Lantionpohjanoteeraus

Toisin kuin pelkäsin, raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on nyt tokalla kierroksella ollut helpompaa kuin ekalla. Kroppa otti vähemmän osumaa kuopusta maailmaan saattaessa, joten istuminen ja jalkeilla oleskelu sujui heti synnytyspöydältä nousemisen jälkeen huomattavasti helpommin kuin syyskuussa 2012.

Painoa kertyi Unirosvoa odottaessa melko tasan 10 kiloa. Kilon, puolitoista enemmän kuin Aikavarasta odottaessa. Maidon nousu aiheutti mulle tälläkin kertaa napakan turvotuksen, joka hämäsi luulemaan että sairaalaan jäi vain kolme kiloa – huolimatta siitä, että vauva painoi lähes neljä kiloa, istukka punnittiin 600-grammaiseksi, lapsivettä tulvi ulos se perinteiset puolitoista tai kaksi litraa, ja vertakin menetin muutaman desin verran. Numerot eivät ihan täsmänneet. Muutaman kotipäivän kuluttua vaakalukema kuitenkin normalisoitui, ja viikko kotiutumisen jälkeen paino oli – hupsista keikkaa – enää pari kiloa plussan puolella lähtöpainosta. Eli oikeastaan jo ihan ns. ihannepaino, koska imetyksen ja liikunnallisen kesän jäljiltä olin ehkä turhankin hoikassa kunnossa raskaaksi tullessani. Näin ollen mun on ollut hankala perustella itselleni, miksi pitäisi luopua siitä päivittäisestä suklaalevystä (vaikka tuleehan se kalliiksi), etenkin kun runsaanpuoleinen valtaisa suklaansyönti ei tunnu aiheuttavan Unirosvolle vatsavaivoja. Pahimmat iltakitinät ovat ajoittuneet niihin päiviin, joina suklaa on ollut loppu. (Vieroitusoireita?) Vetoan myös tasapuolisuuteen: aikoinaan Aikavaraskin kasvoi ekat viikkonsa kaakaolla, miksei siis Unirosvokin?

Ja maha! Kammoksuin jo hyvissä ajoin etukäteen sitä röllykkäkumpua, joka pakottaisi käyttämään raskauden aikaisia äitiysvaatteita koko kesän. Joka ei ehkä koskaan katoaisi! Olisin pömppö loppuikäni!  Mutta pömppökin on kutistunut nopeammin kuin Aikavarkaan syntymän jälkeen (venynyttä nahkaa toki riittää). Liekö voimakkailla, viitisen päivää kestäneillä jälkisupistuksilla osuutta asiaan? Kuulemma auttavat kohtua supistumaan entiselleen; Aikavarkaan synnytyksen jälkeen en tuntenut ainuttakaan.

Pics or it didn’t happen: 

Viikko synnytyksestä

Kaksi viikkoa synnytyksestä: vatsanseutu näyttää jo samalta kuin ekalla kierroksella pari kuukautta synnytyksen jälkeen.

Se siitä hehkutuksesta. Jos joku ei tahdo lukea synnytyksen jälkeisistä vaivoista ja eritteistä, lopettakoon tähän.

***

Kun synnytyksestä oli kulunut 10 päivää ja jälkivuotokin oli jo laantunut niukaksi, kesken lyhyen kävelyn iski inha jomotus, hmm, sinne. Koko loppupäivän vihloi ja särki ja jälkivuotoa tuli tulvimalla, hyytymineen kaikkineen. Seuraavana päivänä oli Unirosvon eka neuvola, päätin odottaa siihen asti enkä kiiruhtaa päivystykseen, vaikka mieleen juolahtikin se paljon peloteltu kohtutulehdus – jonka kanssa ei pidä leikkimän. Papereissa luki istukan syntyneen täydellisenä, mutta tapahtuuhan niitä virheitä, ja voi se kohtutulehdus kai muustakin tulla kuin rippeiden jämähtämisestä kohtuun. Yön aikana särky väistyi. Neuvolantäti painotti, että jos tilanne toistuu, lääkäriin pitää mennä mieluummin heti kuin vasta myöhemmin, ja muistutteli hälytysmerkeistä: vatsakipu, kuume, paha haju, isot hyytymät.

