Joulu- ja välipäiväkuvaelma

Tässä joulunpyhien kalvakka keskipäiväaurinko työntää Aikavarkaan huoneen ikkunan tontut ja hiutaleet sairastuvan seinälle:

Ei mitään dramaattista, vaan tunnollisen päiväkotilapsen syndrooma, jossa aatonaattona alkanut yskä jalostui kuumeeksi aattoiltana, kun pukki oli sulkenut oven perässään. Tuli väsymystä, ruokahaluttomuutta, vapaaehtoisia päiväunia, karmeita yskänpuuskia, unissaankävelyä.

***

Tässä pojat koristelevat aatonaattona kuusta, asettelevat huolellisesti kaikki punaiset pallot samaan koristeelliseen rykelmään. 

Itse kiduin tuolloin uusilta työkavereilta napatun, mystisen kurkkuviruksen kynsissä. Se kesti onneksi vain pari outoa päivää ja parani ilman perinteisiä flunssaoireita. Komeasta kuusesta ja Miehen kiiltäväksi puunaamista lattiapinnoista huolimatta joulumieli kuitenkin piileskeli jossain komeron uumenissa. Joulu tuntui kaikista valmisteluista ja valmistelujen ajattelemisista huolimatta tulevan ihan yllättäin ja aivan liian nopeasti.

Loma sen sijaan saapui aivan tarpeeseen.

***

Tässä juostaan mummilan leikkihuoneeseen joulupukkia odotellessa ennen ensimmäisen kellahtamista potilaaksi.

***

Tässä Unirosvo ulkoilee Aikavarkaan kuumeillessa sisätiloissa. Kohti kello neljältä laskevaa aurinkoa otettu kuva näyttää hämmentävästi valoisammalta kuin senhetkinen hämäryys todellisuudessa oli, hehkuvine horisontteineen ja tyhjine teineen.  

Kun Aikavarkaan kuume ei tiistai-illan jälkeen enää noussut, olikin Unirosvon vuoro herätä heti seuraavana yönä kitisevänä kekäleenä, hukata ruokahalunsa ja yskiä kolmesti minuutissa suoraan mun silmään. Nyt on meneillään kuopuksen kolmas kuumepäivä. Ruokahalunsa ja leikki-intonsa uudelleen löytänyt Aikavaras pääsi onneksi eilen leikkimään serkkujen ja tänään naapurintytön kanssa, musta kun ei nyt liikene nyhertämään pikkuleegojen parissa, kun sylin täyttää viidentoista kilon ja sadanviidentoista desibelin voimalla takertuva uneton kuumepotilas.

Toisin kuin viime jouluna, tällä kertaa ei ole ollut aihetta vierailla Majakkalääkärissä (Mehiläinen, jonka odotushuoneessa on lapsenmentävä majakka). Toistaiseksi.

Hei tonttu-ukot köhikää, nyt on raikkahin flunssa-aika.

Aikakauden loppu, rähjäävä päsmäri ja vauvakäytävä

Viime viikonloppuinen koomaväsymys väistyi normaalitasolle parahiksi viimeisen työviikkoni alkuun. Maanantaista torstaihin puuhailin toimistolla kevein mielin, kahliten liian leveää hymyä muiden seurassa vähän vaisummaksi. Perjantai osoittautui kuitenkin antiklimaattiseksi: sain lisää työtehtäviä vielä varttia ennen työajan loppumista, ja puolimatkaan jääneet hommat tietysti vähän latistivat lopullisen lähdön tuntua. Ero johtoportaasta sujui silti näennäisen sivistyneesti. Joillekin ihmisille on parempi jättää osa asioista sanomatta.

Viime sunnuntainen talviaurinko

Kenties kuluneet 7,5 kuukautta lakkaavat pian luimistelemasta näkökenttäni laitamilla, kun perehdytysjakso uudessa työpaikassani huomenna alkaa, ja muuttuvat siksi mitä ovatkin: omituinen, lannistava mutta opettavainen, ja nyt jo menneisyyteen kuuluva ajanjakso (työ)elämässäni.

Kevyet mullat sille ajanjaksolle vaan.

Leikkipaikan viereisellä Vuorella kalliolampien jääpeitettä ja sen alla lymyileviä kuplia kolkuttelemassa

Muihin asioihin, vaikka sitten omiin kotiapinoihini.

Unirosvosta on kehkeytynyt rähjäävä päsmäri, joka kailottaa joka väliin kaiken tyhmyyttä ("Äiti on tyhmä! Lahja on tyhmä! En halua nallea! Haluan nallen! En halua syliin! Haluan syliin! Tyhmä syli!") ja käy tuon tuostakin mäjäyttämässä isoveljeään lättyyn ihan lyömisen ilosta. Vastaanväittäminen on pakollista, siltikin vaikka se edellyttäisi salamannopeaa kannanvaihdosta.

Esimerkiksi automatkalla:

Aikavaras: "Koska ollaan kotona?"
Minä: "Ihan kohta."
Aikavaras: "Eipä olla ihan kohta kotona."
Unirosvo: "OLLAAN! OLLAANPA IHAN KOHTA KOTONA!"
Aikavaras: "Ei olla."
Unirosvo: "OLLAAN!!!! AIKAVARAS KYLLÄ OLLAAN-N-N!!!!!!!!!!"
Minä: "Niin Unirosvo ollaankin."
Unirosvo: "EI OLLA! EIIIII OLLAAAA!!!!! ....tyhmä äiti."

Aikavarkaan kanssa rakennettiin hämähäkki, joka muutti sängyn alle.

Kaksi- ja puolivuotias väittää kiihkeästi sydän-substantiivin nominatiiviksi muotoa sydämmmmmme eikä koe kärsivänsä lainkaan auktoriteetin puutteesta joutuessaan varmistamaan kesken uhoamisen, miten joku sana menikään.

Tapahtui (usealla) iltapalalla:

Minä: "Unirosvo, maitoa ei saa läikyttää tahallaan. Otan mukin pois seuraavaksi."
Unirosvo: "Äjä ota sitä! Äjä ota mun mukia! Se on MUN oma taja... tajava...taja...mikä se on?"
Minä: "Tavara?"
Unirosvo: "Niin! Mun oma taja...taja...tajava!"

Myös mainio vitsiniekka se on yhdellä ja samalla bravuurillaan, joka pohjaa odotusarvoihin keskustelun etenemisestä ja jonka naurattavuusaste korreloi suoraan edeltävän kymmenminuuttisen kiukuttelun intensiivisyyden kanssa.

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "Mitä?"
Unirosvo: "No." [naurua omalle sosiolingvistiselle huulenheitolleen]

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "No?"
Unirosvo: "Mitä." [kovempaa naurua]

Tätä loputtomiin! Kerran sain lapselle lähes jauhot suuhun vastaamalla äiti?-aloitukseen: "No mitä?"

Aikavaras avaa suklaakalenterin luukkua

Lisääntymisasiat askarruttavat Aikavarasta edelleen. Eräänä aamunanoin neljännesminuutti suklaakalenterin luukun tyhjentämisen jälkeen eli noin kolme minuuttia heräämisestään Aikavaras avasi keskustelun:

"Jos vauvat kerran eivät voi asua setien mahassa, niin enkö mä saa isona omaa vauvaa ollenkaan?"

