Koukuttavan arvaamatonta arkikomiikkaa

Aikavaras on jo muutaman kuukauden ollut täysin koukussa kieltomerkkeihin ja kieltomerkeiksi kutsumiinsa symboleihin ("Mikä toi kieltomerkki on, missä on sininen ympyrä ja punainen rengas ja punainen vinoviiva päällä? Mitä toi kieltomerkki tarkoittaa, jossa on keltainen kolmio ja salamanisku? Mitä se kieltomerkki tarkoitti, jonka mä näin eilen Isin kanssa enkä enää muista millainen se oli?"). Meinasin ehdottaa sen 5-vuotissynttäreiden valinnaiseksi teemaksi kieltomerkkejä. Tulisi aika rauhallistakin, jos lapset niitä noudattaisivat. 

Lapsista puheen ollen, lisääntymiskeskustelut puhkeavat edelleen aina välillä. Otteita kesältä:

"Äiti mä en voikaan aikuisena asua Unirosvon kanssa", Aikavaras julisti tajunneensa. "Kun mistä me sitten saataisiin vauva? Mulla on sellainen suunnitelma, että mä menen ympäriinsä ja kyselen kaikilta sopivilta tädeiltä - sellaisilta jotka on sopivan ikäisiä eli ei sataa vaan esimerkiksi neljäkymmentä, ja jotka on yksinäisiä - että haluaako ne vauvan, ja eka joka sanoo joo, niin sen mä otan."

Unirosvo on opetellut pyöräilemään, silloin kun polvessa ei ole traagista pipiä eli normaalia asfaltti-ihottumaa, joka kuitenkin vähän tiedostavammalta lapselta voi viedä kävelykyvyn kahdeksi päiväksi.

"Miksei sedillä ole vauvapussia mahan sisällä?" se jaksaa toistuvasti harmitella, nyt kun jo tietää, ettei vauva kasva vatsalaukussa eikä odottavan äidin syömä ruoka putoa suoraan vauvaraukan päähän (selvisi, kun raskas ystäväni oli kylässä). "Sitten ei tarvitsisi etsiä tätejä."

"Mä saan isona kuusi lasta jonkun tädin kanssa", se suunnittelee toisena päivänä. "Ensin tytön, sitten pojan, sitten kaksi tyttöä kerralla, sitten vielä pojan ja sitten vielä yhden pikkuruisen tytön."

"Ohoh, onpa siinä sitten vilinää! Kun meilläkin on vilinää vaikka teitä on vain kaksi."

"No mut Äiti! Mun lapsista tulee sellaisia ettei ne riehu koskaan."

[pyrskähdys] "Ööö... mäkin suunnittelin noin."

"Ai suunnittelitko?"

"Joo. Pieleen meni!"

"Ehkä mullakin menee pieleen. No ne voi riehua viisi minuuttia päivässä. Päästän ne päiväunen jälkeen takapihalle viideksi minuutiksi riehumaan."

Poikien lempileikki aluillaan. "Laivaan" eli Aikavarkaan sänkyyn lastataan huolellisesti valtavat määrät rahtia. Jokainen tavara jokaisesta säilytyslaatikosta vaihtaa paikkaa ja ruuma tilkitään myös kaikella muualta löytyvällä irtaimistolla.

Iltapalalla päläpäläpälätys hiljenee mystisesti. Ulkona on pilvistä, sytytän keittiön valot. Aikavaras riemastuu. "Ohoh kun nyt tuli yhtäkkiä hyvä tunnelma!"

"Ai tuliko? Kiva!"

"Joo, sellainen tunnelma kuin että me oltais Unirosvon kanssa aikuisina tässä fiksusti iltapalalla. Mä voin vaikka lukea sen kunniaksi lehdestä uutisen. [ottaa tarrakirjan] On tapahtunut kolari. Kolari tapahtui siksi koska kaikki autot ajoivat kaistoja vääriin suuntiin. Sitten tuli pyrstötähti. Toinen kolari on tapahtunut siksi koska kävelijä käveli keskellä pyörätietä, ja pyöräilijä ajoi sitä päin, koska pyörätiellä oli kieltomerkki, että ei saa väistää jalkakäytävän puolelle koska siellä on katuputsari."

Usein jo näinkin päin, pieni edellä ja iso perässä. Tämä kuva taitaa olla ylijäämää arkistoidusta, julkaisematta jääneestä luonnoksesta toukokuulta, sen verran vihreättömältä aidan toisella puolella näytää.

Pari viikkoa sitten käveltiin Aurajoen rannassa keskustassa. "Äiti katso, kaksi kesäautoa [=avoautoa] ajaa peräkkäin!"

"Katopa vain, niin ajaa." Olin käynyt töiden jälkeen vesijuoksemassa Samppalinnassa, ja Mies oli pyöräillyt lasten kanssa vastaan; suunnitelmissa oli ulkoistaa päivällinen ravintolaan.

Aikavaras tuijotti ohi lipuvia överiautoja hiljaa. Luulin, että se ihailee autoja yhtä hartaasti kuin niissä ajelevat sedät. Mutta:

"Tolla jälkimmäisen auton kuskilla on varmaan joku kauhea tarttuva tauti, kun se ei voi matkustaa ton etummaisen kyydissä. Eikä edes bussilla!"

No niin, karanteeniauto meni menojaan ja me pääsimme ravintolaan.

"Me ollaan kesän aikana nähty tosi paljon upeita paikkoja ja suihkulähteitä ja hienoja taloja", Aikavaras summasi kaihoisasti katsellessaan ravintolan vessan ikkunasta kotikaupungin kattoja. "Mutta tää Turku on kaikkein kaunein. On tää elämää. Että voi ravintolan vessastakin nähdä tän ihanan Turun! Voisinpa mä asua täällä."

"Me asutaankin Turussa. Muistako, tää on meidän kotikaupunki."

