Kun varpaat kaipaavat kesää

Tulevien sesonkien mallistot suunnitellaan aina hyvissä ajoin. Tällä kertaa ollaan meilläkin ajoissa liikkeellä, eikä taktiikalla "oho kesän ainoat hellepäivät olivat toissaviikolla, mennäänpä siis ostamaan sandaalit huomenna". Käytiinpä eräänä iltana hampaiden harjauksen aikana seuraava keskustelu.

Unirosvo [marisevalla äänellä, hammasharjaa väistellen]: "Koooska mä saan taaaaas laittaa sandaalit ulos?"

Minä: "Kuule, sitten kesällä. Ensi kesänä."

U: "Ei! Huomenna!"

M: "Jos laittaa sandaalit joulukuussa ulos, varpaat kyllä kastuu ja paleltuu pahasti."

U: "Ei kastu! Ei palele! Mä haluan laittaa mun Ryhmä Hau -sandaalit. Nyt!"

M: "Ei onnistu. Kesällä sitten."

Tässä vaiheessa 3-vuotias salli survoa hammasharjan suuhunsa... Kunnes oman vuoronsa jälkeen kuuntelemaan jäänyt Aikavaras puuttui keskusteluun. Ei hyvä.

Aikavaras: "Unirosvo! Unirosvo, ensi kesänä ne sun Ryhmä Hau -sandaalit ei enää mahdukaan sulle. Mietipä sitä!"

Marina vaihtuu itkuksi: "Mahtuupa!"

A: "Ei mahdu."

M: "Itse asiassa ei mahdukaan. Se on totta. Koska teidän molempien jalat kasvaa koko ajan isommiksi."

Aikavaraskin herkistyy tähän ajatukseen: "Eikä mulle sitten mahdu enää ne kauniit tyttöjen kukkasandaalit."

Itkua. Mutta itkevästä suusta on helppo harjata hampaat.

M: "Kun tulee kesä, hankitaan teille uudet sandaalit."

Aikavarkaan naama kirkastuu: "Me voidaan ostaa samanlaiset! Mä valitsen ainakin taas tyttöjen sandaalit."

M: "Kuule, ei sun tarvitse sanoa niitä tyttöjen sandaaleiksi. Sä voit valita sellaiset, mutta ne on ihan kaikkien sandaalit, jotka niistä tykkää."

A: "Poikien hyllyssä on vain tylsiä värejä."

U: "Mä rakastan tylsiä värejä! Ei saa haukkua tylsiä värejä."

M: "Aika usein siinä hyllyssä, josta monet pojat valitsee omat kengät, tosiaan on aika synkkiä värejä."

A: "Niin, sellaisia harmaita ja mustia ja tummansinisiä."

U: "Mä haluan tylsät harmaat poikien sandaalit! Poikien kauniin harmaat sandaalit mulle!"

A: "Ja mulle kauniit ihanat koristeelliset tyttöjen sandaalit."

Jos maku ei muutu ennen kesää, sen kun.

Kuvituksena itsenäisyyspäivän postikorttisää.

Auringonnousu. Noin viisi minuuttia ennen auringonlaskua.

"Me tarvitaan aurinkolasit kun on sisällä ärsyttävän kirkasta!"

Ei sandaalisää.

Marraskuun loppu, yhtäkkiä

Yllätyyys! Sekä teille tämä pienimuotoinen comeback takavasemmalta että itselleni se, että "ehkä loppuviikolla sitten" -aikomus ehti venähtää kahdeksi kuukaudeksi.

Mitä kahteen kuukauteen on mahtunut? Aamujen ja sitten iltapäivien pimentyminen, vaatekaappien päivittämistä märkiin sysipimeisiin lähesnollakeleihin, pari pikku flunssaa, Unirosvon tärykalvot räjäyttävä uhmahuutokausi, einesten käyttämistä jos ei muuhun irtoa inspiraatiota, huonosti nukuttuja öitä, vähän paremmin nukuttuja öitä jotka eivät kuitenkaan riittäneet kuittaamaan velkoja, yksi lyhyt työmatka Hampuriin, Miehen vähän lukuisempia työmatkoja, pohdintaa siitä pitäisikö muuttaa Atlantaan niin kuin Miehen pomo vahvasti ehdotteli (ei pitäisi).

Sadelapset sateenvarjoissaan sinä harvinaisena lokakuisena iltapäivänä, jolloin satoi mutta EI tuullut.

Olen käynyt välillä vesijuoksemassa ja saanut joskus pieniä hermoromahduksia ja iltaisin katsonut mieluummin Areenasta Siltaa kuin istunut koneelle. Viihdyn yhä töissä ja viihtynen nykyisessä hommassa vielä koko ensi vuodenkin. Tukka on kasvanut hankalasti hallittavaan, erittäin tylsään polkkaan, ja ostin uudet saappaat pitkällisen aikomisen päätteeksi vasta samana päivänä, kun vetoketjut kuolivat lopullisesti. Olen pelännyt katastrofeja, iloinnut helpoista hetkistä ja terveistä viikoista lasten kanssa ja todennut, että kaiken kaikkiaan elämä on käsittämättömän paljon helpompaa kuin vuosi, kaksi, kolme, neljä ja viisi sitten. Entä kuuden? Vertailla ei voi; silloin se oli erilaista, liian erilaista (mitä ihmettä tein iltaisin kaikilla niillä tyhjillä tunneilla?), vapaampaa mutta vajaampaa, silloin odotettiin odotusta ja ajatuksissa pyöri uhmakohtausten ja iltahassuttelujen sijaan ovulaatio tai lähinnä sen puute eikä mielenrauha asettunut pelon ja epävarmuuden keskelle. Itsekeskeisempi silloin kyllä sai olla kaikessa rauhassa.

Joskus oli vielä aurinko.

Ja keltaisia, kuivia lehtiä ihmeteltiin ilman hanskoja.

Lapset tykkäävät LEGO Ninjagosta ja Avaruus-Apinoista ja puhuvat vieläkin hassuja ja ihmeellisiä, mihinkä ne siitä. Unirosvo haluaisi välillä kuulla joka ilta iltasaduksi Pluto äitinä tai Basil Hiiri mestarietsivän. Aikavarkaan R on edelleen korostunut ja satuja kuunnellessa hän kuiskailee perässä kaikki ärrälliset virkkeet ("koska se tuntuu hyvältä painaa ne mieleen sillä tavalla", kuului perustelu, kun kysyin mikä kuiskiva kaiku täällä aina seuraa mun ääntä). On päiviä, joina kukaan ei itke, ja on päiviä, joina kaikesta tulee riitaa. On paljon hyviä pohdintoja:

"Silloin kun maailmassa ei ollut vielä yhtään taloja ja kaupunkeja ja sitten ne keksittiin, niin oliko silloin koko maapallo vähän aikaa yksi iso rakennustyömaa?"

"On hyvä juttu että on äänikirjoja, koska niitä sokeatkin voi kuunnella, mutta miten ne pystyy valitsemaan tabletilta äänikirjan, kun eivät näe mihin koskevat?"

Kurahousut, niitä nämä kaksi kuukautta on pitänyt sisällään. Kurahousuja kastumassa läpi, kurahousuja puhkeamassa polvista, kurahousuja huuhdeltavana päiväkodin pihan sitkeästä savihiekasta pyörävaraston jääkylmän hanan alla, kurahousuja kylppärissä kuivumassa, kurahousuja löytämässä aamuisin tiensä takaisin päiväkodin eteiseen.

Marraspimeydessä heijastinliivilapset kuin syvänmeren lamppukalat.

Jos isomman muistiin painuvat lauseet perässä kuiskailemalla, pienempi oppii vähän eri tavalla.

"Onpa tänne pitkä matka", Unirosvo totesi kerran metsäkävelyn äärimmäisessä pisteessä. "Se tarkoittaa sitten sitä, että kotiin on yhtä pitkä matka."