"Olethan säkin ollut Isin oma vauva, ja Unirosvokin oli. Muistatko kun puhuttiin, että sedätkin saavat vauvoja, vaikka vauvat syntyvätkin tätien mahoista."

"Mutta kuka sitten voisi olla mun vauvan äiti?"

"Sä varmaan tapaat sitten aikuisena jonkun, jonka kanssa tuntuu hyvältä ajatukselta saada oma vauva."

Tässä kohtaa keskutelua huolikurtut silisivät esikoisen kulmista. Ilme kirkastui, kun sisäinen ongelmanratkaisija onnistui taas: "Mä tiedän! Mä pyydän jotain yksinäistä naista olemaan mun vauvojen äiti!"

Sanoisinko, että suunnitelmalla on realistisesti katsoen loistomahdollisuudet toteutua, kunhan vain onnistumme kasvattamaan lapsesta tolkun aikuisen. 

Unirosvo avaa päivän luukun ja pari muutakin

Lisää lisääntymisasiaa (ja ei, meidän perheen lapsiluku on todella absoluuttisen täydellisen täysi). 

Yhtenä iltana luimme iltasaduksi Onni-poika saa pikkuveljen -kirjaa. (Unirosvo tosin muistelee, että kirjan nimi on Onni-poika pelastaa vauvan. Ovat katsoneet hieman liikaa Ryhmä Hau -ohjelmaa...) (Ja Aikavaras puolestaan jatkaa mielellään Unirosvon otsikkoa tarinan tasolle: Onni-poika pelastaa vauvan rotkosta, jonne vauva putoaa kallionkielekkeeltä.) (Myyntimenestys!) Iltasadun jälkeen Aikavaras kertoi, että päiväkotikaverin ystävä oli saanut pikkusiskon. Päiväkotikaveri oli kertonut, että vauva syntyy niin että se etsii ensin mahasta käytävän, josta mahtuu ulos. "Onko se totta, Äiti?"

"Joo, kyllä se vähän niin menee."

"Etsittiinkö mekin Unirosvon kanssa oma käytävä sieltä sun paidan alta pois?"

"Ei kun mahasta, ihan mahan sisältä asti. Muistatko, vaikka sä olet siinä kuvassa Isin paidan alla, niin sä kasvoit ihan pikkiriikkisen pienestä kokonaiseksi vauvaksi Äidin mahan sisällä. Ja Unirosvo sitten sun jälkeen. 

"Ai. Sattuiko se, kun me tultiin sitä käytävää pitkin pois?"

Ai sattuiko? Hah! "No vähän se sattui. Mutta ei se haitannut."

"Onneksi työmies auttoi varmaan hyvin tekemään sen reitin!"

Kunnia työmiehille, huoltomiehille ja yksinäisille naisille - teihin luotetaan.

Nyt kun pahin on ohi

Nyt vasta hahmotan, joulukoristeista ja Ryhmä Hau -suklaakalentereista huolimatta, että marraskuu on kuopattu. Mielellä on vielä työstämistä siinäkin, että työsuhteeni Absurdistanissa vetelee viimeisiään.

Unirosvon päiväkotiaskartelu, marraskuuörkki

Viime viikon alkupuolella joku sysimusta, vielä marraskuinen iltapäivä kello viisi pyöräilimme päiväkodista kotiin ja pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään horisontin valoviivoja, jouluvaloihin puettua nostokurkikolmikkoa. Kerroin Aikavarkaalle, että näen sen töihin polkiessani vähän lähempää. 

"Ihanaa. Aikuisena mäkin tulen sinne töihin", Aikavaras huokaisi. 

Puistatti - ehkä se ajatus jo yksin niistä vuosista jotka vielä kuluisivat ennen esikoisen aikuistumista, ja entä jos minä vain vuodesta toiseen jäisinkin sinne töihin aivan kuin edeltäjäni? Älä s***ana meille hae, ikinä! teki mieli teroittaa. Mielessä alkoi soida: nyt jos kestät tämän vuoden niin on seuraava, jos kestät sen niin kestät kyllä varmaan vielä yhden. En kestäisi, mutta tapahtumien yllätyskäänteen ansiosta ei tarvitse.

Pääsen tulevaisuudessa sitä paitsi aivan niiden nostureiden viereen.

Mahtui marraskuuhun näitä aurinkoisia, oudosti kevään tuntuisiakin päiviä. Äkkiseltään muistuu mieleen peräti tämä yksi. Ihme kyllä se sijoittui lauantaille.

Toki lätäköt viehättivät silloinkin eniten. Aikuiset käänsivät katseen aurinkoa kohti pimeän herkistämät myyräsilmät arkoina.

Sunnuntai-iltana olo tuntui vieraalta. Kuulostelin, vertailin, analysoin. Tajusin: tuleva työviikko ei ahdistanut! Olipa uutta! Järki (ja Mies) (eivät läheskään aina sama ääni) tietysti sanoi, että aika ahdistava viikosta saattaisi kehkeytyä. Ja kehkeytyihän siitä väsyttävä. Sain osakseni sekä totaalista sivuuttamista, käsialani pilkkaamista kolmessa peräkkäisessä lauseessa, perättömiä syytöksiä asioista, joista oli vastuussa edeltäjäni (ja kun se fakta kävi ilmi, syytös muuntui toteamukseksi, että edeltäjäni oli tehnyt hyvää työtä homman suhteen) sekä täydellisen epärealistisen listan asioista, jotka minun on absoluuttisen ehdottoman pakollista hoitaa vastuullisesti loppuun ennen kiusallista lähtöäni. Nuo nyt vielä menettelisivätkin, mutta huimaa ja väsyttää niin että tekisi mieli heittäytyä pahvilaatikkokasan alle huilimaan. Tulkitsen kärsiväni hieman jostain post-traumaattisesta reaktiosta, jälkiväsymyksestä.

Sikäli olikin hyvä, että a) tiistai oli itsenäisyyspäivä ja b) torstaina mut soitettiin hakemaan lapset kotiin hiukan etuajassa Aikavarkaan ripulin vuoksi. Se housupyykki sinänsä ei innostanut, mutta toivotin ihan tervetulleeksi tämän työsuhteen ensimmäisen kokonaisen töistä poissaolopäivän vatsatautikaranteenin merkeissä (pomoni luonnollisesti ei).

Itsenäisyyspäivänä pelasin lautapeleistä innostuneen Aikavarkaan kanssa L-mummin luona Afrikan tähteä. Unirosvon piti poissa pelimerkkejä sotkemasta Muuttuva labyrintti. Koetin koko pelin ajan opastaa Aikavarasta, miksei kannata tuhlata viimeistä kolmesatastaan lentääkseen saarelle, jossa ei ensin ole rahaa kääntää pelimerkkiä ja kun sieltä tulee tyhjä (tai "maito", kuten Aikavaras sanoo...), ei olekaan rahaa tulla takaisin mantereelle. Kun se kuitenkin teki niin, en halunnut pelin päättyvän vaan lainasin sille satasen, että se pääsi meriteitse takaisin mestoille. Sitten se sai Afrikan tähden ja ehti Kairoon ennen mua. Äidin homma suoritettu.