"Onko? Niin joo, oot sä kertonut. Mutta mä tarkoitin kyllä tätä vessaa."

"Musta on tullut mustikka- ja vadelmapoika, joka tykkää mustikoista ja vadelmista", Unirosvo huomaa metsässä ja pistelee purkkiin keräämiämme mustikoita suuhunsa. "Äiti oikeasti vadelma on sellainen oranssi vitamiinipuolukka! Nyt kerää mulle lisää näitä mustia ja heti ja paljon!"

Unirosvo - joka vihdoin ja viimein on ensimmäistä kertaa elämässään nukkunut (ennen pientä nuhaa, syyskauden maltillista avajaisvirusta) viisi (5) yötä peräkkäin niin kokonaisesti, että itsekin jo melkein pääsin useamman vuoden lainausmerkkiöiden jälkeen nukkumisen makuun - siirtyi loman aikana päivä- ja melkein yökuivien kirjoihin ja päiväkodissa loman jälkeen isojen ryhmään. Sinne se meni iloisesti ja tokana päivänä oli nöyrästi anellut, josko saisi vielä yhden kerran nukkua isojen kivemmassa nukkarissa. Oli saanut, ja seuraavanakin. 

"Äiti nyt ota toi serpentiini pois lampusta ja heti!" se alkoi rähjätä yhtenä iltana keittiön pöydän ääressä. Sen se yhä osaa, rähjäämisen. 

"En mä sitä nyt mihinkään ota. Siellä päällä on niin paljon pölyäkin."

"Sitä paitsi", Aikavaras keskeytti, "pian on taas mun synttäri, ja toi on edellisistä synttäreistä jäänyt. Turha sitä enää ottaa kun kohta on taas juhlat."

Niin. Vuoden päivät melkein jo viettänyt serpentiini siinä, läpi joulunkin, mutta se on ihan kivaa juhlavaa kullanväristä serpentiiniä, joka täydentää verhojen värimaailmaa.

Pääsiäisestä jääneet virpomisoksat sentään laitoin viikonloppuna pois keittiön pöydältä. Syy: Mies sai juoksukisoista kukkakimpun, ja virpomisoksat varasivat ainoan sopivan maljakon. 

Ehkä laitan sen kimpun pois sitten seuraavan pääsiäisen tieltä tekemään oksille tilaa.

Ihan kuin nyt kesän mittaan kuopuksen hiuksiin olisi tullut aiempaa vahvempi häivähdys punertavaa.

Sitten oli yksi viikonloppu tuossa reilu viikko sitten. Takana eka päiväkotiviikko loman jälkeen; viikonloppuna kaksi kyläilyä, toinen mummilassa, toinen meillä kotona. Piti olla ihan kivaa mutta eipä kyllä ollut. Kumpikin lapsi kirkui ja kiukutteli ja ripustautui ja itkupotkuraivosi käsittämättömät määrät, niin että sunnuntai-iltapäivällä, kun vieraiden lähdettyä ovi sulkeutui (heidän taholtaan uskoakseni ikuisesti) ja itkuviiruiset lapset toipuivat minuutissa leikkimään keskenään iloisesti kaipaamatta multa enää koko loppuiltana sitä huomiota, jota ilman he ilmeisesti olivat tekemässä kuolemaa vieraiden läsnäollessa ja jopa mummilassa, oli takki vähän tyhjä ja vannoin, etten enää koskaan pyydä meille ketään enkä vie lapsia minnekään. (Kai se ekan hoitoviikon aiheuttama karmea päiväaikainen äidinhuomiovaje kostautui noin, ja lomalla vietettiin aika lailla aikaa ihan neljästään, vaikka menoja piisasikin. Toivottavasti kuitenkin jäi poikkeukseksi.) (Ei, se oli jotain muuta kuin arkikomediaa.)

Entä olenko jättänyt kertomatta sen, miten on jouduttu keskustelemaan kuopuksen kanssa siitä, onko sopivaa näyttää Kauppasedälle pippeliä sillä aikaa kun koitan näpytellä kortin tunnuslukua? (Mutta ehkä se on joka kohteessa Kauppasedän arkipäivää.) Entä sen, että Unirosvo pitää luomia nänneinä ("Äiti, sulla on leuassa nänni! Äiti, Aikavarkaalle on kasvanut pieni nänni jalkaan! Äiti saako silittää tota nänniä sun käsivarressa?") mutta ei toisinpäin, sillä kun se juoksee päiväkodin pihassa vastaan ja huutaa että haluaa kurkata nänniä, niin se tosiaan kiskoo mun paidan alas? 

Sitä en ainakaan ole muistanut kertoa, että olen supersankari. Kun kuivailin itseäni yhteissuihkun jälkeen, kolmivuotias katseli vakavana ja silmät suurina, miten froteepyyhe ilmeisesti heilahteli tunnelmallisesti olkapäiltäni. 

"Äiti sä näytät ihan... Nänni-Batmanilta!"

Viime viikon mökkiloma

Miestä kohtasi keväällä arpaonni työpaikan lomamökkiarvonnassa, joten pääsimme viettämään heinäkuun ekan viikon huippuedullisesti Perniössä mökillä, joka täytti kriittisimmät lapsiturvallisuus- ja mukavuusehtomme. Pihapiirissä ei esimerkiksi ollut kyynpesiä taikka aikuisellekin jyrkkiä kiviportaita johtamassa suoraan (piraijoja kuhisevaan, myrkyllisellä) vedellä täyttyneeseen louhokseen.

Tekolampi oli, mutta lapset oli helppo häätää sen matalaan kahlailupäähän ja kotoperäistä faunaa edustivat pienet sammakot, jotka aamuisin loikkivat tusinoittain ruohikolta lammelle. Kissoja hyöri ympäriinsä, mutta toinen niistä vältteli meitä ja toinen taas leikki kanssamme, eikä kumpikaan raapinut tai allergisoinut. 

