Tämä tuli niin äkkiä eli epävirallinen puolivuotiskatsaus

Kaikki tämä tuli niin äkkiä: on rantahiekka, se on lämmintä ja pystyn kävelemään sillä ilman paniikkia kahdesta säntäilevästä ja hallitsemattomasta lapsesta. Hämmästyn, kun pystyn kävelemään paljain jaloin ilman kipua ensimmäistä kesää vuosiin, koska yhtäkkiä jalkapohjat enää särje ja vihlo joka askeleella niin kuin edellisinä kesinä Unirosvon odotuskuukausien jäljiltä. Huomaan, että pystyn myös käymään lasten kanssa kolmestaan jossain niin, että myös mulla on kivaa, ei pelkästään hikeä ja hermoilua.

Saaronniemi. Tänne pyöräilin kesäisin parhaan ystäväni kanssa kaksitoistavuotiaana ehkä sata kertaa kesässä. Tänne en ole halunnut, uskaltanut ja osannut lapsiani tuoda ennen kuin nyt.

Taas kuukaudet haihtuivat. Juurihan luonnostelin mielessäni kertomusta joulusta, jolloin kukaan ei sairastanut toisin kuin edellisinä, ja joululomareissusta Vierumäelle (lapset tosin luulivat sitä etukäteen usean viikon ajan Pierumäeksi), jossa Aikavaras urheili toisen kokonaisen urheilulomapäivänsä mittaan muun muassa kaupunkisodassa, parkourissa, hiihtämässä, volttiriehassa ja uimahallissa jalkansa niin väsyneiksi, että käveli seuraavana aamuna kuin Mies aikoinaan kolmannen maratoninsa jälkeen ja vannoi apeasti, ettei enää koskaan kuntoile eikä enää koskaan itse asiassa halua edes nähdä koko urheiluhallia silmissään (istuipa sitten poikkeuksellisen malttavaisesti autossa koko kotimatkan). Uudenvuodenaatosta, kun seisoin pimeässä pakkassäässä lasten kanssa lähikalliolla kuuntelemassa pauketta ja käveltiin kentälle etsimään rakettiporukoita, joita ei ensin löytynyt ja sitten löytyi, eikä Aikavarasta meinannut saada takaisin kotiin syömään luvattuja nakkeja, kun sen yliväsyneissä silmissä kaikki raketit olivat liian kauniita ja aina saattaisi tulla vielä yksi.

Jouluaatonaatto. On koristeita ja on siivottu ja on jotain jouluruokia, joita en todellakaan ole laittanut enkä edes ostanut. Pojat tahtoivat väen vängällä viikko ennen joulua "kaljut tukat". Sängen antoivat pitkin hampain jättää. "Nyt me ollaan niin siistejä!" 

Jouluaattona Aikavarkaan kanssa kävelyllä, kun Unirosvo nukkui päiväunia mummilassa.

Urheilulomalla Pierumäellä täytettiin puuhakirjoja urheilun lomassa. Äkkiäpä nuokin hiukset venähtivät korviin tunkeviksi kiehkuroiksi.

Vastahan mietin, että pitää sitten jossain vaiheessa kertoa, että Unirosvo oppi pelaamaan muistipeliä: ensin noudattamaan sääntöjä ja yhtäkkiä pääsiäisen tienoilla myös muistamaan pareja. (Sitä ennen Aikavaras voitti mut aina arki-iltaisin ja minä voitin sunnuntaisin, kun aivot saivat lauantaina vähän lepoa ja vesijuoksua.) Piti kertoa, että kevään mittaan Afrikan tähteä on pelattu paljon ja siinä Unirosvolla oli aina hyvä tuuri mutta se hävisi silti aina, koska ei malttanut lähteä kotiin löydettyään Afrikan tähden vaan jäi "ansaitsemaan lisää rahaa". Että Unirosvo oppi helmikuun kentänjäädytyssäillä myös luistella köpöttelemään, ja pitää painaa pitkäkestoiseen muistiin myös ensimmäisen luistelulauantain (jolloin Aikavaras pyyhälsi kenttää ristiin rastiin ja ympäri reilun tunnin ajan) jälkeinen sunnuntaiaamu, kun Aikavaras tuli kysymään, haittaako jos hän syö seisten jokaisen aterian koko päivän aikana, kun pepulla ei pysty istumaan.