"Onpa susta tullut viisas. Mistä kaikki tuollainen tieto onkaan sun päähän mennyt?"

"Sadepisaroiden mukana korvista sisään."

Aikavaras askarteli oma-aloitteisesti, omatoimisesti ja kaikessa hiljaisuudessa nopan. Se jopa pyörii.

Aikavarkaan sanoittama, minun kirjoittama ja Aikavarkaan kuvittama infojuliste 5-vuotiaan huoneen ovessa.

Lopuksi vielä joskus viisi viikkoa sitten luonnoksiin seuraavaa postausta odottamaan tallentamani Aikavarkaan kysymyspatteri (esitetty peräkkäin saman minuutin sisällä):

1. "Äiti mistä ihmisen ääni tulee ja miten ihminen pystyy puhumaan?"

2. "Äiti mistä ajatukset tulee ihmisen mieleen ja miten ihminen pystyy ajattelemaan?"

3. "Äiti miten ihminen pystyy tekemään moottorisahalla taidetta paksuista tukeista?"

Myönnän, toi kolmas tuli vähän puun takaa (pun intended).

Samaan aikaan toisella puolella kotia Unirosvo juoksee ympyrää ja kailottaa: "Inkiväärisusi syö varjoja ja varastaa ihmisten pissan! Katso, mä otin kalsarit pois. Lallallaa, määää otiiin kalsaaaariiiiit poooooooiiiiis..."

Unirosvon piirrokset olivat vielä alkusyksystä lähinnä suttuisia spiraaleja, jotka sitten esittivät muka mitä milloinkin. Hiljattain on tullut oikein ortodoksisia pääjalkaisia sekä tämänkaltaista esittävää taidetta. Oli hoidettava Aikavarkaan iltasuihku ja kyllästyin, kun Unirosvo rämpytti kylppärin valoja. Kokeilin onneani ja lähetin sen piirtämään kuvan. Onnenpotku kävi jo siinä, että se tosiaan lähti rämpyttelemästä. Toinen oli se, että lopputulos ei ollut spiraalisuttu verhoissa tai tapetissa taikka niin kuin silloin kerran, tuolin koristelu tarra-arkillisella tiukkaan liimaantuvia tarroja (saivat jäädä koristeeksi), vaan "pitkä jono päiväkotilapsia juoksee peräkkäin metsäpolkua pitkin".

Viisi

Aikavaras kasvoi jossain viime vuosien tuoksinassa lanugoselkäisestä koliikkikeuhkosta, vahvasormisesta vauvasta joka ei koskaan tyytynyt nököttämään, 19-kiloiseksi hurjapääfilosofiksi, joka on kiinnostunut kieltomerkeistä ja avaruudesta, tykkää pikkuleegoista ja Ninjagosta ja pinkistä, käy tiistaisin nassikkapainissa ja oppi pari viikkoa sitten ärrän. 

Viisivuotispäivästä on jo tovi, mutta ei kai tämä niin päivän tai kahdentoista päälle ole, juhlittiinhan synttäreitäkin kolmena viikonloppuna eri kokoonpanoilla.

"Tässä mä olen iloinen ja tunkenut kädet vastakkaisiin hihoihin tässä oranssissa paidassa.Mulla on otsassa mustelma ja mä aion poimia noita omenia."

"Mä olen palomies ja liu'un alas pihlajanmarjapaloasemasta!"

Viimeinen kuukausi: viikot silkkaa arkea työkiireineen, päiväkotikiireineen, sentään aiempaan nähden hyvin nukuttuine öineen, joiden myötä olen taas oppinut nukkumaan (jopa pommiin); viikonloput hujahtaneet Särkänniemessä, häissä, Aikavarkaan ulkoistetuilla kaverisynttäreillä, mummilassa, ristiäisissä. Viime lauantaina vietettiin vielä kotona tiiviin porukan sukulaissynttärit, ja kuten ilmeisesti kaikkina aiempina vuosinakin, kalenterimerkintä Aikavarkaan kotisynttäreistä taikoi monen viikon takkeilun jälkeen syyskuun lopusta esiin t-paitakelin.

Synttäreille putsattiin ja katettiin puutarhakalusteet (joita ei ollutkaan käytetty sitten Unirosvon toukokuisten synttäreiden, kiitos kylmän kesän), mutta aurinko paistoi syyskuun lopun kunniaksi jo sen verran viistosta, ettei varjoon jääneellä takapihalla lopulta kukaan kahvitellut.

Kolean kesän jälkeen nämä tuulettomat, lämpimät iltapäivät, kultainen vino paiste niin kuin vanhoissa valokuvissa, ovat vähän sydäntäsärkeviä. Minäkin olin täällä, tällainen minä olin, kesä huutelee lähtiessään.

"Pääosin tasapainoinen lapsi, joka välillä hakee rajusti rajoja", määritteli päiväkodin lomake. Onneksi myös motorisesti ja verbaalisesti lahjakas, taitava keskustelija, hyvämuistinen pohdiskelija, monipuolinen leikkijä. 

"Aivan ihanahan hän on", oli neuvolan tuomio 40 minuutin kahdenkeskisen tutkimustuokion jälkeen.

"Muuten meni hyvin, mutta nyt sen käytökseen tuli vaurio", infosi päiväkotikaverin ekaluokkalainen isoveli, joka avasi oven kun saavuimme eräänä iltana Unirosvon kanssa hakemaan Aikavarasta kaverisynttäreiltä kotiin. "Tuolla yläkerrassa se nyt makaa lattialla ja huutaa että ei vielä kotiin."

Mutta aivan ihanahan hän on. 

Ja rohkea. Valitsee pinkkiä, koska tykkää siitä, vaikka on jo oppinut maailmalta, että moni muu ajattelee ettei niin kuuluisi tehdä. Pyytää saada ja saa "kauniit sandaalit, koska poikien hyllyssä on pelkkiä tylsiä ja synkkiä". Kantaa niitä ylpeänä, tekee niistä omansa, ei enää tyttöjen. 

Synttäreillä maalasin halukkaiden posket, mutta kasvomaalisetin värit olivat sen verran rajoitetut, että vaihtoehdot olivat lähinnä leppäkerttu, kärpässieni ja lumiukko.

Ja se ärrän yhtäkkinen oppiminen. Se toi takaisin - hetkellisesti, mutta kuitenkin - myös Aikavarkaalle ne väärinlausutut sanat, joiden katoamista jossain vaiheessa täälläkin suunnilleen surin (linkkaisin jos jaksaisin etsiä), koska olin niin ihastuneesti seurannut sitä kielen etsimistä, hapuilevia yrityksiä puhua niin kuin oppimisen lähteet. Nyt viisivuotias keskittyy ärrään niin kieli keskellä suuta, että tremulantti sorahtaa sielläkin, missä ei pitäisi, ja pyrkii sanan alkuun, jotta tulee onnistuneesti hoidetuksi pois alta. Laastarista on tullut raastali, lääkäristä rääkäli, leppäkertusta reppäkelttu. "Se johtuu varmaan siitä, että mä osaan ärrän jo liian hyvin!" lapsi itse arvelee.

"Saanko mä isona vaihtaa mun nimen?" Aikavaras avaa keskustelun. 

"Joo, saat. Totta kai. Eikö Aikavaras ole hyvä nimi sun mielestä?"

"Ei. Nyt se on, muttei isona enää. Kun se on pikkupojan nimi."

"Kuule, sitten kun sä olet iso, se on kyllä ison ihmisen nimi. Mutta voit sä vaihtaa sen, jos haluat. Mikä sä mieluummin olisit?"

"Mmm...en mä tiedä vielä. Ei voi tietää. Ehkä Helikopteri."

Helikopterini, valitse vielä isonakin ne kauniit pinkkikukalliset sandaalit ja tee niistä omasi, jos vain haluat.