"Uiminen" on meillä edelleen kahlaamista, veden roiskimista ja etupäässä vedellä läträämistä: leikkiveneiden uittelua ja kottikärryjen täyttämistä kastelukannulla ("Me tehdään raskasta työtä!"). Mökin omistaja asui lapsineen lammen toisella puolella, ja saimme lainata lasten hiekkalaatikkoa, leluja ja trampoliinia.

Lomamökki häämöttää vastarannalla.

Mökissä oli riittävästi tilaa sadepäiväsisäilyyn, sähkö ja vesi ja vieläpä pyykin- ja astianpesukoneet. Ming-dynastian aikaista arvoesineistöä ei ollut, mutta puisen labyrinttipelin onnistuimme ikävä kyllä hajottamaan. Suurin osa nukkumatilasta sijaitsi parvilla, joiden rappuset muodostivat jonkinasteisen vaaranpaikan yläpään porteista huolimatta, mutta kun tarpeeksi huusin ja uhkailin, pojat jättivät asiattoman rappuskikkailun pääosin väliin.

Tässä uimahousut oli ehditty pukea päälle lähinnä auringonpolttamien välttämiseksi reissun ekana oikeasti lämpimänä päivänä.

Aikavaras houkuttelemassa kissakaveria ulos kukkien alta.

Hernepellon poikki alamäkeen kun kuljettiin, löydettiin joki ja soutukelpoinen vene. Sitäkin päästiin testaamaan, kun saatiin lainaksi pelastusliivit lapsille.

Kävin läpi Sony xperiallani napsittuja kuvia mökkilomalta. Niitä on kymmeniä, mutta suurimmassa osassa vilisee pieniä nakupellejä. Kun akuutti tarve päästä uimaan iski (eli kun jossain näkyi vettä), vaatteet olivat jo käytännössä mytyssä maassa, eikä uimahousut ehtineet mukaan. Onneksi majapaikkamme tekolammella ei katsottu pahalla paljaspeppulapsia, ei edes viidentoista asteen tuulisäässä.

Unirosvo pihanurmea tutkimassa

Mökillä vietettyjen päivien lisäksi teimme pari päiväretkeä, yhden pittoreskiin ruukkikylä Mathildedaliin ja toisen Fiskarsiin.

Mathildedalissa pojat ihastuivat alpakoihin ja Aikavarkaan haaveilemaa kinkkupitsaa jouduttiin ravintolassa odottelemaan tukalan kauan. Onneksi pitsa oli hyvä. Samalla reissulla löysimme Teijon kansallispuistosta Matildanjärven rannalta hienon poukaman, joka oli ilmeisesti tuulisen sään ja 16 lämpöasteen vuoksi tyhjä muista uiskentelijoista. Poukamaan ei kuitenkaan tuuli mahtunut, ja aurinko lämmitti sekä rantavettä että ihoa. Järven rantoja ei kansallispuistosijainnin vuoksi saa rakentaa täyteen, joten maisemissa ei ollut valittamisen sijaa. Tulimme uudestaan Teijoon luontopolkukävelylle ja Matildanjärvi-pulahdukselle vielä kotimatkan varrella.

Matildanjärven rannalla

Fiskarsissa satoi ja paistoi oikukkaasti. Pojat pääsivät paikkakunnan upouuden leikkipuiston lisäksi museoon, joka oli ilmeinen hitti. Saivat leikkiä siellä esimerkiksi toimistonhoitajia, joilla oli kirjoituskone, kuitintekokone ja monta tärkeää rei'itintä käytössään.

Unirosvo soittelee Fiskarsin leikkipuistossa

Itse tein pikapoikkeuksen antiikkimarkkinoille ja ostin ei-antiikkiset HienoStellan harakkakorvakorut. Tuotemerkin takaa löytyy pariskunta, jonka mies maalaa kuvat ja nainen tekee kuvista esimerkiksi korvakoruja ja kalvosinnappeja. Kunnioitettavaa käsityötä!

Nopeasti sekin viikko hujahti.

Teijon kansallispuisto teki vaikutuksen. Erilaisia metsätyyppejä näkyi useita ja vastaantulijat olivat harvassa. Iso, hiljainen metsä vei semimeditatiiviseen tilaan - silloinkin, kun tarvoimme 200 metrin matkaa kilometrin verran väärään suuntaan ja pienet jalat alkoivat jo väsyä.

Tunnustaudun harhaiseksi kotimaan kartan tuntijaksi. Tiesin kyllä aiemmin, että Teijon kansallispuisto on olemassa, mutta olen ehkä kuvitellut sen sijaitsevan jossain, hmm, Pohjois-Karjalassa. Mene ja tiedä miksi. Taas ollaan viisaampia.

Jeturkasti, muinaisranta keskellä Teijon kansallispuiston metsäaluetta.

Lomalla jo kolmatta viikkoa

Nyt, kun kesälomaa - joka tuli tarpeeseen kaikille asianosaisille, oletettavasti myös mun työsähköpostilleni - on takana päivän yli kaksi viikkoa, on aika pohtia, josko taas kirjoittelisi ylös joitain ajatuksia ja anekdootteja näiltä ajoilta, jotta ne eivät pysyvästi unohdu. 

Kesäkuisen koleansään nuhailun ja suuren lomanalusstressailun saapui juhannus ja toi kesäloman mulle ja pojille; minulle viisi ja lapsille kuusi viikkoa. Kannoimme viimeisen hoitoviikon päätteeksi pyörillä kotiin hoitokassit, kumisaappaat, sadevaatteet, unikaveripehmot ja kuutiometrin verran askarteluja. Väsytti.

Kesäkuun ekana tiistaina järjestetään lähikentällä paikallismarkkinat. Tänä vuonna Aikavaras pääsi poniratsastamaan, Unirosvo sai vihreän metrilakun ja minä kannoin kotiin lempikukkani, oranssin daalian (oi näitä aikoja).