Potilas on ollut torstai-illan jälkeen hyvävointinen ja puhtain housuin. Tässä rakenteilla "Isin ilahduttamiseksi" morsonpelätin eli järkyttävä kasa kaikkea roinaa keittiön pöydälle ja keittiö-olohuone-kulkureitin tukkeeksi.

Keskipitkä kertomus jostain työpaikkakiusaamista muistuttavasta

Olipa kerran nainen ja sillä kaksi lasta ja työpaikka haussa. Se nainen epäili, ettei kukaan palkkaisi häntä, koska hänellä oli kaksi pientä lasta ja hitusen epämääräinen koulutus ja monta kotivuotta takana. Se nainen kävi kahdessa työhaastattelussa - toisesta se innostui, mutta ei saanut sitä työtä; toisessa sillä oli outo olo. Se nainen tunsi mokanneensa kaikki kysymykset, jotka liittyivät työn ydinalueeseen. No, ei se mitään. Ei se nainen varsinaisesti halunnut sinne töihin, sillä tuleva esimies nosti niskakarvat pystyyn. Lipevähkön kuoren alta pilkisti hetkittäin jotain epämiellyttävää. Eikä työhaastattelun pitäisi kai keskittyä käymään läpi esimiehen saavutuksia vuodesta herne ja palko, tai ruotimaan muiden hakijoiden ansioluetteloiden puutteita ja epäonnistuneita valokuvia ja sitä, miten harmi on että hienosti pärjännyt tuleva edeltäjä on lähdössä vaikka hänen suorituksiinsa oltiin vuosien varrella hyvin, hyvin tyytyväisiä?

Se nainen sai sen työn ja otti sen vastaan ja sai lapsille hoitopaikat ja pääsi aloittamaan jo viikon kuluttua. Sitä jännitti, mutta se oli kuitenkin myös innostunut pääsemään takaisin työelämään, oppimaan monitahoisen työnkuvan myötä uusia asioita ja kliseisesti ilmaistuna toteuttamaan itseään. Se sai perehdytystä 2 x 2,5 h ennen varsinaista aloituspäivää, josta eteenpäin se oli käytännössä omillaan. Onneksi ne kaksi työkaveria olivat mukavia, huumorintajuisia ja avuliaita.

Se nainen yllättyi siitä, miten tylysti pomo käyttäytyi. Jätti vastaamatta tervehdykseen. Puhui muille hänestä niin kuin hän olisi ilmaa siinä ihan vieressä. Käski tehdä dokumentin A ja saatuaan sen käteensä tuhahti ja sanoi, että tämähän on ihan naurettava! Ei edeltäjäkään tehnyt näin! Ei täällä ole koskaan tehty näin! On tärkeää keskittyä ja opetella miten täällä tehdään! Sitä paitsi minähän nimenomaan sanoin, että tee dokumentti B.

Se nainen luki ohjeita ja opetteli tekemään asioita. Se kysyi kollegoiltaan kysymyksiä ja sai paljon tietoa. Se koki pärjäävänsä hyvin, tekevänsä oikein. Se sai pomolta palautetta, että hommat eivät suju. Sitä alettiin painostamaan, että koska edeltäjän kanssa oli (sen naisen tietämättä) tehty erillinen työsopimus, että edeltäjä tulee perehdyttämään naista työhön iltaisin ja viikonloppuisin, naisen pitäisi tulla töihin perehtymään edeltäjänsä kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Nainen ei tahtonut luopua vapaa-ajasta juuri pitkän päivän päiväkotilaisina aloittaneiden lastensa kanssa eikä myöskään tuntenut aivojansa kovin vastaanottaviksi enää 8 tunnin hektisen ja tauottoman työpäivän jälkeen. Naiselle suututtiin ja kerrottiin, että hän on hankala ja yhteistyökyvytön. Kun nainen kysyi asioita pomolta, vastauksia ei kuulunut. Mitä kyllä kuului oli jonkin ajan päästä nalkutus viivästymistä, jotka aiheutuivat kun nainen ei saanut pomolta vastauksia.

Pomo määräsi, että kukaan ei saa pitää omaa puhelinta näkyvillä työpäivän aikana. Äänet pois. Päiväkodin mahdolliset soitot työpaikan vaihteeseen. Pomo määräsi, että kahvitauko käytetään palaveriaikana, koska tehostaminen. Pomo määräsi, että jos käy lounasravintolassa syömässä, ei saa käydä yhtä aikaa työkaverin kanssa.

Pomo potkaisee naisen reppua, jonka nainen on jättänyt tuolinsa viereen. Pomo lainaa naisen työpuhelinta ja palauttaa sen paiskaamalla sen metrin päästä keskelle naisen näppistä kesken naisen kirjoittamisen. Pomo menee lupaa kysymättä naisen tietokoneelle ja alkaa näpytellä. Useaan otteeseen kuukausien varrella. Joskus kun nainen tulee aamulla töihin, tuoli on eri korkeudella kuin naisen töistä lähtiessä ja kone virransäästötilassa. Käy ilmi että kenelläkään ei ole henkilökohtaisia sähköposteja, jotta johdon on luvallista käydä lukemassa mitä työntekijät ovat kirjoitelleet asiakkaille.  

Pomo kommunikoi näin: "Onko niitä vielä tullut?"
Nainen: "Mitä tarkoitat?"
"Että onko niitä vielä tullut?"
"Siis mitä onko tullut?"
"No niitä!"
"Mitä niitä? Olen pahoillani mutta en kerta kaikkiaan nyt ymmärrä mitä."
"HMPH!" Pomo kääntyy niskojaan nakellen ja marssii pois.

Naisen kollega sanoo, että on vaikea tehdä joitain asioita, koska tietoa näistä asioista tässä yrityksessä ei ole missään. Pomo ärsyyntyy ja käskee kysyä häneltä, koska hän "tietää kaiken." Häntä suorastaan loukkaa, miksei kukaan kysy näistä asioista häneltä. Kollega pyytää kertomaan esimerkiksi asiasta C. "Mistä minä voisin tietää! Googlaa!" pomo huutaa naama punaisena.

Nainen kertoo pomolle, että palavereiksi määrätyt kahvitauot, jotka päättyvät aina huutamiseen siksi, että pomo ei kestä tavallisia työntekijöiden esittämiä kysymyksiä, ovat todella ahdistavia. "Luuletko että sun pienten lasten takia sulla on vaikeuksia sopeutua työelämään? Että pienet lapset ja työn ja kotielämän ristiriita tekee susta yliherkän?" pomon vastaus on. Loppuunkäsitelty.

Kesä kuluu kohti loppuaan ja naisen kaksi kollegaa irtisanoutuvat. Toiselle hankitaan seuraaja, mutta vasta kuukauden päästä. Töitä alkaa keräytyä, ja aiemminkin on ollut hurjan kiireistä. Toiselle, käy ilmi myöhemmin, yritettiin myös löytää seuraaja, mutta yritys toimii suhteellisen suppealla alalla ja hakee sen verran erikoistunutta väkeä, että piirit ovat pienet ja yrityksen maine sieluntappajana on levinnyt viimeisten parinkymmenen vuoden saatossa laajalle. Toimisto on ollut tuulinen, ovi käynyt jatkuvasti; kaikki ovat jo olleet siellä töissä tai tuntevat jonkun joka sieltä on lähtenyt hieman rikkinäisenä. Pomolla ei ole pomoa - on vain keski-ikäinen naispomo, hänen aisaparityttärensä ja pari työntekijää. Aluehallintovirastolle on tehty ajoittain ilmoituksia asiattomasta kohtelusta. Työsuojeluviranomaiset ovat tulleet tarkistuskäynnille, mutta pomo on ollut paikalla eikä kukaan ole uskaltanut sanoa, ettei kaikki ole ookoo.

