisa, säästyin ruoanlaitoltakin.

Sunnuntaina Mies viihdytti meitä väsyneellä olemuksellaan päiväuniin asti, sen jälkeen pärjättiin taas varsin hyvin keskenämme.

Ja kun homma meinasi iltasuihkussa levitä käsiin kun lapset villitsivät toisensa tärykalvonräjäytysparkuun, tämä ajatus toi lisäpuhtia: kohta on mun vuoro hengähtää hetki. 

Nämä kelit ennen lyhyttä hellejaksoa ja nämä kelit sen hellejakson jälkeen. No, saapahan rekka-auto pian uuden pesun lätäkkövedellä.

Siis ihan kohta. Lähden aamujunalla Helsinkiin, jossa odottaa ystävä, sellainen jonka kanssa ystävyys ei vanhene vaikka ei nähtäisi kuin kerran vuodessa tai kahdessa. Enkä edes tule yöksi kotiin!