Juhannuksena lähinnä möllötimme. Lapset olivat jo parantuneet mutta olin itse vähän kipeä. Kävimme Seikkailupuistossa ja wolttasimme ruokaa. Anoppilan oli vuokrattu kylpytynnyri, josta poikia ei sen viikonlopun sunnuntai-iltana meinannut saada lainkaan kotiin jäämerituulesta huolimatta. 

Jalat vasten jalkoja

Loman eka viikko katosi jonnekin. Minne? Katsotaanpa. 

Maanantaina vein Aikavarkaan parturiin, kuten olin luvannut jo kauan aikaisemmin. Mun ikivanhoilla askartelusaksilla ei saa nyrhittyä riittävän siististi niin lyhyttä tukkaa kuin Aikavaras toivoi. Unirosvo tuli pitkin hampain mukaan ja vannotti, että hänen hiuksiaan ei leikata, koska "kiharat suojaa korvia". Ja jos olisi joskus pakko leikata, niin saksia pitelisi oma äiti omassa kodissa. Lupasin. Pisteet Aikavarkaalle reippaasta parturikäytöksestä ja parturille siitä, että ei ollut moksiskaan, vaikka pikkuveli alkoi jossain vaiheessa osoitella kaikkia laitteita ja purkkeja ja väittää niitä kovaäänisesti jättiläispippeleiksi ja sen jälkeen hyppi vapaassa tilassa ympyrää huutaen "peppu pippeli peppu peppu peppu pippeli!". Kun olin maksamassa Aikavarkaan kesätukkaa, Unirosvo veti vielä yllärin hihastaan ja heittäytyi lattialle itkemään, että haluaa saman tädin leikkaavan hänelle samalla hurisevalla koneella samanlaisen tukan kuin isoveljellä. Vapaa aika löytyi, ja kolmevuotiaskin sai kesätukan, josta hiekan saa ravisteltua kätevästi pois ja punkit on helpompi erottaa. 

Parturin jälkeen iski kaatosade, ja lapset pääsivät "kierrättämään vettä" lätäköille (=lapioidaan vettä roska-auton sisään ja katsotaan, miten se valuu perästä ulos). "Olispa aina tällainen sää. Vau, tää se vasta on elämää", Aikavaras huokasi veden kierrättämisen ja roiskutteluhyppimisen lomassa.

Tiistaina oli Unirosvon kolmivuotishammaslääkärikäynti, keskiviikkona vierailimme mummilassa, torstaina Mies piti vapaapäivän jonka kulutimme Seikkailupuistossa ja keskiaikamarkkinoilla, perjantaina ajelimme naapuruskuntaan leikkimään ystäväperheen pihamaalla ja kurkkaamaan heidän viisiviikkoista vauvaansa. Lauantaina pakkasimme ja sunnuntaina matkasimme viime viikoksi vuokramökille, josta seuraava postaus kertonee, nyt kun olen taas päässyt kiinni kirjoitustunnelmiin. 

Sillä välin kuivattelemme vihdoin ja viimein kylpyyn päässeitä unikavereita takapihan auringossa ja kesätuulessa (viime kesänä se jäi tekemättä), palautamme läjän kirjoja kirjastoon (lainattu maaliskuussa, kaikki uusintakerrat jo käytetty) ja Aikavaras kyselee kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä, tykkääkö joku muukin vessasanoista yhtä paljon kuin hän.

Ensimmäiset kesäpäivät

Kun reilu viikko sitten päiväkodin kevätjuhlat menivät hyvin, koska lunta ei sittenkään satanut niin kauheasti ja toppapuvussa tarkeni just ja just siinä kahden asteen lämmössä katsomaan ne nalle- ja pupuesitykset, ja vielä alkuviikosta sai arpoa, pärjääkö sormikkailla vai tarvitaanko kintaat, tuntuu hassulta miten yhdessä vuorokaudessa viikonlopuksi saapunut lämpö puhalsi kesän pihapiiriin, ja vaikka se tuntuu hassulta, silti keho muistaa sen edellisiltä vuosilta, eikä se parin tunnin jälkeen enää tunnu vieraalta.

Tänään käytiin vilkaisemassa kemikaalikirkastettua Littoistenjärveä noin triljoonan muun turistin lailla. Olihan se kirkas, mutta sen verran vilpoinen, että uiminen kuittaantui peruskahlailulla. Unirosvon kädessä on Fredriksson eli puhallettu humanoidi, joka löytyi eilisen varastonraivauksen tuoksinassa mystisestä muovikassista, jonka olemassaolon olin unohtanut. Kumpi vain siskoistani ne kellukkeet ja Fredrikssonin joskus lahjoitti, kiitos kaunis! Fredrikssonista tuli hetkessä Unirosvon uusi bestis, jota piti viedä pitkille kahlailukävelyille pitkin rantaa. Lopulta Fredriksson villiintyi kuitenkin potkimaan vettä Aikavarasta ja myös tuntemattomia päin siinä määrin, että se piti vähän niin kuin takavarikoida.

Tuli vihdoin lauantaiaamu, jolloin Aikavaras ja Unirosvo saivat syödä aamupalan teltassa takapihalla. "Muistakaa sitten", vannotin perjantai-iltana useaan otteeseen, "että mä laitan sen teltan ulos vasta kun olen ensin juonut kahvia. Ja vasta kun mikron kellossa eka numero on kahdeksan." (Aikavaras osaa kertoa ajan mikron digitaalikellosta, vaikka ei sen ajan merkitystä hahmotakaan.) Ja kello 8.15 oli päivän eka kahvi mahassa ja teltanrakennus käynnissä.

Eilen aamulla ne nököttivät siellä kiltisti ja huikkasivat välillä: "Saisinko lisää leipää/omenaa/banaania/vesimelonia tänne telttaan, kiitos?" Iltapäivällä varjoon siirrettyyn telttaan kutsuttiin naapurintyttö muovailemaan.