Pomo väittää sanoneensa asioita, joita on todennäköisesti vain ajatellut. Pomo väittää, ettei ole koskaan sanonut asioita, joita on sanonut. Pomo ei vastaa sähköposteihin - niistä jäisi kirjallinen jälki. Pomo ei vastaa, kun kysytään miten pitäisi toimia - pomo kertoo kyllä jälkikäteen, että kaikki meni perseelleen ja pahasti. Pomo tiukkaa asioista X, Y ja Z, joita nainen ei ole tehnyt vaikka häneltä niitä odotetaan. Pomo vastaa, että edeltäjä hoiti ne aina, joten ne ovat nyt naisen vastuulla. Nainen pahoittelee, ettei tiennyt. Kukaan ei sanonut, missään ei lukenut. Pomo sanoo, että se on naisen oma vika, kun ei suostunut vastaanottamaan perehdytystä.

Naisen kuopus sairastuu ja nainen soitetaan hakemaan lapsi päiväkodista kesken päivän. Pomo on työmatkalla eikä nainen saa pomoa kiinni lähtiessään töistä tuntia tavallista aikaisemmin. Nainen soittaa pomolle kotoa. "Nyt on niin", pomo sanoo, "että sinähän varmasti ymmärrät itsekin, että tällainen ei käy. Nyt kun kaikki muut ovat lähteneet, ei käy päinsä että sinä olisit poissa. Sinun tulee nyt ymmärtää että on täysin sinun vastuullasi kehitellä tulevaisuudessa vaihtoehtoinen järjestely, jotta tällaiset tapaukset eivät toistu."

Nainen hankkii puheluntallennusapplikaation. Kuulemma pomo on irtisanoutuneelle kollegalle huutanut törkeyksiä puhelimitse useampaankin otteeseen.

Tulee syksy, kiireinen syksy. Työt kasaantuvat. Nainen kokee, että kun hän tekee jotain itsenäisesti, hänelle annetaan kurinpalautusta: pitäisi kysyä neuvoa eikä tunaroida omin päin.  Kun nainen kysyy neuvoa, vastaus on joko epämääräinen ympäripyöreys tai suora käsienpesu: edeltäjä hoiti nämä aina itsenäisesti! Nainen yrittää ajatella huumorin kautta: saa ainakin absurdeja anekdootteja kavereille kerrottaviksi. Ja onhan sekin etu, turvallisuushakuinen ihminen kun on, että aina on varmuus ettei tee mitään oikein. Että johonkin voi sentään luottaa!

Nainen saa uuden työkaverin. Työkaveri on mukava, sentään, mutta kokematon asioissa joita tämän työnkuva edellyttää. Nainen pohtii, palkkaako pomo tarkoituksella hakijoita, jotka eivät vastaa työn vaatimuksia, jotta pääsisi nipottamaan, nurisemaan ja tenttaamaan, osoittamaan työntekijöille näiden paikan, saamaan raivareita siitä että asiakaslehden osoitetarrat on tulostettu eri tavalla kuin edeltäjä tulosti.

Nainen on käynyt jo pitkään joka päivä mol- ja duunitori- ja kuntarekry-sivustoilla. Lähettänyt hakemuksia silloin kun näkee avoimen paikan, joka olisi mahdollista saada, paikan joka ei ainakaan olisi vielä pahempi kuin nykyinen. Sitä tulee varoivaiseksi helvetissä. Koska aina voi käydä pahemminkin!

Puolen vuoden aikana nainen on kahden lapsen vuoksi sairauksien takia poissa töistä yhteensä kaksi puolikasta päivää. Loput kolme kokonaista päivää hoitaa naisen mies. 

Ai niin, naiselle maksetaan käytännössä harjoittelijan palkkaa. On vastuuta muttei valtaa. Palaute on pelkkää rakentavaa, ilman niitä hampurilaisen leipäosia. Kuopus nukkuu miten sattuu ja esikoinenkin heräilee välillä janoon, välillä pissahätään, välillä itkemään että on ikävä naapurin tyttöä. Nainen on jo pitkään tehnyt töitä mielestään todella kovatahtisesti, yrittäen kiriä to do -listaa lyhyemmäksi, pyrkien minimoimaan tekemättömien töiden katalysoimaa nalkutusta. Asiakkailta tulee positiivista palautetta, työkaveri ihailee miten taitava ja ehtivä nainen on ja vielä mukava ja hyvä neuvomaan ja opastamaan. Nainen jaksaa sen voimin.

Tulee messut. 20 tuntia ylitöitä yhden viikon aikana. Kertyneet tunnit saa pitää vapaana sitten joulun välipäivinä....tadaa...jolloin toimisto olisi joka tapauksessa kiinni. Messut menivät naisen mielestä hyvin. Messujen jälkeen pomo ilmoittaa, että työntekijät olivat liian hitaita ja tehottomia - nyt mietitään mitä tehdään ensi vuonna paremmin, on niiiiin paljon parannettavaa!

Naista väsyttää tolkuttomasti. Nainen huomaa tehneensä tavallista enemmän huolimattomuusvirheitä. Niistä jauhetaan loputtomiin. Nainen tulee araksi. Nainen menettää motivaation: kun työpöydälle isketään hankala keissi, jota nainen ei osaa tehdä saman tien itse, nainen piilottaa sen paperipinon alimmaiseksi ja ajautuu sen yhden keissin sijaan tekemään ne kymmenen muuta jonossa olevaa asiaa, jotka osaa hoitaa kiitettävästi. Sitten siitä viivästyneestä keissistä tulee tietysti numero. Naista syytetään lisäksi sellaisten projektien viivästymisestä, joiden aikatauluista ollaan alun perin päätetty yhdessä. Naisen olisi pitänyt aloittaa niiden toteutus aikaisemmin kuin oli sovittu, sehän on selvä.

Naisen mies sanoo, että tuollainen kuulostaa työpaikkakiusaamiselta. Nainen epäilee - ei kai nyt sentään kiusaamista. Eihän minua kiusata! Naista vähän hävettääkin. Hän on tottunut olemaan hyvä asioissa joita tekee. Nyt hän on huono. Ehkä hän ansaitsee potkimista.

Syksy pimenee ja nainen alkaa epäillä itseään enemmän ja enemmän. Ehkä hän onkin aika tyhmä lopulta. Ehkä hän olisi tehnyt kaiken paremmin, jos olisi tsempannut enemmän. Välillä hän näkee kirkkaasti, mitä on tapahtumassa, mutta toisinaan ei. Kun pomon kenkien kopina lähestyy hänen työpistettään, kylmä hiki kihoaa ja kädet alkavat täristä. Hän alkaa halveksia itseään pelkuruudestaan. Hän lukee asioista ja tajuaa pomon olevan narsistinen sosiopaatti, mutta ihmettelee mikä hänessä itsessään on vikana, kun hän päästää pomon kaltaisen pellen menemään ihonsa alle vaikka näkee tämän läpi. Nainen on lukossa.