Aikavaras luistelee, ja luistelee, ja luistelee.

Taisi olla helmikuu, kun jouduttiin tekemään useampaan otteeseen lumitöitä ja parina päivänä ei viitsinyt pyöräillä hangessa ja jossain vaiheessa näköjään pystytettiin pari ukkoakin pihalle, lumitöitä tekemään.

Lähimetsässä on rikottu lammen jäätä. Kepeistä tuli riitaa, sen muistan.

Jotain talviauringon palvontaa vissiin.

Jonain etätyöpäivänä menneen talven pakkasjakson aikana aurinko paistoi ihmeellisen kirkkaasti sisään Aikavarkaan ikkunasta, valaisi parketilla pyörivät nöyhdät, olohuoneessa leijuvat pölyhiukkaset, eikä ihan kokonaan tainnut päästä keittiön ikkunan tahmakerroksen läpi takapihalle. Tuli päiviä, joina ulkona oli iltapäivällä miinus yhdeksän mutta aurinkoisissa kohdissa lumi suli silti.

Tehtiin leikkipaikalle kaupunki, jossa hiekkakakkutalojen katoilla on lunta. Tuli riita, kun Unirosvo halusi yhden talon kaupungin rajojen ulkopuolelle ja Aikavaras ei antanut vaan mieluummin rikkoi koko kaupungin ja Unirosvo kirkui kiukkuaan tunnin.

Unirosvo askarteli oma-aloitteisesti. Vasemmalla on linnun pää, oikealla on sonnin pää edestä katsottuna.

Tuli kevät, tavallaan, toppapukuja pidettiin pitkään, puhki asti, ja sitten kun se varsinaiskevät saapui, se meni vikkelästi. Nastat unohtuivat pyörään, se tuntui toisarvoiselta kun ennen vappua poikiin iski kevään toinen kunnon tauti (ensimmäinen oli tammikuussa, silloin Aikavaras yski ehkä kolmesti mutta Unirosvo kuumeili kovassa flunssassa useamman päivän ja huh niitä öitäkin), vatsatauti joka vastoin kaikkia ennakko-oletuksia kaatoi villikot petiin neljäksi päiväksi. Pari raatoa makasi monta päivää oksentaen, nukkuen ja vaikertaen, mahanesteen haju, ei huvittanut laittaa itselleenkään ruokaa kun tiesi missä omat sormet ovat juuri olleet. Puoli päiväkotia kitui samassa viruksessa mutta siitäkin selvittiin, me aikuiset jopa vailla tautia, mitä nyt mulla oli parina päivänä etäisesti etova olo, mutta se saattoi johtua stressistäkin kun Mies oli työmatkalla ja koitin vähän liian tunnollisesti saada tehtyä pikkuisen liikaa töitä siinä oksennuskulhoilun lomassa.

No ne raadot. Oli outoa, kun kolmeen päivään kukaan ei riidellyt. Tauti alkoi lauantai-iltana, ja kun kiukuttelu käynnistyi torstaiaamuna, tiesin että tästä kyllä selvitään.

Katuliitutaidetta

Ensimmäinen voikukka ja vihdoinkin uusi puhelin. Vanha oli jo mobiilimallin sijaan lankapuhelin, sillä se sammui noin kaksi minuuttia laturista irrottamisen jälkeen, ulkona ei voinut enää ottaa kuvia ja marraskuun alun jälkeen soittoäänet eivät enää toimineet. Eli oikeastaan oli jo aikakin.

Tuli vappu ja meni. Vein jälkikasvun valitsemaan kesätossut ja sandaalit. Aikavaras tahtoi vaaleanpunaiset glitter-Frozen-tossut ja pinkit kukkasandaalit ("koska ne on kauniita!"), Unirosvo halusi Ryhmä Hau -tossut ja harmaat sandaalit ("koska ne on siistit!"). Muistan että helatorstaina oli kuumaa ja siitä saakka on ollut kesä. Lehdet puhkesivat parissa päivässä, kukat puskivat kohti aurinkoa, tuli perhosia, päiväkodin metsäkevätjuhlaa piinasi sakeat pilvet edellisenä päivänä syntyneitä nälkäisiä hyttysiä. Laitoin kesäkukkia, päästiin rannalle, laastaroitiin polvia jotka asfaltti raapi rikki. Pääskyset saapuivat päivää ennen kuin Unirosvo täytti neljä, ja nyt neljä päivää sen jälkeen Unirosvo oppi ärrän ainakin alustavasti ja ihan itsekseen sekä juoksukuperkeikan. 