Koukuttavan arvaamatonta arkikomiikkaa

Aikavaras on jo muutaman kuukauden ollut täysin koukussa kieltomerkkeihin ja kieltomerkeiksi kutsumiinsa symboleihin ("Mikä toi kieltomerkki on, missä on sininen ympyrä ja punainen rengas ja punainen vinoviiva päällä? Mitä toi kieltomerkki tarkoittaa, jossa on keltainen kolmio ja salamanisku? Mitä se kieltomerkki tarkoitti, jonka mä näin eilen Isin kanssa enkä enää muista millainen se oli?"). Meinasin ehdottaa sen 5-vuotissynttäreiden valinnaiseksi teemaksi kieltomerkkejä. Tulisi aika rauhallistakin, jos lapset niitä noudattaisivat. 

Lapsista puheen ollen, lisääntymiskeskustelut puhkeavat edelleen aina välillä. Otteita kesältä:

"Äiti mä en voikaan aikuisena asua Unirosvon kanssa", Aikavaras julisti tajunneensa. "Kun mistä me sitten saataisiin vauva? Mulla on sellainen suunnitelma, että mä menen ympäriinsä ja kyselen kaikilta sopivilta tädeiltä - sellaisilta jotka on sopivan ikäisiä eli ei sataa vaan esimerkiksi neljäkymmentä, ja jotka on yksinäisiä - että haluaako ne vauvan, ja eka joka sanoo joo, niin sen mä otan."

Unirosvo on opetellut pyöräilemään, silloin kun polvessa ei ole traagista pipiä eli normaalia asfaltti-ihottumaa, joka kuitenkin vähän tiedostavammalta lapselta voi viedä kävelykyvyn kahdeksi päiväksi.

"Miksei sedillä ole vauvapussia mahan sisällä?" se jaksaa toistuvasti harmitella, nyt kun jo tietää, ettei vauva kasva vatsalaukussa eikä odottavan äidin syömä ruoka putoa suoraan vauvaraukan päähän (selvisi, kun raskas ystäväni oli kylässä). "Sitten ei tarvitsisi etsiä tätejä."

"Mä saan isona kuusi lasta jonkun tädin kanssa", se suunnittelee toisena päivänä. "Ensin tytön, sitten pojan, sitten kaksi tyttöä kerralla, sitten vielä pojan ja sitten vielä yhden pikkuruisen tytön."

"Ohoh, onpa siinä sitten vilinää! Kun meilläkin on vilinää vaikka teitä on vain kaksi."

"No mut Äiti! Mun lapsista tulee sellaisia ettei ne riehu koskaan."

[pyrskähdys] "Ööö... mäkin suunnittelin noin."

"Ai suunnittelitko?"

"Joo. Pieleen meni!"

"Ehkä mullakin menee pieleen. No ne voi riehua viisi minuuttia päivässä. Päästän ne päiväunen jälkeen takapihalle viideksi minuutiksi riehumaan."

Poikien lempileikki aluillaan. "Laivaan" eli Aikavarkaan sänkyyn lastataan huolellisesti valtavat määrät rahtia. Jokainen tavara jokaisesta säilytyslaatikosta vaihtaa paikkaa ja ruuma tilkitään myös kaikella muualta löytyvällä irtaimistolla.

Iltapalalla päläpäläpälätys hiljenee mystisesti. Ulkona on pilvistä, sytytän keittiön valot. Aikavaras riemastuu. "Ohoh kun nyt tuli yhtäkkiä hyvä tunnelma!"

"Ai tuliko? Kiva!"

"Joo, sellainen tunnelma kuin että me oltais Unirosvon kanssa aikuisina tässä fiksusti iltapalalla. Mä voin vaikka lukea sen kunniaksi lehdestä uutisen. [ottaa tarrakirjan] On tapahtunut kolari. Kolari tapahtui siksi koska kaikki autot ajoivat kaistoja vääriin suuntiin. Sitten tuli pyrstötähti. Toinen kolari on tapahtunut siksi koska kävelijä käveli keskellä pyörätietä, ja pyöräilijä ajoi sitä päin, koska pyörätiellä oli kieltomerkki, että ei saa väistää jalkakäytävän puolelle koska siellä on katuputsari."

Usein jo näinkin päin, pieni edellä ja iso perässä. Tämä kuva taitaa olla ylijäämää arkistoidusta, julkaisematta jääneestä luonnoksesta toukokuulta, sen verran vihreättömältä aidan toisella puolella näytää.

Pari viikkoa sitten käveltiin Aurajoen rannassa keskustassa. "Äiti katso, kaksi kesäautoa [=avoautoa] ajaa peräkkäin!"

"Katopa vain, niin ajaa." Olin käynyt töiden jälkeen vesijuoksemassa Samppalinnassa, ja Mies oli pyöräillyt lasten kanssa vastaan; suunnitelmissa oli ulkoistaa päivällinen ravintolaan.

Aikavaras tuijotti ohi lipuvia överiautoja hiljaa. Luulin, että se ihailee autoja yhtä hartaasti kuin niissä ajelevat sedät. Mutta:

"Tolla jälkimmäisen auton kuskilla on varmaan joku kauhea tarttuva tauti, kun se ei voi matkustaa ton etummaisen kyydissä. Eikä edes bussilla!"

No niin, karanteeniauto meni menojaan ja me pääsimme ravintolaan.

"Me ollaan kesän aikana nähty tosi paljon upeita paikkoja ja suihkulähteitä ja hienoja taloja", Aikavaras summasi kaihoisasti katsellessaan ravintolan vessan ikkunasta kotikaupungin kattoja. "Mutta tää Turku on kaikkein kaunein. On tää elämää. Että voi ravintolan vessastakin nähdä tän ihanan Turun! Voisinpa mä asua täällä."

"Me asutaankin Turussa. Muistako, tää on meidän kotikaupunki."

"Onko? Niin joo, oot sä kertonut. Mutta mä tarkoitin kyllä tätä vessaa."

"Musta on tullut mustikka- ja vadelmapoika, joka tykkää mustikoista ja vadelmista", Unirosvo huomaa metsässä ja pistelee purkkiin keräämiämme mustikoita suuhunsa. "Äiti oikeasti vadelma on sellainen oranssi vitamiinipuolukka! Nyt kerää mulle lisää näitä mustia ja heti ja paljon!"

Unirosvo - joka vihdoin ja viimein on ensimmäistä kertaa elämässään nukkunut (ennen pientä nuhaa, syyskauden maltillista avajaisvirusta) viisi (5) yötä peräkkäin niin kokonaisesti, että itsekin jo melkein pääsin useamman vuoden lainausmerkkiöiden jälkeen nukkumisen makuun - siirtyi loman aikana päivä- ja melkein yökuivien kirjoihin ja päiväkodissa loman jälkeen isojen ryhmään. Sinne se meni iloisesti ja tokana päivänä oli nöyrästi anellut, josko saisi vielä yhden kerran nukkua isojen kivemmassa nukkarissa. Oli saanut, ja seuraavanakin. 

"Äiti nyt ota toi serpentiini pois lampusta ja heti!" se alkoi rähjätä yhtenä iltana keittiön pöydän ääressä. Sen se yhä osaa, rähjäämisen. 

"En mä sitä nyt mihinkään ota. Siellä päällä on niin paljon pölyäkin."

"Sitä paitsi", Aikavaras keskeytti, "pian on taas mun synttäri, ja toi on edellisistä synttäreistä jäänyt. Turha sitä enää ottaa kun kohta on taas juhlat."

Niin. Vuoden päivät melkein jo viettänyt serpentiini siinä, läpi joulunkin, mutta se on ihan kivaa juhlavaa kullanväristä serpentiiniä, joka täydentää verhojen värimaailmaa.

Pääsiäisestä jääneet virpomisoksat sentään laitoin viikonloppuna pois keittiön pöydältä. Syy: Mies sai juoksukisoista kukkakimpun, ja virpomisoksat varasivat ainoan sopivan maljakon. 

