Joulun (ja kahden lääkärikäynnin) jälkeen

Joulu ja välipäivät ovat kuluneet sairastuvalla. Ensin sairastui Aikavaras pari päivää ennen aattoa, vanhan ja venyneen yskän päälle puhkesi selvästi uusi virus. Lääkäri määräsi tehokkaammat astmalääkkeet. Jouluaatto kului kuumevetelänä, kunnes kuumelääkkeet vihdoin illaksi laskivat lämpöä sen verran, että lapsi jaksoi innostua pukista, lahjoista ja suklaasta.

Unirosvo alkoi köhiä aattona ja kuumeili voimattomana seuraavat kolme päivää. Eli veljensä tavoin pyhien yli suklaalla ja pipareilla ja mangososeella. Sai toissapäivänä elämänsä ensimmäisen antibioottikuurin korvatulehdukseen, kotiutuipa apteekista myös astmapiippu rohisevia ja hinkuvia keuhkoputkia avaamaan. Nyt on infektioastmaisia piippupoikia oikein kaksin kappalein. Antibiootti alkoi auttaa tehokkaasti: viime yönä nukuttiin pitkästä aikaa kolmen tunnin pätkiä ja tänään päästiin jo pihalle hetkeksi leikkimään koko poppoo.

Eilen mentiin mummilaan ja mummi leikitti jo hieman piristynyttä Unirosvoa sisällä, kun vein Aikavarkaan lapsuuteni metsiin.

Aikavaras oli selvästi näreissään (lue: kiukutellut kuin heikkopäinen) siitä, että Unirosvo oli muutaman päivän asunut mun sylissä tavallistakin tiiviimmin, joten pieni kahdenkeskinen ulkoilutuokio tuli tarpeeseen.

Tästä joulusta jäi mieleen: kuumeiset lapset, tunkkaiset yskät, unettomat yöt, lattiat jotka olivat hetken ajan puhtaan näköiset aatonaattona, kuusi joka on saanut olla rauhassa yllättävän hyvin (ehkä lapsilla ei kuumeisina ole ollut niin paljon riehuenergiaa); Kaupungin sankarit, joka on Aikavarkaan uusi suosikkiohjelma ja jonka pariin sisälle teljetyt köhijät ovat rauhoittuneet kun peleihin ja leikkeihin ei ole riittänyt voimia; Gillian Flynnin lähes kymmenen vuoden takainen esikoisteos Sharp Objects, jonka luin nyt jo toistamiseen ja jonka päättymistä venytin viimeiseen asti ja silti petyin ja suutuin, kun tavoitin viimeisen sivun, ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat merkityksettömiltä ja pliisuilta. Uusi poikavauvakin syntyi sukuun pari päivää ennen jouluaattoa, onneksi ei tällä kertaa meille vaan Aikavarkaan ja Unirosvon serkuksi.

Joulun odotus ja valmistelu ovat tehokkaasti peittäneet sen faktan, että reissuunlähtöön on enää kuukausi. Nyt voikin alkaa valmistella ja odotella sitä, niin kuluu inhokkikuukauteni tammikuukin siinä sivussa.

Yövuoroja, titityy ja pari muuta merkintää

Eihän tämä sikäli mikään oikea blogi ole, että koskaan en sohi politiikkaa, julkista vahvoja mielipiteitä tai postaa päivän asuja. Mutta kai mullakin jotain jäsenneltyä sanottavaa pitäisi olla. Ei siis kannata blogata tänäänkään.

Sitten luin Kahvittelijan vinkin, jolla saa raavittua kokoon postauksen jopa näin reikäisistä aivoista: viisi (mahdollisesti ensimmäisenä) mieleen juolahtavaa asiaa.

1) ”Onpa ihana rauhaisuus”, Aikavaras toteaa välillä ruokapöydässä, ”kuuluu vain ruoan ääni.”

”Niin on. Tosiaan”, myötäilen.