Nainen saa kutsun lupaavaan työpaikkahaastatteluun. Haastattelu menee hyvin ja nainen huomaa, että osaa puhua järkeviä asiallisten oloisten ihmisten kanssa. Nainen jännittää lähes kaksi viikkoa, kunnes lopulta tulee soitto, että joku toinen valittiin tehtävään. No, itse tehtävä ei ollut erityisen kiinnostava, mutta nainen on silti pettynyt, tai lähinnä ahdistunut. Hän huomaa itsessään varoitusmerkkejä, tuntee itsensä hauraaksi. Haluaisi pois mutta ei tahdo irtisanoutua tyhjän päälle, koska mitä jos mitään muuta työtä ei missään vaiheessa löydykään? Töissä nainen ei yhtäkkiä uskalla tehdä enää mitään muuta kuin pakolliset perusrutiinit ja pieniä mitättömiä hommia, jotka ainakaan eivät voi mennä pahasti pieleen.

Seuraavana päivänä valintamme-osui-tällä-kertaa-erääseen-toiseen-puhelusta nainen saa pomoltaan kutsun kehityskeskusteluun. Nainen on jo pari kertaa antanut suoraa palautetta, että kokee tietynlaisen kohtelun ja tietyt syytökset epäreiluiksi, mutta saanut henkisesti turpiinsa keskusteluissa. Nainen päättää yrittää vielä kerran. Nainen palauttaa vastauslomakkeen rehellisesti täytettynä etukäteen. Nainen kertoo olevansa uupunut kohtuuttomaan työmäärään, jatkuvasti uusia pikkutehtäviä putkahtelevaan työnkuvaan, alituiseen negatiiviseen palautteeseen ilman minkäänlaista kannustusta. Seitsemän kuukauden aikana nainen on saanut kahdesti hyvin pienimuotoista myönteistä palautetta esimieheltään. Nainen toivoo keskustelun ratkovan tulehtuneita kommunikaatioyhteyksiä terveemmiksi.

Keskustelu on farssi. Puolitoista tuntia solvaamista, epäjohdonmukaista sinäolettehotonjahankalajapilaattoimistonilmapiirin-rauhoitunythyväihminensunkanssaonkauheakeskustellakunpuolusteletitseäsi-kiireonsunomavika-munkritiikkijohtuusiitävainkunsäteetvirheitä-jankuttamista. Kauhuleffamaiset mittasuhteet saavuttavia manipulointiyrityksiä. Vai mitäs sanot siitä, kun pomo kumartuu naisen puoleen, katsoo liioitellun säälivästi ja kuiskaa: "Se tuntuu varmasti todella todella pahalta tehdä noin paljon virheitä. Todella, todella pahalta. Sen täytyy tuntua hirveältä, kun me [viitaten itseensä sekä tyttäreensä] joudutaan jatkuvasti muistuttamaan sua niistä. Me ymmärretään että susta tuntuu tosi kurjalta kun sua joudutaan muistuttamaan sun tekemistä virheistä, jotka ei saa toistua."

Nainen ei saa syötyä eikä nukuttua.

Tarina alkaa käydä raskaaksi, eikö vain?

Nainen on kuullut, että vuosien varrella yrityksestä on jäänyt joku hoitojakson kautta työkyvyttömyyseläkkeelle, muutama vaatinut pitkän toipumisajan ennen kuin kykenevät taas mihinkään. Entiset työntekijät eivät halua kuulla pomosta enää sanaakaan. Eivät tervehdi kadulla.

Kaikeksi onneksi naisen anoppi on laittanut naisen CV:n kiertoon isossa organisaatiossa, johon ihme ja kumma satutaan juuri tähän saumaan tarvitsemaan puolen vuoden sijaisuuteen ihminen, joka tekisi juuri niitä asioita joissa nainen on hyvä. Eräs todennäköisesti johtajuustaitojensa enemmän kuin pelkästään firman perustamisen vuoksi johtajan asemaan päässyt ihminen innostuu naisen CV:stä ja kutsuu naisen keskustelemaan sijaisuudesta. Kehityskeskustelun jälkeisenä päivänä nainen karkaa töistä kesken päivän vedoten huonoon oloon, joka ei ole lainkaan valhe vaan siinä työympäristössä totinen tosi, ja menee keskustelemaan sijaisuudesta isoon organisaatioon mukavan ihmisen kanssa, joka palkkaa naisen siltä istumalta.

Kotimatkalla nainen soittaa sosiopaattipomolleen ja irtisanoutuu.

Tänä iltana nainen on ollut todella iloinen ja ihmettelee yhä hyvää tuuriaan. Tietää selviävänsä yhdeksästä jäljellä olevasta työpäivästä narsistisosiopaatin alaisuudessa.

Ikkunatontut tanssahtelevat ja Mies toi kauppareissulta pikkolopullon kuohuviiniä juhlan kunniaksi.

Saa onnitella!

Lumesta, yö(kyö)peleistä ja mistä ensimmäinen ihminen syntyi

Kuljemme yhä päiväkotiin ja töihin pyörällä. Juuri kun pää ehti mukaan syyssäiden haasteisiin - että aamutahmea aikuinen saisi tuupattua itsensä pukemaan aamutahmeita lapsia totuttua aikaisemmin, koska vaatekerrosten ylle kiskominen todellakin vie aiempaa enemmän aikaa - tuli talvi. Lunta. Pakkasta. En kykene luopumaan pyörästä. On niin helppoa, kun ei ole päiväkoti-työpaikka-akselin suhteen kohtuullisen kehnojen bussiaikataulujen minuuttiorja tai joudu stressaamaan taskuparkkipaikkojen taikomisesta autojentäyteisillä aamuhämärillä pikkukujilla. 

Naapuri tosin ei käsittänyt tätä mukavuudenhalu-logiikkaa, jota yritin puuskuttaen avata aamulla sutiessani kaatuvin renkain irtolumessa siinä ohi lumitöitä tekevän herran. Viittä minuuttia myöhemmin en minäkään enää ymmärtänyt. (En ymmärtänyt eilenkään kesken matkojen. Ei ollut liukasta, mutta kapeat renkaat eivät oikein saa upottavasta, renkaan alta liukuvasta lumesta otetta. Ja ne kokkareiset alamäet! Perille päästyä sitten aina unohti - tärkeintä oli lopputulos.) Iltapäivällä naapuri oli taatusti aidosti hämmästynyt nähdessään mut pystyssä ja hyvissä voimin kolaamassa etupihaa siistimmäksi. Tai ainakin pystyssä ja kolaamassa. Lasten lumikolalla. 

Tänään Mies osti mulle nastarenkaat. Oli kuulemma Prismassa myynnissä mainostekstillä "ISÄNPÄIVÄLAHJAKSI". Jännittää, miten hyvin huomenna pyöräily luistaa (eheh, mikä sanaleikki).

"Maksoivat satasen, joten rouva on nyt hyvä ja pyöräilee sitten ihan hulluna."

EI MAINOKSIA -tarrasta huolimatta noita lelukuvastoja tulee nimellä postin joukossa. Ja tuulikaappiinhan se sisääntulo on tyssännyt useampana päivänä.