Tänään telttaa eivät kiinnostaneet rauhalliset oleskelut, vaan kuten Fredriksson, teltta yltyi vähän villiksi. Tässä Unirosvo kävelee teltassa Aikavarkaan ohjeiden mukaan - "Nyt kävele kattoon päin! Nyt kävele lattialle!" - ja isoveli hyppää aina viime tipassa pois pyörivän teltan alta.

Vaikka tietysti tässä tulee samalla punkkipelko, palamisen varominen, aurinkorasvatahmaisuus, kestohiekkaiset sukat, heinänuha, liian valoisat varhaisaamut. Silti. 

Jo parin viikon ajan takapihalla oli vieraillut melkein päivittäin rusakko, kuluneella viikolla yhä tiuhempaan ja pitempiä aikoja. Mutta "kumma kyllä" se ei ole uskaltautunut nyt telttapäivien aikana kylään.

Kiva että tuli myös tämä etupihan voikukkameri, joka sai eilen Chicagosta palanneen Miehen hieraisemaan epäuskoisena silmiään (perheen ainoa, joka ei voikukista innostu; mun mielestä voikukat ansaitsisivat mitalin, ne ovat niin sitkeitä ja puskevat pioneerimaisesti naama aurinkoina epätodennäköisimmistäkin laattojenraoista toitottamaan kesää). Luumupuukin on puhjennut kukkaan, samoin norjanangervot, ja perhosia (valkoisia; ehkä kaali?) liihottelee ympäriinsä juuri niin kuin kuuluukin.

Pääsiäinen pikakelauksella

Kiirastorstai
Jo neljättä päivää Unirosvo kovan yskän takia poissa päiväkodista ja takana yhtä monta surkeaa yötä, enkä itsekään ollut vielä kunnossa flunssan jäljiltä. Illalla kuitenkin kiirastreffit, ensimmäistä kertaa marraskuun alun jälkeen ulkona kahdestaan. Kasvisravintola Kuoren ruoka oli tosi hyvää ja teatteriesitys täytti kahden epäteatteriystävän erittäin matalat ennakko-odotukset. Varttia vaille kymmenen kotona - lapset luetuttivat sadatta kirjaa mummilla ja alkoivat riehaantua väsymystään.

Pitkäperjantai
Unirosvo halusi kauppareissun sijaan Miehen kanssa Vuorelle, joten tartuin tilaisuuteen ja kävin kahdestaan Aikavarkaan kanssaan kaupassa. Laatuaikaa. Nähtiin kaksi lakaisukonetta ja pari traktoria. Ostettiin kesälenkkarit ja -lakit, sillä  tämäkin peruuntunut kevät varmasti kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy kesäksi, ja muistoissa elää turhan tuoreena viime toukokuu, jolloin ahdistuneina ja hikisinä yritimme viime tipassa metsästää kaventuneesta valikoimasta leveäjalkaiselle sopivat ja muutoinkin miellyttävät kengät Unirosvon riekkuessa kyllästyneenä vieressä, eikä päähän mahtuvaa ja niskaa suojaavaa lakkiakaan enää tuntunut löytyvän. Loppupäivästä en muista mitään. Vissiin oli kiukuttelua ja ehkä ulkoiltiin. Aikavaraskin yski paljon.

Lankalauantai
Aamupäiväulkoilun päätteeksi soitin poliisit, kun Aikavaras katosi naapurintytön kanssa eikä lähistöllä lojunut tuttuja aikuisia etsintäpartiota perustamaan (Mies oli juoksukilpailuissa, päivä oli hiljainen ja naapurintyttöä oli vahtimassa mummu, jonka pyöräilyä puistoa kohti ei voi vielä tituleerata etsintäpartioksi). Karkulaiset kuitenkin palasivat omia aikojaan piilostaan juuri ennen poliisiauton saapumista. Poliisisedät jäivät muistuttamaan, ettei piilosta saa leikkiä ilman että siitä sovitaan, ja piilosta täytyy tulla pois, kun aikuiset huutavat kovaa. Kiitosta lapset saivat siitä, etteivät kuitenkaan olleet oikeasti karanneet (autoteille, puistoon omin päin, joelle, junaraiteille, metsään, tuntemattomien autojen kyytiin...) vaan pysyneet ihan pihapiirissä. Iltapäivällä kyläiltiin mummilassa, jossa Aikavarkaan yskä paheni hurjaksi serkkujen kanssa riehuessa. Illalla yhä vain ahdisti se päiväinen katoamisepisodi. Yöllä heräiltiin useaan otteeseen pyytämään nenäsuihketta ja vettä.

"Älä sure enää äiti! En mä OIKEASTI ollut kadonnut", Aikavaras lohdutti myöhemmin. "Sitä paitsi mä rakastan sua niin paljon, etten mä myy sua pois vaikka saisin maailman isoimpia rahoja, enkä vaihda sua koskaan edes Ninjago-leegoihin, enkä anna kenenkään viedä sua vankilaan."
Rairuohojen virkeys samaa tasoa oman oloni kanssa.

Sunnuntai
Menin lasten kanssa bussilla toiseen mummilaan kylään. Peruuntunut kevät oli tuonut maahan lunta ja univajeisena ei kiinnostanut lähteä testaamaan kesärenkaita; tappaisin vielä lapseni kolarissa sen lisäksi että kadottelen niitä. Sitä paitsi pojat innostuivat bussista ja kahdella bussilla matkustaminen sujuikin mainiosti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Unirosvon päiväunien aikana voitin Aikavarkaan kahdesti Afrikan tähdessä. Rauhallinen päivä lievitti Aikavarkaan yskää. Syötiin suklaamunia, piirrettiin kitahirviöitä ja tehtiin itse pitsaa päivälliseksi.