Ehkä laitan sen kimpun pois sitten seuraavan pääsiäisen tieltä tekemään oksille tilaa.

Ihan kuin nyt kesän mittaan kuopuksen hiuksiin olisi tullut aiempaa vahvempi häivähdys punertavaa.

Sitten oli yksi viikonloppu tuossa reilu viikko sitten. Takana eka päiväkotiviikko loman jälkeen; viikonloppuna kaksi kyläilyä, toinen mummilassa, toinen meillä kotona. Piti olla ihan kivaa mutta eipä kyllä ollut. Kumpikin lapsi kirkui ja kiukutteli ja ripustautui ja itkupotkuraivosi käsittämättömät määrät, niin että sunnuntai-iltapäivällä, kun vieraiden lähdettyä ovi sulkeutui (heidän taholtaan uskoakseni ikuisesti) ja itkuviiruiset lapset toipuivat minuutissa leikkimään keskenään iloisesti kaipaamatta multa enää koko loppuiltana sitä huomiota, jota ilman he ilmeisesti olivat tekemässä kuolemaa vieraiden läsnäollessa ja jopa mummilassa, oli takki vähän tyhjä ja vannoin, etten enää koskaan pyydä meille ketään enkä vie lapsia minnekään. (Kai se ekan hoitoviikon aiheuttama karmea päiväaikainen äidinhuomiovaje kostautui noin, ja lomalla vietettiin aika lailla aikaa ihan neljästään, vaikka menoja piisasikin. Toivottavasti kuitenkin jäi poikkeukseksi.) (Ei, se oli jotain muuta kuin arkikomediaa.)

Entä olenko jättänyt kertomatta sen, miten on jouduttu keskustelemaan kuopuksen kanssa siitä, onko sopivaa näyttää Kauppasedälle pippeliä sillä aikaa kun koitan näpytellä kortin tunnuslukua? (Mutta ehkä se on joka kohteessa Kauppasedän arkipäivää.) Entä sen, että Unirosvo pitää luomia nänneinä ("Äiti, sulla on leuassa nänni! Äiti, Aikavarkaalle on kasvanut pieni nänni jalkaan! Äiti saako silittää tota nänniä sun käsivarressa?") mutta ei toisinpäin, sillä kun se juoksee päiväkodin pihassa vastaan ja huutaa että haluaa kurkata nänniä, niin se tosiaan kiskoo mun paidan alas? 

Sitä en ainakaan ole muistanut kertoa, että olen supersankari. Kun kuivailin itseäni yhteissuihkun jälkeen, kolmivuotias katseli vakavana ja silmät suurina, miten froteepyyhe ilmeisesti heilahteli tunnelmallisesti olkapäiltäni. 

"Äiti sä näytät ihan... Nänni-Batmanilta!"

Ensin muuta ja sitten nostalgiaa

Nyt, kun Mies on Atlantin takana ja pojat ovat kiukutelleet nuhassa muutaman päivän ja töissä maailman pitäisi valmistua ennen juhannusta ja univelka jyskyttää silmäkuoppia ja Unirosvo ei suostu enää käyttämään kalsareita koska flunssa sekoitti vatsan yhtenä päivänä ja Aikavarkaalle on noussut päivittäin nokkosihottumaa jonka kutinan jäljiltä tyyppi on kauttaaltaan ruvilla ja oma mieli on herkkänä sekä sairastelun että valvomisen että yleisen äitiyssyyllisyydentunnon että Aikavarkaan kanssa käydyn kuolemakeskustelun jäljiltä (ei ihan lähi- mutta melkein-piiristä kantautui suru-uutisia, joita ei voinut pimittääkään, kun luvassa oli leikkimistä sen lapsen kanssa, jonka perhe menetyksen koki), on varmaan oikein passeli hetki julkaista seuraavanlainen takauma:

Lapset istuvat sohvalla katsomassa Muumilaakson tarinoita. On viime kesä ja alkusyksy, Unirosvo on kaksi vuotta ja muutaman kuukauden vanha.

Aikavaras: "Unirosvo, nyt kun tulee se laulu, ei saa laulaa!"

Unirosvo: "Saa."

Aikavaras: "Ei saa! Mä haluan kuulla sen laulun ilman sun laulamista!"

Unirosvo: "Paapaappaa-mamamamaamamaaa-paapapapaapaaa..."

Aikavaras: "EI! EI SAA LAULAA!

Unirosvo: "...paapappaapapaa maamamamamaa!"

Aikavaras: [KOVAA ITKUA JA POTKIMISTA]

Unirosvo: [ALKAA ITKEÄ]

"Tässä mä olen iloisena", Aikavaras selostaa. "Tossa [vasemmassa yläkulmassa] on reikä katossa, siitä tippuu vesipisara ja niitä tippuu niin paljon että tossa [vasemmassa alareunassa] oikein loiskuu. Mulla on oranssi paita ja tavallista vaaleampi tukka."

Tätä tapahtui parin kuukauden ajan.

Aika kultaa muistot!

"Tässä on Isin kuva. Oho, hänestä tuli vähän pelottavan näköinen. Onneksi hän ei oikeasti ole."

Ote viime viikolta:

Lapset istuvat sohvalla katsomassa Muumilaakson tarinoita. Unirosvo on kolmea päivää vaille kolmevuotias.

Aikavaras: "Unirosvo, muistatko kun sä olit vasta kaksi ja aina kun me katsottiin Muumeja, mä sanoin että ei saa laulaa ja sä lauloit silti?"

Unirosvo: "Joo."

Aikavaras: "Se oli hauskaa!"

Toinen on kolme

"Ei! Mää itte!" Unirosvo kivahtaa ja riisuu itse kengät, housut, takin ja lakin.

"Ei! Mää itte haluun laittaa kengät!" Unirosvo ähisee eteisen lattialla ja vääntää lenkkaria väärään jalkaan. "Onko oikea jalka?"

"Mä pärjään kyllä itte!" Unirosvo ilmoittaa, vetää kalsarit (!!! ja minä kun vielä kaksi viikkoa sitten luulin, ettei se päivä koskaan koittaisi!) alas ja kapuaa jakkaran kanssa vessanpytylle. (Tosin tähän kotona vallitsevaan vaipattomuuteen liittyy vielä kaikenlaista, niin kuin koulutusta siihen, ettei helposti saatavilla olevaa pippeliä esitellä esimerkiksi Kauppasedälle, joka kantaa ruokaostoksia ulkoportaalle.)

Ja niin kuin tuossa viimeisten viikkojen suuressa kehityksessä ei olisi riittävästi, nyt jo kahtena iltana Unirosvo on mennyt riidatta nukkumaan itse omaan sänkyynsä. Ilman kainaloa, jossa muhia; ilman syliä, jossa kiehnätä; ilman ihoa, jota hipeltää ja kynsiä ja likistellä. Viime yönä se heräsi kahdelta painajaiseen vieraasta päiväkodista ja valvoi pienen sylissä rauhoittumisen jälkeen tunnin ajan jupisten marisevalla äänellä siitä, miksei saa enää nukkua vieressä, mutta tyytyi kumman rauhallisesti siihen, että olen siinä jonkun matkan päässä sohvalla, en kuitenkaan käsien ulottuvilla enää.

"Mä en olekaan mikään tavallinen rupikonna!" Unirosvo julisti aika ennalta-arvaamattomasti esitellessään mun Conversejani, "sillä mulla erikoisrupikonnalla on jalassa aikuisten ihmisten isoset kenkäset!"