Nooh. Viikonloppuna hillitön jomotus palasi, vuoto sen sijaan väheni. Särky ja vihlonta kävi iltaa kohti hyvinkin ilkeäksi kumpanakin päivänä, mutta ei varsinaisesti vatsassa vaan alempana. Intuitio ja ihan looginen päättelykyky, sen verran kuin sitä näillä yöheräilyillä on jäljellä, viivasivat yli kohtutulehduksen. Sen aiheuttama kipu tuskin menisi makuuasennossa ohi. Kuumettakin varmaan pukkaisi. Googlailin, pohdin, tarkkailin. Lopulta ymmärsin: terveiset lantionpohjalihaksilta. Täällä ollaan – ja kovilla ollaan.

Mitä enemmän nostelen ja kannan Aikavarasta päivän mittaan, mitä enemmän seisoskelen ja puuhastelen, mitä ponnekaammin muistan jumpata lantionpohjalihaksia niiden sairaalasta saatujen ohjeiden mukaan, sitä varmemmin illalla jomottaa ja särkee niin että tekee mieli vääntää naama kestoirvistykseen. Yhtenä poikkeuksellisena yönä Unirosvo kitisi ja itkeskeli kolmeen asti, ja vaakatasossa vietettyjen tuntien saldoksi kertyi koko yönä alle kolme tuntia – silloin särky alkoi heti aamusta. Kovillehan nuo lantionpohjalihakset ovat joutuneet, ja pystyasennossa niille kertyy enemmän painetta. Levähtää raukat saavat vain silloin kun meikäläinen pääsee makuulle.

Ekan raskauden jälkeen tällaista oireilua ei ollut, mutta toisaalta silloin sainkin viettää vaunulenkkejä lukuun ottamatta aikani sohvalla ja sängyssä vauvaa hoitaen enkä nostellut mitään nelikiloista esikoispoikaa painavampaa. Silloin myös aloitin lantionpohjajumpan vasta pari kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, koska se tuntui niin inhottavalta. Tällä kierroksella koin olevani saman tien paremmassa kunnossa (ja siis paremmassa kunnossa kuin päivää ennen synnytystä), joten taisin aloittaa turhan reippaasti. Sittemmin olen koittanut vähän hellittää ja muistaa levätä aina tilaisuuden tullen. Muutamana viime päivänä jomottelu onkin pysynyt poissa. 

Jospa pikapuoliin saisi vähän iloisempia terveisiä sieltä lantionpohjasta?

25.5.2014 klo 8.41: 3775 g / 52 cm

Unirosvo on syntynyt.

Näin se meni - subjektiivisesti kertoen ja kännykän Bloggeria opetellen (siihen liittyen pahoittelut nurinkurin latautuneista kuvista):

Lauantaina petasin vauvansängyn ja kestovärjäsin olmit kulmakarvani. Turhaa puuhaa, ajattelin. Ehtivät ennen synnytystä pölyyntyä / haalistua. Illalla ahdisti: Unirosvo ei voi syntyä ennen kuin ollaan valittu kummit! Nimestä ei väliä, katsotaan miltä vauva näyttää, mutta kummit! No, löysimme kummit. Pesin hampaat. Menin nukkumaan. Lorahti. Ja koska flunssamaratonien karaisemana tiesin, miltä tuntuu raskaana pissata housuun, tiesin myös, miltä se EI tunnu.

Oli vartin verran sunnuntain puolella, rv 39+4. Hihitytti. Lorahtelu jatkui - jaaha, tosipaikka. Soitin synnärille; pitäisi tulla ja jäädä, mutta voisin rauhassa vielä syödä ja pakata.

Syödessä tietty bloggasin.

Supistukset - ne selkeästi aiempia erilaiset - alkoivat taksissa ja voimistuivat käyrää otettaessa. Taksi haisi edellisiltä asiakkailta (=viinalta) ja kuski tahtoi tietää, saako kätilön valita itse. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli kolme senttiä auki. Totesin itsekseni, että oli ollut oikea valinta jättää Mies kotiin lepäämään. Anoppi ehdittäisiin hälyttää Aikavarasta hoitamaan aamun tullen.

Kolmesta kuuteen: kolme pitkää, tylsää ja kipeää tuntia. Käytävän tallaamista, kylmäpussi alaselässä, valaistuva taivas, ikkunan takana ihmisiä palaamassa baarista.

Kuudelta uusi sisätutkimus, esittely uudelle ystävälle nimeltä Ilokaasu sekä tomera kehotus soittaa Mies paikalle, vaikka senttien perusteella en uskonut sitä itse vielä tarpeelliseksi. Soita, sanoi kätilö. Usko, tämä ei ole yhtä kuin sun ensisynnytys.