Kuolema askarruttaa Aikavarasta enenevässä määrin. Kuolemista ja hautajaisia leikitään päiväkodissa useamman pojan voimin. Iltapalapöydässä muistot päivän leikeistä sitten eskaloituvat hysteerisen murheellisiksi itkukohtauksiksi:

"Onko se ihan oikeasti totta että kuolemisen kunniaksi järjestetään hautajaisjuhlat?"

"On."

"Mutta mitä sitten kun tulee kauhea ikävä sitä kuollutta?" [huutoitkua]

Niin, mitä sitten. En minä tiedä. Jotain koitin sopertaa, että usein ihminen on jo tosi vanha ja sairas ja väsynyt kuollessaan. Että sitten kun on kuollut, ei sitä ihmistä enää satu ja väsytä.

"Miten se hiekka auttaa!" [huutoitkua]

"?!?"

"Se hautausmaan hiekka! Miten se parantaa vanhat taudit?"

Siinäpä sitten selittämään, ettei se ihminen enää varsinaisesti ole siellä mullan sisällä. Että siellä on pelkkä kuori.

"No missä se ihminen sitten on!" [huutoitkua]

Sormi suussa siinä sitten pohtimaan, että ehkä voi ajatella vaikka että se istuu näkymättömänä pilven reunalla. Viiiiirhe!

"Miten sieltä pilven reunalta pääsee alas! Kun ei ole portaita! Ja se on liian korkealla hyppäämiseen!" [huutoitkua]

Huokaus. "Haluatko tulla syliin ja itkeä siinä? On ihan ok olla surullinen. Se on aika surullinen asia." Siinä sylissä se murhe vähän laantui, mutta minä jäin sisäisesti raapimaan päätäni. Tässä kohtaa kuulkaa uskonto tulisi tosi käteväksi avuksi. 

Ja koko tämän episodin ajan Unirosvo istui vastapäätä ja mupelsi tyynenä leipäänsä. "Aikavaras itki äsken", se totesi kohta.

Välihaalaria ja kypärämyssypipoa piti mennä ihailemaan peilistä ekalla pukeutumiskerralla.

 

Unirosvo kiukuttelee kintaista, rakastaa Miekkavalas Täplä kunnostautuu -kirjaa, laulaa merkillisen hyvin, komentaa isoveljeään turhan tomerasti ja heräilee öisin ilmoittamaan, että haluaa pelata heti kuulapeliä. Tai koirapeliä. Tai huutamaan kauhuissaan, että muki on liian lähellä (kohtuuttoman dramaattinen painajainen).

Kuoleman muassa Aikavarasta askarruttavat muutkin suuret asiat. Esimerkiksi muutama viikko sitten nukkumaanmenoaikaan: 

"Äiti mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

"Apinasta."

[epäuskoista hihitystä] "Eiii...ei! Ehkä mammutista."

"Ei kun apinasta."

"Tai huoltomiehen mahasta!"

Sitten olivat nämä tärkeät kysymykset:
 

"Voiko pisulla sammuttaa pienen tulipalon?"

(Vastaus: "Voi, hyvin pienen voi. Varovasti.")

Voidaanko me ostaa joku kerta savupiippu?

(Vastaus: "Ei.")

Ja tänään päivällispöydässä: "Äiti oletko sä vielä muistanut miettiä sitä mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

Mies: "Apinasta."

[epäuskoista hihitystä]

Kun äiti joutui messuille

Viimeinkin se on ohitse: jokalokakuiset messut, tapahtuma joka on viime viikkoina nostanut työ- ja stressimäärää toimistolla entistä ruhtinaallisemmaksi.

Mulle nämä pahamaineiset messut tarkoittivat kolmen vuorokauden poissaoloa kotoa, joka ei ilman lapsia olekaan ihan peruskauraa. Kesällä pojat olivat Miehen kanssa Tykkimäki-reissulla tiistaiaamusta torstai-iltaan - tämä reissu venyi torstaiaamusta sunnuntain vastaiseen yöhön, eli ennätyksiä rikottiin. Sekin stressasi.

Mutta kun kauhulla odottamani reissu lopulta starttasi ja torstaiaamun aurinko nousi oudon pinkkinä Helsinkiin johtavaa moottoritietä reunustavien kuuraisten, utuisten peltojen ja metsänlaitojen ylle, stressi alkoi hälvetä. Ei ollut enää mitään tehtävissä. Jos ja kun jotain olennaista oli jäänyt tekemättä tai pakkaamatta, pitäisi vain pärjätä ilman.

Ja olihan siinä kieltämättä oma tunnelmansa, kun kymmenet näytteilleasettajat alkoivat sorvata messuosastojensa rakenteita paikoilleen isoon halliin. Rullakoita tyhjennettiin, teippikoneita ja mattoveitsiä metsästettiin, spottivaloja asenneltiin, viimeiseksi illalla valmis osasto peitettiin lakanoin, ja aamulla kun kassa ja esillepanot somisteineen oli tsekattu kuntoon, ihmiset virtasivat ovista sisään, mistä alkoi se varsinainen hulabaloo.

Valuvikaiset lonkkani, jännitysniskani ja äitiselkäni kestivät yllättävän hyvin yhdeksän tunnin seisoskelut tiskin takana, ambivertti päänikin sieti messuhälinän pääosin kohtuullisesti, nukuin hotellissa sikeämmin kuin aikoihin, ja johtoporraskin oli paremmalla asenteella liikkeellä kuin Turun toimistopäivinä.

Kotonakin vissiin pärjäiltiin: Oli päiväkodin valokuvaus, serkun 5-vuotissynttärit, koirankakkainen haalari ja jonkin verran protestointia Unirosvolta nukkumaanmenoaikaan (lue: nukahti lattialle omaan huutokonserttiiinsa, kun ei suostunut menemään sänkyyn tai syliin), kun vakionukuttaja puuttui joukosta.

Etukäteen kammoksumani messut ovat siis kaiken kaikkiaan onnellisesti takana, onneksi. Jälkipuinnit ja messurekan purkaminen tosin odottavat vielä, samoin messujen takia tekemättä jääneet päivittäistyöt, jottei tolkuton kiire vain pääsisi vahingossa hellittämään turhan pian. Ja joko pojat ovat tänään tapelleet, huutaneet ja sekoilleet tavanomaista enemmän tai sitten toksiset messuhuurut pyyhkäisivät mun muistitikun kolmessa päivässä tyhjäksi, mene ja tiedä. Väsyttää joka tapauksessa.

Viikko ilman tuttia sekä muita valittuja kuulumisia

Näitä kuuraisia aamuja, joina pukeminen on liian hidasta fleecetakkeineen ja "ei en halua hanskoja haluan ulos ilman takkia" -inttämisineen, ja pyöräily kirpaisee keuhkoja. Näitä iltapäiviä, joina syysauringossa hehkuvat ruskapuut suorastaan särkevät silmiä kauneudellaan. Ohimenevyydellään.