Maanantai
Aamupäiväulkoilu edusti pikkulasten parasta riitely- ja kiukuttelupotentiaalia. Iltapäivästä en muista mitään. Illalla haettiin noutoruokaa ja piilotettiin viimeiset suklaamunat pojille. Iltasuihkun aikana pääsiäispupun virkaa toimittanut Mies keksi Kindereille niin hyvät piilot, ettei kukaan meistä kolmesta etsijästä löytänyt munia ilman apua.

Tänään oli kiva päästä taas töihin. Luntakaan ei tainnut sataa, ja iltapäivällä päiväkodista tullessa pienet sormet pääsivät etsimään muurahaiskavereita lämpimässä auringossa. Työkaverin mukaan vielä tulee paitsi kesä, myös aika jolloin pääsiäisloma tuntuu lomalta. Vaikka onhan nuo palleroiset hassuttelijat myös kaikista ihaninta (silloin kun eivät rähjää, kiusaa ja herättele).

Lauantaiaamuista, jäästä ja yksi karski vankilastoori

On olemassa mahdollisuus, aika vahva jo, että alan kammota lauantaiaamuja, jotka eivät viime aikoina ole edustaneet tervetullutta hengähdystaukoa kodin, päiväkodin ja työpaikan Bermudan kolmiosta vaan tavallista lyhyemmiksi jääviä yöunia ja normaalia uhkaavammin liikahtelevaa kiukuttelubarometriä.

Unirosvo ihmettelee Vuorella umpijäisen lätäkön outoja hahmoja.

Pöllö ja vuorenpeikko? Kummitus ja tonttu?

Jostain syystä Aikavaras on ottanut tavaksi herätä lauantaisin suunnilleen tuntia aiemmin kuin arkisin - huolimatta siitä, että on nukahtanut illalla päiväunentäyteisen päiväkotipäivänsä jälkeen laittoman myöhään. Arkisin se herää tavallisesti kahvinkeittimen ääneen ja tahtoisi vielä lojua kainalossa sohvalla tai peiton alla ennen varsinaista käynnistäytymistä. Lauantaisin se olisi mahdollista, joten tietenkään se ei nelivuotiasta silloin houkuta. Ei, jo kuudelta pitäisi mun nousta leikkimään ja jutella fiksuja. Not gonna happen, mate!

Pistää kyllä talvikin parastaan. Ainoa, mikä pysyy, on jäätikkö - muualla kuin luistinkentällä. "Hui, miten sä uskallat pyöräillä?" multa kysytään suunnilleen päivittäin. Nastat alla pyöräily on kuitenkin eksponentiaalisesti turvallisempaa kuin kävely.

Puoli seiskaan yritän yleensä hyssytellä sitä ja uhkailen tulevan päivän päiväunipakolla, mutta kun Unirosvokin innostuu nousemaan isoveljen leikkiseuraksi, luovutan.

"Sen kun menette, mutta leikkikää sovussa ja muistakaa säännöt."

Haha! Not gonna happen, either.

Mies on taas viikon työmatkalla kattaen myös tämän viikonlopun. Harmi, veden lapiointi ämpäreihin keskellä talvea kun on hänen ehdoton suosikkinsa ulkoilutekemisistä. (Vahva vitsi, pakko selventää.)

On kuitenkin tiettyjä keittiöstä kantautuvia keskustelunpätkiä, jotka saavat mut raahautumaan peiton alta kohtuullisen tehokkaasti. Esimerkiksi:

"Aikavaras, anna mulle sakset ja liima."

"Selvä, mä nostan ne tuolta ylähyllyltä, hetki vain." *kolinaa ja räminää* "Tässä! Mutta muuta ei saa leikata kuin paperia."

"EN LEIKKAA PAPERIA! Anna joku äitin tavara."

"Hmm, mitäs mä antaisin sulle...?"*kolinaa ja räminää* "Vaikka tämä?"

No niin. Hitsi vie. (Edellisenä lauantaina jäin kulmat kurtussa väkiväsyneenä peiton alle päivystämään vastaavassa tilanteessa, jossa kuitenkin oli kyse vain kynistä ja siitä, saako muualla piirtää kuin pöydän ääressä.)

Loppupäivä meneekin sitten unenpuutekänkkäränkässä, vähän kaikilla. 

"Kalakeittoa, maista maista!" Jee kiitos vaan. Nam.

Onneksi huomenna on sunnuntai. Sennimisinä viikonpäivinä kellon on joskus todistettu näyttävän jopa 8:14 ennen kuin Aikavarkaan unisukat tepsuttelevat leppoisin askelein kohti minua (ja päiväunettoman lauantain jälkeen unimittari on alkanut raksuttaa jo puoli ysiltä).

Lopuksi kuva, jonka Aikavaras piirsi tiistaina, kun vietin hänen kovan yskänsä takia kotipäivää ja tein töitä sen verran kuin sain aikaiseksi (yllättävän paljon, kiitos sekä rauhallisen yskijän että työnantajan järjestämien hyvien etätyömahdollisuuksien). Oli kriittinen juttu kesken, kun Aikavaras halusi tulla keskustelemaan pyrstötähdistä ja sukupuuttoon kuolemisesta.

"Ihan kohta - äiti kirjoittaa pari lausetta valmiiksi. Sä voisit sillä aikaa...ööö...piirtää äidistä jonkun iloisen kuvan?" Unohdin, ettei Aikavaras tykkää piirtää ihmisiä. Ninjoja vain. Mutta parin minuutin päästä, juuri sopivasti suljettuani sen työstämäni tiedoston, sain käteeni tämän:

"No niin, tässä iloinen kuva äidistä!" "Hienoa, kiitos! Mitäs siinä tapahtuu?" "Siinä sä olet joutunut vankilaan, kun olet ajanut ylinopeutta. Joo. Ja myrsky on nostanut hirmu isot aallot, ja siksi vankilaan tulvii vettä. Mutta jos hyvin käy, sä voit valua noista vankilan kaltereiden isoista aukoista ulos. Jos sä opettelet rakentamaan veneen, sä voit sitten ajaa veneellä kotiin." "Ohoh. Kiitos! Olipa kiinnostava kuva." "Joo. Vie se sun töihin ja pidä seinällä kunnes kuolet."