Unirosvo täytti eilen kolme. Koska kiky ei vienyt lähipiiristämme työvapaata helatorstaita, järjestimme pienet juhlat päiväunien jälkeen. Ne päiväunet tulivatkin tarpeeseen: Aikuisille jäi aikaa toipua aamupäivän tolkuttomasta kiukuttelusta ennen vieraiden saapumista, lapset taas saivat nukkua ylenpalttisen väsymyksen ja juhlajännityksen pois. Aikavaras oli nukahtanut keskiviikkoiltana vasta yhdeltätoista ja herännyt aamulla kuuden pintaan, minkä vuoksi riitaa tuli aamun mittaan esimerkiksi siitä, ehdinkö, osaanko ja suostunko leipomaan kuusi eri kakkua ja nimenomaan kahdestaan hänen kanssaan. Etukäteen sovittu, sopivan matalaksi arvioitu ylityskohta aidasta (= leivotaan croissanteja, täytetään kulhot karkeilla ja kekseillä ja kaivetaan pakastimesta päivänsankarin fanittamaa Viennettaa kakunvirkaa tekemään) ei yllättäin kelvannutkaan väsymyspäiselle nelivuotiaalle.

No, virkistysunien jälkeen maailma oli valoisampi ja huudottomampi ja alkuperäinen suunnitelma vaikutti muistakin kuin minusta kelvolliselta. Aikavaras tykkäsi rullata croissanteja ja piilotti itse ideoimanaan bravuurina jokaisen rullan sisälle yhden rusinan.

Pihahommissa Isin ja Aikavarkaan kanssa

Juhlasääksi saatiin tuulinen pilvipouta, ja oleskelukuntoon kunnostettu takapiha tarjosi lapsille kelpo areenan juoksentelulle, vaikka aikuiset eivät tuulisessa +15 asteessa kauan viihtyneetkään. Oli ilmapalloja, ja päivänsankari sai ylleen toivomansa (ryppyisen) valkoisen kauluspaidan. Koivun juurelle kasvaneet kaksi punaista tulppaania pääsivät maljakkoon lastenpöydän koristeeksi, juuri niin kuin viime viikolla lupasin.

Kukaan ei liiemmin riidellyt, herkut eivät loppuneet kesken eikä niitä jäänyt liikaa, ja juhlien jälkeen laskusokerihumalaa lähdettiin potemaan ulos naapurintytön seuraan uuden potkulaudan ja saippuakuplapyssyn kanssa.

"Minä olen taas isonenkenkänen! Oisinpa avaruusolento. Jos oisin maitovalas. Oisin krokotiili. Oisin lintu. Oisin syvänmerensähköankerias kanssa. Sinivalaan suuhun mahtuu pieni bussi!"

Illalla iso kolmevuotias ilmoitti vihdoin hyväksyvänsä sen, että on lapsen lisäksi myös ihminen. Aikaisemmin se on suuttunut ja väittänyt olevansa pelkkä lapsi, ja pelkkä Unirosvo, ei todellakaan vielä ihminen. Entä millainen tämä 15-kiloinen, 95-senttinen ihminen on?

Se tykkää syödä iltapalaksi maustamatonta jogurttia ja hunajaa, paahtoleipää paahdettuna, cashew-pähkinöitä, Golden-omenaa ja maitoa. (Tämä setti on ollut viikkoja aika vakio, ellei jokin ole loppu, mistä voi seurata pieni kriisi. Yleensä sentään vain pieni.) Se tykkää lukea, rakentaa junarataa, kiusata Aikavarasta, olla sylissä, käydä metsässä, riehua Aikavarkaan kanssa, levätä kainalossa ja olla mukana kaikessa, missä haluaa olla mukana, eikä oikein missään muussa.

Veljen kanssa etsimässä leppäkerttuja.

Ja joskus jo noinkin: pienempi päättäväisesti edellä, isompi perässä.

Se tykkää eläimistä ja työkoneista ja Muumeista ja isoveljen pikkuleegoista ja parhaasta päiväkotikaveristaan M:sta, jonka kanssa se leikkii dinosauruksilla ja autoilla ja työmiesleikkejä (kuulemma suhde on perin sisarellinen; M:n äiti kertoi, että kun M sai eräänä viikonloppuna uuden auton, ensimmäinen kommentti oli: "Unirosvo ei saa tätä!").

Se itkee paljon, mutta osaa yleensä jo nimetä, mistä itku johtuu. Se huutaa että äiti on tyhmä, ja samassa syöksyy halaamaan ja antamaan "märkäisen suukon" ja sanoo että rakastaa maailman paljoiten. Se kiukuttelee paljon, mutta niin sen ikäisen kuuluukin.

Kun se on hyvällä tuulella, se on aurinko.

Silmämunia & nakulääkäreitä - ilman apupyöriä

Juuri kun sitä uskoo tuntevansa suunnilleen, millaisella skaalalla neljävuotiaan sanomiset liikkuvat:

Mä rakastan sua äiti niin, että sattuu. Vuotaa verta ihan kauheasti. Iho kuoriutuu ja pää lähtee irti!

Äiti mä rakastan sua niin paljon, etten mä anna kenenkään koskaan paloitella sua.

Äiti sä olet maailman ihanin ja paras äiti. 

Nämä siis on perus. Sitten on niitä Ninjago-juttuja, kakkajuttuja, tyhmittelyjä ja pohdiskelevia kysymyksiä: Mitä jos jossain autossa ei ole pyyhkijöitä? (tämä hurjassa räntäsateessa) (vappuaatonaattona!)

Niin, vaikka on tottunut yllättäviin viesteihin, aina se jollain lailla jossain välissä yllättää:

Mitä jos me kaikki ollaan vain maailman leluja? Jotka toimii pattereilla?

Mitä jos koko Suomi on vain vettä, ja tää kaikki on tosi tosi iso laiva?
(Unirosvo: Joo ja olisko hassua jos verho kävelisi?)


Äiti onko sun silmä oikeasti kananmuna?
(Unirosvo: Joo ja taskussakin voi olla kananmuna! Tai voi olla päässä pipo tai hattu.)


Oih. Superpark on niiiiin mahtava paikka, että mä toivon ettei sitä olisi koskaan rakennettukaan!
(Mäkin toivon, ettei sitä olisi koskaan rakennettu. Mutta en siksi että se olisi mahtava, vaan siksi että se on psykedeelinen, pelottava ja selänjumittava paikka, josta lapsia ei saa revittyä kotiin edes lakupatukalla lahjoen.)


En pue kalsareita! Haluan rokata nakuna! Näin rokataan [alkaa tanssia ja laulaa]: Kaikki sedät on papparaisia eikä ne rokkaa. Kaikki tädit on oikeesti naisia. Kaikki naiset on kauniita. 
(Unirosvo: Joo ja apukokki kokkaa!)

Ja eilen illalla, vähän rankan iltasuihkuttelun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle lepuuttamaan jalkaani, jonka olin murskannut vähän veriseksi kompastuttuani imuroidessa dinosaurukseen. Kohta kulman takaa hiippaili pari vaatteetonta naperoa:

Hei, tervetuloa nakulääkäreiden sairaalaan, potilas. Sinulla on selvästi kolmiotauti. Kohta muutut harmaaksi ja suusi ei enää aukea, jos et saa nopeasti nakeista tehtyä lääkettä. Me olemme nakulääkärit Onnila ja Annila ja hoidamme sinut kyllä kuntoon.

Nakkilääke tehosi ja nakulääkärit saivat pian iltapalaa.

***

Unirosvo herää aamuisin karjumaan, että haluaa jälkiruokaa, tai muuten vaan karjumaan, ja kutsuu mua vahingossa välillä parhaan päiväkotikaverinsa nimellä. Aikavarkaan juttuihin se menee yleensä mukaan innolla ja heittelee väliin absurdeja kommentteja, joissa omasta mielestään on toimiva logiikka tai vähintäänkin sopiva ajatuksellinen aasinsilta.