Äitini kysyi viikonloppuna, olenko kuopannut koko blogin. En. Se on hengannut taka-alalla niin kuin vanhat ystävät, huonon omatunnon aiheena: en ole pitänyt yhteyttä, on työpäivät ja pojat ja kaikki tämä, tiedättehän, sitä paitsi juurihan mä aioin ja mietin vaikka mitä, ei siitä kauan ole. Tämä vain tuli niin äkkiä. Tiedän että toistan itseäni. Vilkaisin Bloggeriin kirjautuessani postauslistaa ja oletan, että vähintään puolessa niistä päivittelen ajan kulumista. Vauvat ovat kadonneet. Aamuisin ne haluavat makoilla vieressä, kuinkahan kauan vielä tai enää? Ne halaavat ja puhuvat viattoman absurdeja, ehkä vielä pari vuotta. Haikeudesta huolimatta nämä nykyiset ajat ovat sen kolikon kirkkaampi puoli.

Lisäksi on edelleen illuusio siitä, että elämä on yhä rankkaa. Ei se ole. Välillä on rasittavia hetkiä, mutta mulla on superkiva työpaikka johon on harmittanut mennä ehkä kolmena aamuna puolentoista vuoden aikana, ja silloinkin harmitus on johtunut jostain muusta kuin siitä työpaikasta tai töistä. On kivat lapset, olkoonkin että riitelevät niin perkeleesti ihan kaikesta liian usein; ilmeisesti meillä on tasan yksi uskomattoman kiehtova pikkuleegon palanen vaikka palikoita on laatikkotolkulla, ja vissiin se yksi pikkuauto vain on parempi kuin mikään pikkuauto, ja tottakai oma asia on tärkeämpi kuin veljen, joten kun se puhuu samaan aikaan, on syytäkin mosauttaa sitä nyrkillä. Arki kuitenkin rullaa öljytymmin kuin vuosi sitten, jolloin se rullasi sileämmin kuin vuotta aiemmin, ja niin edelleen. Ja jos arki niin ehkä lomakin, sillä ensimmäistä kertaa ensimmäisen lapseni syntymisen jälkeen mulla ei ole sellainen olo tulevaa lomamatkaa ajatellessa, että voi ei, en jaksaisi lähteä, en ehdi pakata, en pysty koska en kuitenkaan saa nukkua taaskaan sielläkään, en tahtoisi koska on liian vaikeaa ja raskasta ja pelottavaa.

Kukkahurahdus tapahtui heti toukokuun alussa. Tämä oli vasta alkua, vaikka koitin toppuutella itseäni. Nyt olen haalinut kesäkukkia edellisten kukattomien kesienkin edestä. Eikä kukaan kaada, revi, heitä, tallo tai syö niitä, ei edes pissaa päälle.

En muista mitä tein ajallani ennen lapsia, mutta mitä siitä. Ehdin välillä vesijuoksemaan ja saan katsottua ne jännärisarjat jotka valitsen katsoa, mutta oikeastaanhan on hyvä, etteivät tunnit riitä katsomaan mitä vain ajantappoa. En kehitä itseäni enkä haaveile vaivalloisista ruoista (kuitenkin ne kysyisivät kulmat kurtussa, miksi on tämmöistä eikä sitä hopeisessa purkissa olevaa lohikiusausta). Ehkä joskus kirjoitan sen kirjan valmiiksi, tai aloitan uuden. Juuri nyt se ei tunnu kovin relevantilta, koska olen lopulta hyväksynyt että kun on kolme hyvää (jos kuulostaa liian kryptiseltä, niin tulkitsen itse tarkoittavani työtä, terveyttä ja perhettä), jotka kärsisivät neljännen havittelemisesta, ehkä sen voi antaa jopa ihan vain olla vähintäänkin toistaiseksi.  

Mutta ehkä voisin taas soittaa ystävillekin. Blogi odotti, ehkä hekin ovat siellä vielä.