Näitä hetkiä, kun aamulla hätkähtää nähdessään esikoisensa: miten pitkä siitä on tullut! Kun yllättyy jatkuvasti, miten monta laulua kuopus jo osaa laulaa, miten monimutkaisia ajatuksia senkin aivolohkoissa kehkeytyy. Kun viivyttelee töihin lähtöä, ettei missaisi ylimääräisiä minuutteja aamupöpperöisten lasten kanssa, niiden sileät selät ja lämpöiset posket ja tarkertuvat kädet. 

Sellaisia ja paljon muita on nykyisin.

Aikavaras hyppää lehtiojassa lepäävän Unirosvon yli

Päiväkodin vasu-keskustelun mukaan Aikavaras on nyt neljä täyttäneenä hauska, utelias, iloinen, verbaalisesti ja liikunnallisesti lahjakas lapsi, joka on löytänyt vakiintuneen kaveripiirin ja osaa leikkiä sovinnollisesti monimutkaisia, juonellisia leikkejä. Piirtäminen ei innosta eikä oikein suju, maalaaminen on puolestaan kivaa, rakentelu vielä hauskempaa. Mielikuvitus on lennokas, keskustelutaidot erinomaiset, ja taipumus lähteä mukaan hölmöilyihin ja liian rajuihin riehumisleikkeihin on myös täysin ikätasoinen.

Unirosvo löysi kadonneen k-äänteen muutama viikko sitten. Toutasta (toukka) tuli aivan varoittamatta koukka. K vilahtaa siellä sun täällä, ei vielä ilmesty ihan joka sanaan joissa sitä odotettaisiin. Ja useampaan otteeseen Unirosvo on kulman takaa huudellut mulle, että "vaipassa on iso takka!"

Jee jee, tulisijat on olennaisia talven tullen.

Ostin naapurilta Aikavarkaalle sisävaatteita seuraavan vuoden puolentoista tarpeiksi, sovittelin Unirosvolle Aikavarkaan jäämistöstä talvivaatteet ja hankin kirpputorilta, jonne viimeinkin pitkällisen suunnittelun jälkeen ennätin, Aikavarkaalle talvihaalarin, joka välttänee vähintään vuodenvaihteeseen asti.

Ihan oikeasti? 85 euroa käytetystä toppahaalarista? On se toki kivannäköinen ja ilmeisesti jotain hyvää merkkiä, mutta tuolla hinnalla vaatteen alkuperäishinta on mitä, yhdeksänsataa? Materiaali suojaa lasta oppimisvaikeuksilta, kausittain muuntuvilta influenssaviruksilta ja auton alle jäämiseltä? (...okei, sellaisesta maksaisin mielelläni enemmänkin. Mutta vitsit sikseen, en käsitä tuollaisia hintoja kirpputorilla.) (Tuo ei ollut se ostamani haalari.)

Ja niin, se tutittomuus. Tutit menivät ensin vaivihkaa rikki, sitten ne ripustettiin oravavauvoja varten leikkipaikan koivunoksalle. Unirosvon kyynelviiruisissa kasvoissa ja väpättävissä suupielissä heijastui luopumisen haikeus siinä koleassa tuulessa heiluvia tutteja tuijottaessa. Se lauantai meni kuitenkin hirmu hyvin - etenkin ottaen huomioon sen, miten vakiintunut tapa tutin suuhun sujauttaminen oli ollut - lukuun ottamatta nukkumaanmenoja. Päiväunia edelsi puolen tunnin huutaminen, mutta nukahduksen tullessa uni kuitenkin sujui, ja päiväunilta heräsi iloinen poikanen, joka ei poikkeuksellisesti pyytänytkään tuttia saman tien herättyään.

Iltanukahtaminen...no se karjuminen oli melko eeppistä. 50 minuuttia nukkumaanmennessä, sitten pari tuntia unta palloon, minkä jälkeen olikin voimia herätä ja alkaa protestoida uutta tilannetta ihan täysillä. Se kirkuminen oli jotain aika kamalaa, sitä jatkui tunnin ja jouduin pitelemään lasta paikoillaan ihan tosissani, ettei se olisi loukannut itseään. Aikavaras sai samanikäisenä noita raivareita alituiseen ja harva se yö, mutta Unirosvolta näitä ei juuri ole nähty. Tätä on viivytetty kuukausitolkulla, mutta olin jo edellisenä viikonloppuna päättänyt, että tänä lauantaina se tapahtuu, joten omat henkiset valmistelut oli suoritettu, ja aika tuntui otolliselta. Ehkä tämän oman vakuuttumiseni myötä pystyin myös pysymään rauhallisena sen raivokirkumisen edessä, korvatulpat korvissani, ja luottamaan siihen että kyllä se tästä helpottaa kohta puoliin. Kun sitten tunnin kuluttua kyllästyin ja ilmoitin lapselle, että menen nyt pesemään hampaani ja käymään vessassa, voit tulla mukaan jos haluat, itku katkesi siihen. Laantui nikotteluksi ja rauhoittui kokonaan. "Joo, mennään vaan, mää tykkään äiti siitä kun sä peset sun hampaat. Mennään vaan vessaan, mää voin kanssa vaihtaa mulle kuivan vaipan. Mulla on iltapalanälkä! Kato tuolla on isi. Ton nimi on Isi, äiti!" Itkusilmästä sukeutui silmänräpäyksessä juttutuulella oleva seuralainen, joka sovinnollisesti piti seuraa, antoi vaihtaa kuivat vaatteet raivohiestä ja kyyneleistä kastuneiden tilalle ja ahmi kulhollisen jogurttia ja täysjyvämuroja, kun ei ollut tutti-ikäväitkultaan saanut iltapalaa syötyä ennen sitä alkuperäistä nukkumaanmenoaikaansa. Näiden hommien jälkeen Unirosvo meni rauhallisesti nukkumaan ja nukkui aamuviiteen asti, eikä silloinkaan tullut itkua vaan sitä tavallista kähmintää ja möngintää.

Sunnuntaina tutittomuuden aikaansaamat nukkumaanmenoitkut menivät ohitse huomattavasti nopeammin, muistaakseni peräti muutamassa minuutissa. Päiväaikaan Unirosvo on välillä kysellyt tuttia, jolloin olen kysynyt, muistaako hän missä tutit ovat. "Oravavauvoilla!" Unirosvo on nauranut. "Oravavauvat on nyt näin, näin iloisia [huitoo käsillään laajoja kaaria], ne ei itke yhtään." Homma on sillä kuitattu.

Viikon varrella lapsi kuitenkin nappasi flunssan, ja kun nenä vuoti ja yskä herätteli alituiseen, myös muutama uusintatuttiraivari koettiin iltayöstä. Miehellä olisi ollut jemmassa yksi tutti äärimmäisiä hätätiloja varten, mutta musta senhetkinen tilanne ei vielä ollut sellainen, etenkin kun yskäisenä se tutti ei kuitenkaan pysy suussa vaan lentää kadoksiin harva se hetki. Siispä kohtuullisella kärsivällisyydellä, korvatulpilla ja neuvottelulla taltuttamaan huutokohtaukset, joiden jälkeen yö sujui niin kuin sen voi olettaa sujuvan jos joku yskii naamalle jatkuvalla syötöllä. (Mutta pääasia että ei huutanut enää tuttia.)