***

Aikavarkaan apupyörät irrotettiin vappuna. Viime syksynä jo ohjaaminen ja pystyssä pysyminen onnistuivat, mutta liikkeellelähtö ja jarruttaminen olivat aika mahdottomia, ja päiväkotiin kulkiessa niiden tietysti täytyy sujua, kun aikuinenkin on pyörällä ja kuljettaa Unirosvoa; apukäsiä ei risteyksissä liikene. No, parin harjoituksen perusteella tehtiin vappupäivän iltana päätös olla kiinnittämättä apupyöriä enää. Mies lähti aamuyöllä työmatkalle, pojat heräsivät suremaan sitä ja minä murehdin kaulajänteet kireinä ensimmäistä ilman apupyöriä -aamua. Mutta hyvinhän se sujui, kun lähdettiin vähän myöhässä ja lähiautotien aamurumba oli jo rauhoittunut. Tänään pysähtymiset menivätkin jo rutiinilla. Iso ja ihmeellinen nelivuotias.

Ennen päivällistä kiivettiin vielä Vuorelle, jossa tyypillisesti podin jyrkännekammoani ja stressasin, loukkaako Unirosvo kavutessaan Aikavarkaan perässä hankalinta reittiä kivenlohkareen yli. Yritin suositella sitä valitsemaan polulla kävelemisen kivenylityksen sijaan. Se katsoi mua pitkään ja totesi: "Äiti kyllä mä osaan. Mä täytän kohta jo kolme...toista."

On aika rientänyt!

Vapputorillakin käytiin, mutta vain lakua hakemassa. Kylmä vappuaatto kului loskaa lapioidessa, apupyöriä irrottaessa ja niin-mahtavassa-ettei-kestä-Superparkissa. Vappupäivänä käytiin Tivolissa, Julinian brunssilla ja vapputorilla lakua hakemassa; kotimatkalla hankittiin Prismasta vielä nämä Blaze & Monsterikoneet- ja Spiderman-vappupallot. 

Pitsa sulle, palkka mulle ja muita palmusunnuntaimuistiinpanoja

Äkkiä on kunnolla kevät. Leskenlehtiä, nokkosperhosia, muurahaisia. Taakse jäivät synkeänvalottomat pyörämatkat ("Äiti! Voidaanko me jo muuttaa pois Suomesta? Mä olen kyllästynyt Suomeen, koska apupyörät juuttui TAAS loskaan!"). 

Puistossa haetaan ojasta mutavettä ja perustetaan ravintola penkille. Minkä niminen ravintola tämä on? kysyn Unirosvolta. "Ööö...totatota...Ottamiskahvila! Pääruoaksi on karkkia. Jälkiruoaksi on limakuutio!"

 

Unirosvo kiukkuaa aikuisille irrationaalisista asioista ja Aikavaras hoitelee sosiolingvististä projektia, jossa selvitetään, montako avainsanaa virkkeestä voi korvata sanalla "kakka" ja tulla silti ymmärretyksi. 

Tekeillä keittoa, johon tulee paljon sokeria ja kookosmaitoa. Makaroonilaatikkoa, johon tulee jauhoja, kirsikoita ja mansikkahilloa. Kahviteetä, viilikahvia, banaanimehua ja monta sokerikakkua. Tarjolla on myös lapionmuotoisia kaurasämpylöitä, jotka on tehty tyynymuroista.

"Äiti sä olet tyhmä! Äiti mä rakastan sua vaikka sä olet niin tyhmä", Unirosvo ilmoittaa päivittäin. 

"Kakka sä olet kakka! Kakka mä kakkaan sua vaikka sä olet kakkan kakka", isoveli toistaa viereisestä huoneesta. Unirosvo raivostuu ja luonnollisesti itkee lattiaa hakaten seuraavat puoli tuntia. 

Vuorella ummistan silmäni säännöllisesti, kun Aikavaras kaahaa vinoilla kallioilla ja hyppää kiveltä toiselle ja välillä rinnettä alas. "Hyvin kävi!" se huutaa välillä iloisesti jostain ennen kuin olen edes tajunnut, että se on taas hurjastellut.

Sellaista. Noin niin kuin tiivistetysti. Myös matalaa hemoglobiinia ja lievää huolestumista siitä, että vajaan vuoden rauhallisemman kauden jälkeen Aikavaras on taas alkanut purra mua ja saada älyttömiä sekoilukohtauksia.   

Hampurilaismallin mukaan päätettäköön kuitenkin tämäkin teksti positiiviseen: 

Aikavaras ei tarvinnut koko talvikauden aikana "oranssia piippulääkettä" eli astman kestohoitoon tarkoitettua Flixotidea. 

Unirosvo ei pure. 

Töissä mun huonekaveri aikoo saada toisen lapsensa heinäkuussa ja pomo kaavailee sijaisuutta mulle tämän puolen vuoden sijaisuuden jatkeeksi, vastaahan huonekaverin homma mun koulutusta ja tälläkin hetkellä mennään jo vähän limittäin. Pomon esimieskin on suunnitelman jo suullisesti hyväksynyt. 

Kesälomasuunnitelmat saatiin puhuttua selviksi vailla draamaa jo samana päivänä kuin päiväkoti laittoi lomakyselylaput jakoon. Tänä vuonna ei tarvita "erikoispäiväkotia" eli päivystyshoitoa, eikä myöskään tarvitse vaivata vielä työelämässä kiinni olevia isovanhempia. Pystyn pitmämään juhannuksesta alkaen viiden viikon tauon, jota Mies vielä jatkaa viikolla elokuun puolella. (Eli tiedossa pitkä heinäkuu yhden tyhmää huutavan ja toisen purevan ja kakkakieltä puhuvan kanssa.)

Tänäkin vuonna siirrettiin viralliset naapurustokierrokset ensi kevääseen. Aikavaras oli tehnyt vitsan päiväkodissa, Unirosvolle tehtiin oma kompensaatio-oksa tänä aamuna pyynnöstä. Homma meni nopeasti siihen, että pelkkiin sukkiin pukeutunut pikkuveli juoksi isomman perässä ja hakkasi vitsallaan, ja molemmat huusivat nauraen: "Virvon varvon virvon varvon, tuoreeks terveeks, vanhaks tai vuoreks. Pitsa sulle, palkka mulle!"

"Käsi oikea sanoo hyvää huomenta, hyvää hyvää huomenta!"

Lasten kanssa sitä huomaa, miten erilaisia kesken unen herätyksiä voi olla. Jos siis ylipäätään on nukkunut.

Vauva-aikana on koliikkikirkumista, nälkäitkua, puklaamista, kakkaamista, omia unetkeskeyttäviä epämukavuuksia tiehyttukoksista hormonihikeen ja siihen, että mikä sillä lapsella on hätänä kun nyt se ei ole herättänyt.

Sitten saapuvat ajat, jolloin on tarve vaihtaa pissaiset lakanat keskellä yötä ja pahat unet.

Lopulta sitä ei ylläty, kun alkaa (liian varhain) aamuisin heräillä nelivuotiaan tarmokkaisiin kuiskauksiin korvassaan:

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä."

"Mhmhm...mitä?"

"Tästä perheestä isi kuolee ensimmäisenä", vahva kuiskaus toistaa pimeydestä. "Sitten sä."

"Ai?" (Varmasti unenpuutteeseen. Not surprised!)

"Sitten mä! Ja viimeisenä Unirosvo! Koska hän on nuorin. Ja isi on vanhin. J sä olet seuraavaksi vanhin. Ja mä olen toisiksi nuorin. Siksi mä kuolen vasta toiseksi viimeisenä."

"Mmm. Levätään vielä. Nyt pää tyynyyn."

Tai:

"Mieti äiti, eikö olisi jännää jos pokaalit oppisi itse ojentamaan itsensä ihmisille?"

Oi, olisi.

Melkein yhtä jännää kuin jos joskus saisi heräillä omia aikojaan!

Tai: 

"Ei se haittaa jos joku leikkaa sut halki. Mä rakastaisin silti sitä sun jäljellä olevaa puolikasta."

Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.

Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.

Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)

On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.

Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.

Suklaapaperiroskisnaisen lapset kaksin kotona

Olin eilen koko päivän piknikristeilyllä uuden työtiimini kehittämispäivän merkeissä. En kertonut lapsille siitä laivaosuudesta, jotten joutuisi räjäyttämään tärykalvojani kateusparkumisesta, mutta poikkeuksellinen joskin lyhyt työmatkani pisti joka tapauksessa Aikavarkaan miettimään.

"Mitä tapahtuu jos sä ja Isi lähdette samaan aikaan työmatkalle?"

"Ei niin käy."

"Mutta jos käy, niin mitä tapahtuu?"

"Ei me lähdetä yhtä aikaa. Ensinnäkään mulla ei ole tämän pitempiä työmatkoja ja tällaisiakin tosi harvoin. Ja jos meistä toisella on työmatka niin toinen sanoo, ettei voi lähteä työmatkalle silloin. Mietipä nyt, ettehän te voisi Unirosvon kanssa olla kahdestaan täällä."

Ai eivät vai? Aikavaras ei huolestunut vaan päinvastoin vakuutti mulle, että homma olisi hanskassa:

"Mä keittäisin meille ruokaa tuolilla seisten ja käyttäisin jakkaraa aina kun tarvitsee jotain ylhäältä. Mä putsaisin Unirosvon korvat ja pesisin hänen pepun ja valitsisin meille vaatteet. Jos hän itkisi mä lohduttaisin. Jos mä itse itkisin, mä pyyhkisin mun omat silmät. Me syötäisiin kaikki rusinat ja käytäis välillä ulkona ja ostettais kaupasta lisää rusinoita ja mehua ja vielä pillimehuja. Me levitettäisiin lelut joka paikkaan ja sitten me käytettäisiin kaikki sun silmätipat ja leikattaisiin Isin välineiden avulla meiltä molemmilta parta pois!"

Sitä odotellessa.

Jos vaikka tulisi joku työmatka puskista nyt, kun tulevien 17 päivän aikana Mies on kolme (3) päivää kotona.

Meillä töissä isojen aulojen lattioita kuuraa siivousrobotti. Pari viikkoa sitten eräänä pahantuulisena iltapala-aikana keksin yrittää piristää lapsia kertomalla työpaikan robottisiivoojasta. Paha virhe! Koska totta kai ne tahtovat nähdä sen. Läheltä ja livenä.

Sitten asiaan töiden ja siivouksen kautta liittyvä juttu. Tokan opiskeluvuoden syksynä reilusti yli kymmenen vuotta sitten siivosin toimistoja kolmena iltana viikossa. Muistan sen yhden avokonttorin, jossa oli pari sellaista työpistettä, joiden roskikset pursuili suklaapapereita. Ei niihin tietenkään pitänyt kiinnittää huomiota, mutta onhan se nyt vaikea olla manuaalisen roskiksentyhjennyksen lomassa huomioimatta sitä, että muut roskikset ovat normaaleja ja kaksi on täynnä karkkipapereita. Niiden työpisteiden sermeihin oli kiinnitetty pikkulasten kuvia. Jotenkin sen kummemmin asiaa edes pohtimatta ajattelin, että ohoh, noi syö töissä vaan karkkia ja tuijottaa lastensa kuvia. Aika rentoa.

Tajusin yhtenä päivänä, kun siivooja kävi tyhjentämässä mun roskiksen, että

minä

olen

nyt

sellainen nainen.

Suklaapaperiroskisnainen, joka siivoojan mielestä ei tee töissä muuta kuin syö suklaata ja katsoo lastensa kuvia.

Tammikuun satoa eli lumimyrskyjä ja lentäviä tonttuja

Uusi vuosi. Joulu yllätti äkkisaapumisellaan, ja joululomalta odotin vähän enemmän kuin sairastelua ja valvomista; uudenvuodenpäivänä huomasin ajattelevani että "sitten jouluna" ja loppiaisviikonloppuna, kun pojat olivat jo tervehtyneet (ja minä itse kovassa räkiksessä), että "sitten uutenavuotena". Että niin ohi ja yli hilseen menivät kaikki juhlallisuudet.

Nyt on kuitenkin sekin periodi sinnitelty ja tammikuu on hurahtanut jo loppusuoralle. Lapset eivät enää kiukuttele päiväkotiin lähdöstä yhtä paljon kuin ekoina lomanjälkeisinä päivinä. 

Olen polkenut töihin lumimyrskyssä (siihen valmistautumatta: katsoin kyllä säätiedotuksen, mutta siihen asti että astuin ovesta ulos, tulkintani oli kaksi erillistä säätilaa "okei, kova tuuli jatkuu tänäänkin, no siihen tottui jo eilen. Hei kiva että tulee vähän luntakin!") ja suorittanut autokoulun syventävän vaiheen. Viime viikolla huomasi, että tuttuun aikaan töistä lähtiessä ei ollut enää säkkipimeä. Ehkä oli jopa...hmm, valoisahkoa? 

"Mua pelottaa että joku aamu mä en enää näe mitään näiden kiehkuroiden alta ja että mä en pysy enää pystyssä kun nää hiukset painaa liikaa", Aikavaras tuskaili muutama viikko sitten. Kun leikkasin pyynnöstä hiuksia, lopputulos kirvoitti itkun: "Mä olisin halunnut olla nyt kalju!"

Työkevät on pyörähtänyt lupaavasti käyntiin. Entinen työpaikka alkaa vihdoin tuntua absurdilta painajaiselta - tapahtuiko se oikeasti? Voiko sellaista ollakaan? Toisaalta välillä kurkkua alkaa kuristaa kesken työpäivän, kunnes taas tajuan päässeeni sieltä pois, olevani avarammassa ympäristössä niin henkisesti kuin fyysisesti. Kukaan ei pengo mun roskista, ei tenttaa vanhoista muistilapuista syyttävään sävyyn, ei muuta tehtävänantojaan jälkikäteen. Esimiehet eivät suutu silmittömästi, kun yhteisissä kokouksissa joku kritisoi jotain suht neutraaliin sävyyn. Asioista keskustellaan. Keskustelut vievät asioita eteenpäin. Ilmapiiri on normaali. Ihmiset ovat normaaleja. Muiden annetaan olla normaaleja. Ja normaalilla en yritä asettaa normeja vaan viittaan sellaiseen inhimilliseen keskeneräisyyteen. 

Aikavaras on oppinut kesäkauden aikana luistelemaan. Kun lähikenttä jäädytettiin loppiaisperjantaiksi, odotimme talven ekalta luistelukerralta vähän samaa meininkiä kuin viime talven yrityksiltä. Jään nuolemista, kärsimätöntä kun ei onnistu heti kerralla -kiukuttelua. Mutta mitä vielä, neljävuotias oppi heti nousemaan itse ylös, ja tasapaino piti köpötellessä. Nyt kuuden luistelukerran jälkeen Aikavaras mennä viipottaa vauhdilla, terät liikkuvat jo liukumistakin muistuttaen, käännökset sujuvat ja lapsi itse on tyytyväinen vauhtiinsa. Päiväkodin kanssa luistellessa kivointa on kuitenkin tauko, jonka aikana saa mehua ja keksin. 

Rakennettiin kentän laitaan kokkarekasa.