Kerran se lisäsi: ”Mutta onneksi kohta taas on ihana huutoisuus.”

Mikä yleensä pitääkin paikkansa. 

Vaahterakimppua kokoamassa viime viikolla, kun vielä tarkeni noissa tamineissa

2) Unirosvon sanavarasto on vielä haparoiva. Harvoin vuosikas tokaisee mitään omaehtoisesti, lähinnä toistaa pyydettäessä: pää, puu, määmää, hau, huhuu, vau, nenä. Sitten kerran se nykäisi iltatutin suustaan kesken kuvakirjan katselun, osoitti sinistä lintua ja ilmoitti: titityy. 

Mummilan ulkoilumaisemaa edellissunnuntailta

3) Voi kunpa ne taas nukkuisivat. Tuntuu, että ne ovat laatineet yövuorolistan:

”Hei ota sää toi alkuyö. Joo, 40 minsan välein on tosi hyvä. Yhdestätoista kahteen, onko selvä?” Aikavaras päsmäröi. ”Mä hoidan kahdesta neljään, tasatunnein käyn huutamassa sen korvaan jotain, vaikka sen äiti-vastaavastaavastaaa!!!!-huudon. Vitsi miten hienosti se aina säpsähtää siihen. Sä jatkat sitten siitä taas, puoli viideltä viimeistään. Mä tiedän että se on rankkaa mutta sä oot meistä nuorempi, sä jaksat sen kyllä.”

”Tätää. Täh. Phääääää.”

Ei ihme, että pojille sunnuntaina puhjennut flunssa siirtyi mullekin. Vaikka ehkä paremmin nukkuneellekin siirtyisi, jos toistuvasti aivasteltaisiin silmään.

4) Muutamassa vuorokaudessa aamupäiväulkoilulämpötila laski kolmestatoista nollan tienoille. Aikavarkaan posket heloittavat nyt karmean punaisina, ärtynyt alue yltää kulmakarvoihin asti, silmänympärykset ja luomet mukaan lukien. Ihan samannäköinen naama kuin kovemmilla pakkasilla ja viimaisten päivien jälkeen viime talvena. Silloin silmänympärykset punersivat violettiin taittaen vielä seuraavana aamunakin. Hiljattain Aikavaras on saanut itse aiheutettua vastaavan efektin lähemmäs tunnin mittaisilla itkupotkuraivareilla ja turhan kiihkeällä ja jatkuvalla silmien hankaamisella, kun ”pitää pyyhkiä itkuvesi pois silmistä” (vaikka raivari ja siten itkukin jatkuisi vielä). Voiko kylmään reagointi ihan tosissaan alkaa jo nyt, vai onko tää jotain parvoa?

Massiivinen ero näissä kahdessa vesselissä on se, että Unirosvo tykkää pötkötellä. Ihan hipihiljaa. Käsi tietysti lujasti kiinni mun kainalossa tai paidankauluksessa. Täytyyhän sitä jostain pitää kiinni.

5) Omassa kirjoittamisprojektissa tuli seinä vastaan; aika pitää vaihteeksi lukukausi. Nicci Frenchin Friday On My Mind oli loistava, Rosamund Luptonin Sister erinomainen, Colette McBethin Precious Thing hyvä, Kati Hiekkapellon Kolibri yllättävän koukuttava ollakseen suomalainen dekkari, mutta dialogissa joku tökki, ja välillä vaikutti, että sanavalinnoilla haettiin keinotekoista kovaksikeitettyä fiilistä. Mutta nyt olen tyhjän päällä! Ei kirjaa kädessä, yöpöydällä, jonossa! Apua! 

(Okei, myönnän: tutulta strategialtahan tämä näyttää, kirjoitella sitä sun tätä. En vain ole ennen laskenut saati numeroinut mieleenjuolahduksia. Niin ja oikeasti tuo kolmonen taisi olla ykkönen, ja ehkä myös ainoa kunnes pinnistelin tosissani ajatellakseni muutakin.)