Päiväkodissa Unirosvo ei ole pyytänyt tuttia toukokuun jälkeen, joten tiesin, että tutti on enää pelkkä kotiin ja äitiin yhdistynyt vakiintunut käytäntö, josta poisoppiminen ehkä tuntuu aluksi hankalalta mutta onnistuu kyllä. Ja totta vie, vaikka nukkumaanmeno on ehkä hankaloitunut näin viikon kokemuksella arvioiden muutamalla minuutilla, lopun aikaa päivästä Unirosvo on iloisempi ja laulaa paljon enemmän, kun tutti ei enää tuki suuta. Mainiota, etenkin kun taaperon sävelkorvakin on meidän geenit huomioiden hämmästyttävän raffinoitunut!

Mielenkiinnosta luin, mitä olen raportoinut kaksi vuotta sitten Aikavarkaan tutista luopumisesta. Miten paljon detaljeja sitä voikin unohtaa!  

Taivas on lintujen tie

Blogi on elänyt viimeisen vuoden ajan elänyt retuperällä mutta silti omin keuhkoin hengittäen. Juttuja tulee, kun tulee. Puhelimen viestiluonnoksissa muovaantuu jatkuvasti lista mielessä pyörivistä aiheista. Lasten edesottamuksista, huonosti nukutuista öistä, omista ajatuksista, joista voisi kertoa - sitten kun on aikaa ja sopiva hetki istua koneelle kertomaan. 

Se sitten kun tulee liian harvoin. Toisaalta sitten kun se hetki koittaa, Bloggeriin vuotaa runsaasti muutakin materiaalia kuin ne viestiluonnosten listan kohdat. Aivoni ovat pohjaton kaivo! Sinne hukkuu ja unohtuu vaikka mitä, mutta välillä saa ammennettua ämpäritolkulla ties mitä ylöskin. 

Sankari auttoi leipomisessa ja keräsi pöytäkoristeeksi kirjavia vaahteranlehtiä.

Aikavarkaan nelivuotisuutta on juhlittu useaan otteeseen muutamalla eri kokoonpanolla. Porkkanakakku valmistui ja syötiin. Unirosvo sylki suklaarusinat lattialle ja perusteli tekoaan kertomalla, että tykkäisi niistä kyllä muuten, mutta on kakkurusinoille allerginen. Aikavarkaalle maistui paremmin se Viennetta sekä lakupalat. Lempparilahjat ovat tainneet olla potkulauta ja pikkuleegohelikopteri, joka hajotetaan päivittäin, koska se on niin kiva rakentaa. 

Potkulautailu sujuu mainiosti, ellei oteta lukuun sitä että välillä pikkuveli pöllii laudan ja loukkaa itsensä.

Sorsat ovat lennelleet leikkipaikan yli vaakkuvina puoliauroina. Aikavaras katseli erään parven järjestäytymistä uudelleen kesken lennon ja totesi: "Taivas on lintujen tie."

Arvostan.

Taivastien kulkijoita

Nelivuotisneuvola nähtiin ja käytiin tiistaiaamuna. Pohjustin edellisenä päivänä, että tämä onkin sitten sellainen neuvolakäynti, jossa äiti odottaa osan ajasta aulassa ja Aikavaras juttelee ja tekee tehtäviä ihan kahdestaan neuvolatädin kanssa. 

"Selvä", Aikavaras vastasi hetken pohdittuaan, "toivottavasti se neuvolatäti ei ole kovin ujo."

 

Lepotauko kävelyltä palatessa noin kaksikymmentä metriä ennen omaa pihatietä

Unirosvokin oli mukana, koska päätimme vesirokkorokotuttaa molemmat pojat ja se järjestyi kätevästi neuvolan yhteydessä. Stressasin tilannetta etukäteen naurettavalla mittakaavalla alkaen siitä, muistanko varata rokotteet lähiapteekista, muistanko hakea ne sieltä ajoissa, muistanko säilyttää ne jääkaapissa, muistanko ottaa ne aamulla mukaan, ehdimmekö neuvolaan kahdeksaksi - aina sinne asti, että mitä jos Unirosvo panee ranttaliksi, mitä jos Aikavaras ei anna rokottaa ja itkee syliin jossa Unirosvo on jo ranttaliutensa vuoksi, mitä jos en saa lapsia puettua ja toimitettua päiväkotiin ollenkaan. 

Näköjään on jäänyt melkoiset traumat viimeisten kahden vuoden temmellyksistä sekä loppuraskaus+uhmaikäriiviö-kombinaatiosta. Joko sitä uskaltaisi uskoa, että tämä on nykyisin helpompaa?  

Tammenterhosoppaa iltapäiväauringossa

Hienosti se meni. Unirosvo leikki rauhallisesti itsekseen sillä aikaa kun Aikavaras todisti osaamistaan ja antoi vahvoja näyttöjä neuvolatädille, joka ei hänkään ujostellut lainkaan. Aikavaras sai ensin rokotteet, sekä rokotusohjelman mukaisen että tämän bonuksen, eikä inahtanutkaan (vaikka suorastaan kannustin, että saa itkeä jos sattuu tai itkettää - reippaus on toki kiva ja usein elämää helpottava juttu, mutta negatiivisten tunteiden peittelyyn en tahdo yllyttää sen nimissä). Koska Aikavarkaan reaktio rokotuksiin oli minimaalinen, Unirosvo ei osannut pelätä omaansa, ja tilanne oli ohitse hetkessä. Itku loppui nopeasti, kun neuvolatäti tarjosi palkinnoksi tarroja. 

Itse varauduin vähän ankkatarroja hardcoremmin saadakseni pojat nätisti autoon, ohi neuvolan odotushuoneen lelupaljouden seireenimäisten kutsuhuutojen. Halleluja Domino-keksit; vaikka tämä on nykyisin helpompaa, niin toisinaan kannattaa valmistautua pahimpaan. Ilman hammaslääkäriliiton suosittelemaa lahjontaa en olisi mahdollisesti vieläkään selvinnyt töihin saakka sieltä keinuhevosten ja rikkinäisten soivien lelujen seasta. 

Parina päivänä kuluneella viikolla satoikin taas pitkästä aikaa, ja kunnolla satoikin.

Viimeinen koitos sen aamupäivän aikana oli vielä matka toimistolle. Olin edellisten öiden hulinoista - normaalit heräilyt noin kuusinkertaisina - niin puhki, että turvallisuus mielessäni jätin päiväkodilta lähtiessäni auton kotipihalle ja poljin töihin. Parempi pyöräillä silmäluomet lupsuttaen Aurajokeen kuin jyrätä moottoriajoneuvolla punaisia päin.

Työtä käskettyä: "Vielä yksi kala! Vielä kaksi delfiiniä!"

Vuosi ja pari päivää sitten valvoin 10-vuotishääpäiväämme juhliessa turhan myöhään - ainakin siihen nähden, miten naurettavan vähän unta nämä viimeiset pikkulapsivuodet ovat tarjoilleet. Tänä vuonna teräshääpäivä kruunattiin paitsi unohtamalla merkkipäivä, myös lahjoittamalla vihdoin ja viimein Unirosvon tutit oravavauvoille.

Oravia odottamassa. Tarkkasilmäinen voi huomata, että tutit olivat myös "menneet rikki vanhuuttaan". Näin niiden pois antaminen oli Unirosvolle vähän helpompaa.

Ja mitäs sitten tapahtui? Siitä lisää ensi kerralla!