Luistelemisen lisäksi Aikavaras oppi pari viikkoa sitten päiväkodissa hienon uuden sanan. PASKA. On se meidänkin suusta saattanut joskus livahtaa, mutta ei hiljattain, ja alkuperäisten kokeilevien lausahdusten muista sanoista olin kuulevinani vuotta vanhemman päiväkotikaverin tyylin. Suoraan nimittelyyn olen puuttunut, mutta muuten annan nyt jo täysin satunnaisiksi laantuneiden paskojen jäädä huomaamatta, ettei siitä tule kiehtovaa provomahdollisuutta. Silloin piti kyllä hiipiä toiseen huoneeseen hihittämään, kun Aikavaras tutki yhtenä iltana sohvan alta kaivamaansa tonttutarra-arkkia kaikessa rauhassa itsekseen raportoiden: 

"Yksi, kaksi, kolme lentävää tonttua. Tanssiva tonttu, ja toinenkin! Istuva tonttu, lyhtytonttu. Voi paaaska! Voihan pas-ka, täällähän on vielä neljäskin lentävä tonttu!"

Niin. What can I say? Lentävät tontut, ne pienet paskiaiset. 

Aikakauden loppu, rähjäävä päsmäri ja vauvakäytävä

Viime viikonloppuinen koomaväsymys väistyi normaalitasolle parahiksi viimeisen työviikkoni alkuun. Maanantaista torstaihin puuhailin toimistolla kevein mielin, kahliten liian leveää hymyä muiden seurassa vähän vaisummaksi. Perjantai osoittautui kuitenkin antiklimaattiseksi: sain lisää työtehtäviä vielä varttia ennen työajan loppumista, ja puolimatkaan jääneet hommat tietysti vähän latistivat lopullisen lähdön tuntua. Ero johtoportaasta sujui silti näennäisen sivistyneesti. Joillekin ihmisille on parempi jättää osa asioista sanomatta.

Viime sunnuntainen talviaurinko

Kenties kuluneet 7,5 kuukautta lakkaavat pian luimistelemasta näkökenttäni laitamilla, kun perehdytysjakso uudessa työpaikassani huomenna alkaa, ja muuttuvat siksi mitä ovatkin: omituinen, lannistava mutta opettavainen, ja nyt jo menneisyyteen kuuluva ajanjakso (työ)elämässäni.

Kevyet mullat sille ajanjaksolle vaan.

Leikkipaikan viereisellä Vuorella kalliolampien jääpeitettä ja sen alla lymyileviä kuplia kolkuttelemassa

Muihin asioihin, vaikka sitten omiin kotiapinoihini.

Unirosvosta on kehkeytynyt rähjäävä päsmäri, joka kailottaa joka väliin kaiken tyhmyyttä ("Äiti on tyhmä! Lahja on tyhmä! En halua nallea! Haluan nallen! En halua syliin! Haluan syliin! Tyhmä syli!") ja käy tuon tuostakin mäjäyttämässä isoveljeään lättyyn ihan lyömisen ilosta. Vastaanväittäminen on pakollista, siltikin vaikka se edellyttäisi salamannopeaa kannanvaihdosta.

Esimerkiksi automatkalla:

Aikavaras: "Koska ollaan kotona?"
Minä: "Ihan kohta."
Aikavaras: "Eipä olla ihan kohta kotona."
Unirosvo: "OLLAAN! OLLAANPA IHAN KOHTA KOTONA!"
Aikavaras: "Ei olla."
Unirosvo: "OLLAAN!!!! AIKAVARAS KYLLÄ OLLAAN-N-N!!!!!!!!!!"
Minä: "Niin Unirosvo ollaankin."
Unirosvo: "EI OLLA! EIIIII OLLAAAA!!!!! ....tyhmä äiti."

Aikavarkaan kanssa rakennettiin hämähäkki, joka muutti sängyn alle.

Kaksi- ja puolivuotias väittää kiihkeästi sydän-substantiivin nominatiiviksi muotoa sydämmmmmme eikä koe kärsivänsä lainkaan auktoriteetin puutteesta joutuessaan varmistamaan kesken uhoamisen, miten joku sana menikään.

Tapahtui (usealla) iltapalalla:

Minä: "Unirosvo, maitoa ei saa läikyttää tahallaan. Otan mukin pois seuraavaksi."
Unirosvo: "Äjä ota sitä! Äjä ota mun mukia! Se on MUN oma taja... tajava...taja...mikä se on?"
Minä: "Tavara?"
Unirosvo: "Niin! Mun oma taja...taja...tajava!"

Myös mainio vitsiniekka se on yhdellä ja samalla bravuurillaan, joka pohjaa odotusarvoihin keskustelun etenemisestä ja jonka naurattavuusaste korreloi suoraan edeltävän kymmenminuuttisen kiukuttelun intensiivisyyden kanssa.

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "Mitä?"
Unirosvo: "No." [naurua omalle sosiolingvistiselle huulenheitolleen]

Unirosvo: "Äiti?"
Minä: "No?"
Unirosvo: "Mitä." [kovempaa naurua]

Tätä loputtomiin! Kerran sain lapselle lähes jauhot suuhun vastaamalla äiti?-aloitukseen: "No mitä?"

Aikavaras avaa suklaakalenterin luukkua

Lisääntymisasiat askarruttavat Aikavarasta edelleen. Eräänä aamunanoin neljännesminuutti suklaakalenterin luukun tyhjentämisen jälkeen eli noin kolme minuuttia heräämisestään Aikavaras avasi keskustelun:

"Jos vauvat kerran eivät voi asua setien mahassa, niin enkö mä saa isona omaa vauvaa ollenkaan?"

"Olethan säkin ollut Isin oma vauva, ja Unirosvokin oli. Muistatko kun puhuttiin, että sedätkin saavat vauvoja, vaikka vauvat syntyvätkin tätien mahoista."

"Mutta kuka sitten voisi olla mun vauvan äiti?"

"Sä varmaan tapaat sitten aikuisena jonkun, jonka kanssa tuntuu hyvältä ajatukselta saada oma vauva."

Tässä kohtaa keskutelua huolikurtut silisivät esikoisen kulmista. Ilme kirkastui, kun sisäinen ongelmanratkaisija onnistui taas: "Mä tiedän! Mä pyydän jotain yksinäistä naista olemaan mun vauvojen äiti!"

Sanoisinko, että suunnitelmalla on realistisesti katsoen loistomahdollisuudet toteutua, kunhan vain onnistumme kasvattamaan lapsesta tolkun aikuisen. 

Unirosvo avaa päivän luukun ja pari muutakin

Lisää lisääntymisasiaa (ja ei, meidän perheen lapsiluku on todella absoluuttisen täydellisen täysi). 

Yhtenä iltana luimme iltasaduksi Onni-poika saa pikkuveljen -kirjaa. (Unirosvo tosin muistelee, että kirjan nimi on Onni-poika pelastaa vauvan. Ovat katsoneet hieman liikaa Ryhmä Hau -ohjelmaa...) (Ja Aikavaras puolestaan jatkaa mielellään Unirosvon otsikkoa tarinan tasolle: Onni-poika pelastaa vauvan rotkosta, jonne vauva putoaa kallionkielekkeeltä.) (Myyntimenestys!) Iltasadun jälkeen Aikavaras kertoi, että päiväkotikaverin ystävä oli saanut pikkusiskon. Päiväkotikaveri oli kertonut, että vauva syntyy niin että se etsii ensin mahasta käytävän, josta mahtuu ulos. "Onko se totta, Äiti?"

"Joo, kyllä se vähän niin menee."

"Etsittiinkö mekin Unirosvon kanssa oma käytävä sieltä sun paidan alta pois?"

"Ei kun mahasta, ihan mahan sisältä asti. Muistatko, vaikka sä olet siinä kuvassa Isin paidan alla, niin sä kasvoit ihan pikkiriikkisen pienestä kokonaiseksi vauvaksi Äidin mahan sisällä. Ja Unirosvo sitten sun jälkeen. 

"Ai. Sattuiko se, kun me tultiin sitä käytävää pitkin pois?"

Ai sattuiko? Hah! "No vähän se sattui. Mutta ei se haitannut."

"Onneksi työmies auttoi varmaan hyvin tekemään sen reitin!"

Kunnia työmiehille, huoltomiehille ja yksinäisille naisille - teihin luotetaan.