En tiedä, milloin lakkaan rakastumasta näihin lapsen piirustuksiin.

Suklaapaperiroskisnaisen lapset kaksin kotona

Olin eilen koko päivän piknikristeilyllä uuden työtiimini kehittämispäivän merkeissä. En kertonut lapsille siitä laivaosuudesta, jotten joutuisi räjäyttämään tärykalvojani kateusparkumisesta, mutta poikkeuksellinen joskin lyhyt työmatkani pisti joka tapauksessa Aikavarkaan miettimään.

"Mitä tapahtuu jos sä ja Isi lähdette samaan aikaan työmatkalle?"

"Ei niin käy."

"Mutta jos käy, niin mitä tapahtuu?"

"Ei me lähdetä yhtä aikaa. Ensinnäkään mulla ei ole tämän pitempiä työmatkoja ja tällaisiakin tosi harvoin. Ja jos meistä toisella on työmatka niin toinen sanoo, ettei voi lähteä työmatkalle silloin. Mietipä nyt, ettehän te voisi Unirosvon kanssa olla kahdestaan täällä."

Ai eivät vai? Aikavaras ei huolestunut vaan päinvastoin vakuutti mulle, että homma olisi hanskassa:

"Mä keittäisin meille ruokaa tuolilla seisten ja käyttäisin jakkaraa aina kun tarvitsee jotain ylhäältä. Mä putsaisin Unirosvon korvat ja pesisin hänen pepun ja valitsisin meille vaatteet. Jos hän itkisi mä lohduttaisin. Jos mä itse itkisin, mä pyyhkisin mun omat silmät. Me syötäisiin kaikki rusinat ja käytäis välillä ulkona ja ostettais kaupasta lisää rusinoita ja mehua ja vielä pillimehuja. Me levitettäisiin lelut joka paikkaan ja sitten me käytettäisiin kaikki sun silmätipat ja leikattaisiin Isin välineiden avulla meiltä molemmilta parta pois!"

Sitä odotellessa.

Jos vaikka tulisi joku työmatka puskista nyt, kun tulevien 17 päivän aikana Mies on kolme (3) päivää kotona.

Meillä töissä isojen aulojen lattioita kuuraa siivousrobotti. Pari viikkoa sitten eräänä pahantuulisena iltapala-aikana keksin yrittää piristää lapsia kertomalla työpaikan robottisiivoojasta. Paha virhe! Koska totta kai ne tahtovat nähdä sen. Läheltä ja livenä.

Sitten asiaan töiden ja siivouksen kautta liittyvä juttu. Tokan opiskeluvuoden syksynä reilusti yli kymmenen vuotta sitten siivosin toimistoja kolmena iltana viikossa. Muistan sen yhden avokonttorin, jossa oli pari sellaista työpistettä, joiden roskikset pursuili suklaapapereita. Ei niihin tietenkään pitänyt kiinnittää huomiota, mutta onhan se nyt vaikea olla manuaalisen roskiksentyhjennyksen lomassa huomioimatta sitä, että muut roskikset ovat normaaleja ja kaksi on täynnä karkkipapereita. Niiden työpisteiden sermeihin oli kiinnitetty pikkulasten kuvia. Jotenkin sen kummemmin asiaa edes pohtimatta ajattelin, että ohoh, noi syö töissä vaan karkkia ja tuijottaa lastensa kuvia. Aika rentoa.

Tajusin yhtenä päivänä, kun siivooja kävi tyhjentämässä mun roskiksen, että

minä

olen

nyt

sellainen nainen.

Suklaapaperiroskisnainen, joka siivoojan mielestä ei tee töissä muuta kuin syö suklaata ja katsoo lastensa kuvia.

Nyt kun pahin on ohi

Nyt vasta hahmotan, joulukoristeista ja Ryhmä Hau -suklaakalentereista huolimatta, että marraskuu on kuopattu. Mielellä on vielä työstämistä siinäkin, että työsuhteeni Absurdistanissa vetelee viimeisiään.

Unirosvon päiväkotiaskartelu, marraskuuörkki

Viime viikon alkupuolella joku sysimusta, vielä marraskuinen iltapäivä kello viisi pyöräilimme päiväkodista kotiin ja pysähdyimme hetkeksi ihmettelemään horisontin valoviivoja, jouluvaloihin puettua nostokurkikolmikkoa. Kerroin Aikavarkaalle, että näen sen töihin polkiessani vähän lähempää. 

"Ihanaa. Aikuisena mäkin tulen sinne töihin", Aikavaras huokaisi. 

Puistatti - ehkä se ajatus jo yksin niistä vuosista jotka vielä kuluisivat ennen esikoisen aikuistumista, ja entä jos minä vain vuodesta toiseen jäisinkin sinne töihin aivan kuin edeltäjäni? Älä s***ana meille hae, ikinä! teki mieli teroittaa. Mielessä alkoi soida: nyt jos kestät tämän vuoden niin on seuraava, jos kestät sen niin kestät kyllä varmaan vielä yhden. En kestäisi, mutta tapahtumien yllätyskäänteen ansiosta ei tarvitse.

Pääsen tulevaisuudessa sitä paitsi aivan niiden nostureiden viereen.

Mahtui marraskuuhun näitä aurinkoisia, oudosti kevään tuntuisiakin päiviä. Äkkiseltään muistuu mieleen peräti tämä yksi. Ihme kyllä se sijoittui lauantaille.

Toki lätäköt viehättivät silloinkin eniten. Aikuiset käänsivät katseen aurinkoa kohti pimeän herkistämät myyräsilmät arkoina.