Mies ilmestyi ovesta tunnin päästä, toimitettuaan Aikavarkaan Mummilaan. Olin kehnoa seuraa. Takerruin ilokaasumaskiin parin minuutin välein. Supistusten pahin aallonharja kesti minuutin, hengittämiseen keskittyminen, ilokaasuhumala ja maskin puristaminen rystyset valkeina taittoivat tuskasta karmeimmat rosot, ne jotka houkuttivat repimään silmät päästä ja uikuttamaan kuin teurasnauta.

Uusi sisätutkimus. Ei tässä kuule anestesialääkäri ehdi enää paikalle, joten epiduraalitoiveen voit kuopata, ilmoitti kätilö. Aloin itkeä.

Laitettaisko kohdunkaulanpuudutus? kätilö ehdotti. Joo! Joo!

Oho, ei oo enää kaulaa jäljellä, ei voida puuduttaa mitään, kätilö totesi. Ponnista! Päälaki näkyy jo!

Itkin kovempaa. Pelotti. Tuntui että repeän joka ilmansuuntaan, myös väli-ilmansuuntiin. Pyysin, että Mies odottaisi käytävässä. Joku mussa tahtoi olla koilliseen repeävä teurasnauta mieluiten vain naisten kesken.

Käytävään kuultua mm.: Anteeksi! (että huusin kurkku suorana) Työntäkää se takaisin! (kun tuntui ettei pää synny ja olisi parempi leikata - tosiasiassa pää oli jo ulkona)

11 minuuttia. 1 tikki. 10 pistettä syntyjälle. Suihkun jälkeen istuin syömään ja vasta tarjottimen puolivälissä tajusin, että pystyin istumaan. Oho.

Synnytyskertomuksen stara (joka en suinkaan ole minä) on valitettavasti ollut vähän huonovointinen. Teknisesti ottaen terve (ja hämmentävästi blondi; odotin yhtä tummatukkaista ilmestystä kuin isoveljensä syntyessään), ei hätää, mutta ei se varmaan kivalta tunnu menettää ruokahaluaan lapsivesioksennusten takia, joutua lämpökaappiin turhan matalan ruumiinlämmön vuoksi ja tarjota kantapäitään pisteltäviksi verensokeriseurannan nimissä. Kaksi viimeistä ongelmaa selätettiin eilen. Tänään yökkäilykin on vaihtunut tavallisen oloiseksi kitinäksi, joka lakkaa kun ilmakupla poistuu joko suun kautta tai vaippaan. Oma vointini on merkittävästi parempi kuin Aikavarkaan synnyttyä - ja itse asiassa merkittävästi parempi kuin vielä lauantai-iltapäivällä...

Aikavaraskin kävi jo vilkaisemassa Unirosvoa. Vauvaa kiinnostavampia olivat käsidesipullot, arvotavaralokeroiden lapioavaimenperät ja mahdollisuus karata juoksemaan käytävälle. Ikävä jäi - toiveissa kotiutua huomenna, mikäli lastenlääkäri antaa 2-vuorokautistarkastuksessa siunauksensa. Ja sitten en ehdikään blogata tai käydä suihkussa muutamaan vuoteen.

Hellepäivän jälkeinen yö

Hellepäivä takana. En jaksanut, ei huvittanut lähteä mihinkään ulkoilmaa viileämpää asuntoa kauemmas, paitsi illalla varjoisalle takapihalle. En siltikään, vaikka sain viime yönä nukuttua ennätyshyvin (tyyntä myrskyn edellä). 

 

Kukkuu, varpaat! Kohta nähdään taas kurkkaamattakin.

Rv 39+3

Onneksi oli lauantai, ja Mies ulkoilutti Aikavarasta. Tarjosi elämyksiä: kivien heittelyä Aurajokeen, Littoistenjärvessä kahlaamista, saippuakuplia takapihalla. 

 

Koko perhe koossa: mun peilikuvan olkapään takana näkyy pala Miehen punaista paitaa.

Puhallettavan ammeen korvike

Vielä aamupäivällä veikkasin helatorstaivauvaa. Nyt tuntuu kuitenkin, että Unirosvo päästää ensiparkaisunsa ennen laskettua aikaa.

Tilaan nimittäin nyt taksin ja lähden Tyksiin. Lapsivedet menivät.

Viikonloppua kuvina ja paniikkia tekstinä

Perjantai-iltapäivänä Aikavaras vakoilemassa naapureita: "Avaa, avaa ojoa!" (=ovea). Vielä puoliltapäivin sateli ja lämpöä oli vajaat kymmenen astetta. Joten totta kai sorruin ylipukemiseen puoli viideltä iltapäivällä, kun vihdoin selvittiin päiväunien ja välipalan ja sekalaisen riekkumisen jälkeen pihalle.