Striptease-iltasatu

Miehen paluulento Kiinasta peruttiin, joten vastoin ennakko-oletuksia olin vielä tänäänkin itsenäisesti vastuussa Aikavarkaan iltasadusta ja nuhaisen Unirosvon partioimisesta sen aikana.

Ei kun lukemaan, ollaan (kaikkea muuta kuin kitkattomasti sujuneen alkuillan jälkeen) suihkunraikkaita ja puhtaissa vaatteissa ja lapset syöneet iltapalat ja niiden hampaatkin on pesty ja posket rasvattu. Iltasaduksi valikoituu Possu ajaa autolla -kirja.

”Uekko Äiti tämän sivun?”

”Possun automatka.” Hyvä, Unirosvo häärää aulassa. Jaaha, se vetää imurin ja mopinvarren kaapista. No ei voi mitään. 

”Uekko Äiti tämän sivun?” (Kyllä, yleensä se pyytää/kehottaa erikseen ihan joka sivun kohdalla. Ihan. Joka. Sivun.)

 ”Yksi possu lähti ajelulle. Pekka Possu lähti matkaan autollaan. Mutta kuinka ollakaan...”

Nuhanenä konttaa olohuoneeseen. Kiipeää sohvaa vasten, repii kirjaa, suuttuu kun ei saa repiä kirjaa, kaatuu, kiipeää, yskii, kitisee syliin, rimpuilee pois sylistä, puree Aikavarkaan varpaita, aivastaa, yskii, repii kirjaa. Me lukea posotetaan jo kolmatta sivua. ”Anteeksi”, Pekka sanoi ohi kulkevalle possulle, ”osaatko sinä auttaa?”

Aikavaras: ”Osaa se.”

Unirosvo: [kitikitikiti]

”No tulepa taas tänne syliin, jatketaan sitten lukemista.”

Blörps. Yskän katalysoima räkäpuklu (bonuksena tietysti iltapuuroa).

”Oho. Kuulkaa Äiti riisuu nyt nämä housut, Unirosvo likasti ne.”

Sitten luetaan taas. Rimpuilua, sivujen kiskomista, silmään aivastaminen. Blörps.

”No hitsi. Äiti riisuu nyt tämän neuletakin ja kuivaa käsivarren tohon harsoon.”

Sitten luetaan taas. Lattialle Unirosvo ei enää tahdo. Mutta kysynpähän vain, miten nämä meidän lapset osaakin keksiä kaikkein epämukavimman tuntuiset kosketukset täytettyään 7 kuukautta? Ohimohiusten kiskomista, käden tunkemista paidan sisään, nännin nipistelyä kynsillä, suuttumista jos ei saa nipistellä nänniä kynsillä, henkitorven puristelua.

Blörps.

”Just. Äiti riisuu nyt tämän paidan.”

Sitten luetaan ja nipistellään lisää. Alkaa vähän ahdistaa.

”…Pompoti pompoti pom. Puff! Rengas puhkesi.”

Aikavaras toistaa seitsemänkymmenenkuuden kuuntelukerran takaamalla varmuudella. ”Poopoti poopoti pom, ffffff! Ennas pukkesi.”

Blörps.

Ja niin edespäin, kunnes viimein se hemmetin automatka on kokonaan ohitse ja auto tuhannen säpäleinä eikä yksikään ponteva mekaanikkopossu osaa sitä korjata millään työkalulla, eikä possujoukko pääsekään kaupunkiin vaan menee sirkukseen syömään jätskiä (sori, spoileri).

***

Muistan hämyisesti ajan, jolloin perjantaihin saattoi sisältyä paljasta pintaa, nipistelyäkin, ja hölmöimpinä lukio- ja sitä seuraavina vuosina ehkä satunnainen oksennuskin, mutta. Niin.