Mun piti heti ensitöikseni heivata takki ja neuletakki penkille. Taloyhtiön leikkipaikalle ei tuullut yhtään, joten vaikka mittari näytti vain kahtatoista astetta, yksi pitkähihainen riitti ex-vilukissalle, jota mahapainotteiset kymmenen lisäkiloa taitavat lämmittää. Aikavaras leikki myös selkä hiessä, Äitinsä terrorisoima raukkaparka, mutta ei se onneksi tuntunut menoa haittaavan.

Lauantaiaamuna kuuden aikaan kastetta takapihan nurmikolla. Koivun alle on puhkeamassa pari punaista tulppaania. "Ippa-ukka", Aikavaras osoittelee.

Isäänsä tullut: kun etsii jotain tiettyä kirjaa, koko pino on pakko räjäyttää pois etsinnän tieltä. Minä taisin tässä vaiheessa tulla keittiöstä kahvinkeittopuuhista silmät vielä ristissä.

Ja sitä kahvia odotellessa päätin sinnikkäästi lepuuttaa itseäni vielä sohvalla ja teeskennellä, etten huomaa kiellettyä puuhaa (tuolien työntelyä ympäriinsä).

Lauantai-iltapäivänä suunnattiin Seikkailupuistoon Kupittaalle. Aluksi Aikavaras ujosteli ja ihmetteli uutta paikkaa ja lapsivilinää, ja ilman ponnekasta ohjausta olisi varmaan jäänyt lapioimaan kiviä rattaisiinsa puoleksi tunniksi. Pikkuhiljaa kaveri rohkaistui, ja lopulta yllätyshitiksi osoittautui kahluuallas.

Sunnuntai toi vielä kuumemman sään ja uuden Seikkis-iltapäivän. Pitkistä hihoista ja lahkeista taaperolla en suostunut luopumaan, mieluummin suojaan herkän ihon väljällä kankaalla kuin kemikaaleilla. Poskiin ja kämmenselkiin laitoin kyllä fysikaalista suojaa (Eucerin Kids SPF 25) aamupäiväulkoilun ajaksi. Luonnonkosmetiikka-aurinkorasvoista mulla on valitettavan huonoja kokemuksia, siksi päätin tässä asiassa luottaa melko lailla sokeasti apteekkihenkilökunnan tietotaitoon.

Taas kahlaamaan...

Vaihtopaita tuli tarpeeseen, samoin rusinat, joilla lapsen sai houkuteltua pois altaasta vanhempien aurinkojaksamisen loppuessa.

Mitä kuvista ei näe:

• että kovin etupainotteiseksi kasvaneen, yöhikoilevan äiti-ihmisen olo oli auringonpaahteessa varsin tukala ja ärtyisä

• että sunnuntai-iltana Aikavarkaan aivastelu ja nenän hierominen, jota epäilimme viikonlopun aikana orastavaksi siitepölyallergiaksi, muuttui vuotavaksi nenäksi

• että maanantain vastainen yö oli levoton ja nyt vietetään kotipäivää

• että olen 85-prosenttisesti ja kasvavassa määrin paniikissa: Flunssako, taas? Tuleeko taas infektioastmailua vai suojaisiko kortisonikuuri siltä? Joudunko viemään Aikavarkaan lääkäriin? Miten jaksan fyysisesti, kun Mies on keskiviikon ja torstain työmatkalla? Ja jossittelua: Entä saanko itse tartunnan? Millaista on synnyttää flunssassa? Mitä jos se sitten tarttuu vastasyntyneeseen? (Tai jos ehdinkin sairastaa koko flunssan tai ainakin pahimman alkupuoliskon ennen synnytystä, miten isoksi Unirosvo on ehtinyt kasvaa? Viisikiloiseksi? Millainen tilkkutäkkityö minusta tulee, ja mitä jos vauva juuttuu hartioista kiinni ja kärsii hapenpuutteesta?)
• että to do -listasta voi ruksia taas kohtia yli: vaunujen kunto on tarkistettu; kolmisensataa valokuvaa viimeisen puolentoista vuoden ajalta teetetty ja niistä Aikavarkaan kappaleet taltioitu jo albumiin; sairaalakassiin lisätty myös pähkinäpatukoita nälkäkohtausten varalta; Aikavarkaalle hankittu Babiators-aurinkolasit ja hellekelin tossut sekä Pikku-Siili -lastenkirppikseltä röykkiö lyhyt- ja pitkähihaisia t-paitoja ja erilaisia housuja alkaneen kesän ja tulevan syksyn tarpeisiin.

Rv 38+5 ja ulkona alkoi ukkostaa.