Sunnuntai-iltana olo tuntui vieraalta. Kuulostelin, vertailin, analysoin. Tajusin: tuleva työviikko ei ahdistanut! Olipa uutta! Järki (ja Mies) (eivät läheskään aina sama ääni) tietysti sanoi, että aika ahdistava viikosta saattaisi kehkeytyä. Ja kehkeytyihän siitä väsyttävä. Sain osakseni sekä totaalista sivuuttamista, käsialani pilkkaamista kolmessa peräkkäisessä lauseessa, perättömiä syytöksiä asioista, joista oli vastuussa edeltäjäni (ja kun se fakta kävi ilmi, syytös muuntui toteamukseksi, että edeltäjäni oli tehnyt hyvää työtä homman suhteen) sekä täydellisen epärealistisen listan asioista, jotka minun on absoluuttisen ehdottoman pakollista hoitaa vastuullisesti loppuun ennen kiusallista lähtöäni. Nuo nyt vielä menettelisivätkin, mutta huimaa ja väsyttää niin että tekisi mieli heittäytyä pahvilaatikkokasan alle huilimaan. Tulkitsen kärsiväni hieman jostain post-traumaattisesta reaktiosta, jälkiväsymyksestä.

Sikäli olikin hyvä, että a) tiistai oli itsenäisyyspäivä ja b) torstaina mut soitettiin hakemaan lapset kotiin hiukan etuajassa Aikavarkaan ripulin vuoksi. Se housupyykki sinänsä ei innostanut, mutta toivotin ihan tervetulleeksi tämän työsuhteen ensimmäisen kokonaisen töistä poissaolopäivän vatsatautikaranteenin merkeissä (pomoni luonnollisesti ei).

Itsenäisyyspäivänä pelasin lautapeleistä innostuneen Aikavarkaan kanssa L-mummin luona Afrikan tähteä. Unirosvon piti poissa pelimerkkejä sotkemasta Muuttuva labyrintti. Koetin koko pelin ajan opastaa Aikavarasta, miksei kannata tuhlata viimeistä kolmesatastaan lentääkseen saarelle, jossa ei ensin ole rahaa kääntää pelimerkkiä ja kun sieltä tulee tyhjä (tai "maito", kuten Aikavaras sanoo...), ei olekaan rahaa tulla takaisin mantereelle. Kun se kuitenkin teki niin, en halunnut pelin päättyvän vaan lainasin sille satasen, että se pääsi meriteitse takaisin mestoille. Sitten se sai Afrikan tähden ja ehti Kairoon ennen mua. Äidin homma suoritettu.

Potilas on ollut torstai-illan jälkeen hyvävointinen ja puhtain housuin. Tässä rakenteilla "Isin ilahduttamiseksi" morsonpelätin eli järkyttävä kasa kaikkea roinaa keittiön pöydälle ja keittiö-olohuone-kulkureitin tukkeeksi.

Lumesta, yö(kyö)peleistä ja mistä ensimmäinen ihminen syntyi

Kuljemme yhä päiväkotiin ja töihin pyörällä. Juuri kun pää ehti mukaan syyssäiden haasteisiin - että aamutahmea aikuinen saisi tuupattua itsensä pukemaan aamutahmeita lapsia totuttua aikaisemmin, koska vaatekerrosten ylle kiskominen todellakin vie aiempaa enemmän aikaa - tuli talvi. Lunta. Pakkasta. En kykene luopumaan pyörästä. On niin helppoa, kun ei ole päiväkoti-työpaikka-akselin suhteen kohtuullisen kehnojen bussiaikataulujen minuuttiorja tai joudu stressaamaan taskuparkkipaikkojen taikomisesta autojentäyteisillä aamuhämärillä pikkukujilla. 

Naapuri tosin ei käsittänyt tätä mukavuudenhalu-logiikkaa, jota yritin puuskuttaen avata aamulla sutiessani kaatuvin renkain irtolumessa siinä ohi lumitöitä tekevän herran. Viittä minuuttia myöhemmin en minäkään enää ymmärtänyt. (En ymmärtänyt eilenkään kesken matkojen. Ei ollut liukasta, mutta kapeat renkaat eivät oikein saa upottavasta, renkaan alta liukuvasta lumesta otetta. Ja ne kokkareiset alamäet! Perille päästyä sitten aina unohti - tärkeintä oli lopputulos.) Iltapäivällä naapuri oli taatusti aidosti hämmästynyt nähdessään mut pystyssä ja hyvissä voimin kolaamassa etupihaa siistimmäksi. Tai ainakin pystyssä ja kolaamassa. Lasten lumikolalla. 

Tänään Mies osti mulle nastarenkaat. Oli kuulemma Prismassa myynnissä mainostekstillä "ISÄNPÄIVÄLAHJAKSI". Jännittää, miten hyvin huomenna pyöräily luistaa (eheh, mikä sanaleikki).

"Maksoivat satasen, joten rouva on nyt hyvä ja pyöräilee sitten ihan hulluna."

EI MAINOKSIA -tarrasta huolimatta noita lelukuvastoja tulee nimellä postin joukossa. Ja tuulikaappiinhan se sisääntulo on tyssännyt useampana päivänä.

Kuolema askarruttaa Aikavarasta enenevässä määrin. Kuolemista ja hautajaisia leikitään päiväkodissa useamman pojan voimin. Iltapalapöydässä muistot päivän leikeistä sitten eskaloituvat hysteerisen murheellisiksi itkukohtauksiksi:

"Onko se ihan oikeasti totta että kuolemisen kunniaksi järjestetään hautajaisjuhlat?"

"On."

"Mutta mitä sitten kun tulee kauhea ikävä sitä kuollutta?" [huutoitkua]

Niin, mitä sitten. En minä tiedä. Jotain koitin sopertaa, että usein ihminen on jo tosi vanha ja sairas ja väsynyt kuollessaan. Että sitten kun on kuollut, ei sitä ihmistä enää satu ja väsytä.

"Miten se hiekka auttaa!" [huutoitkua]

"?!?"

"Se hautausmaan hiekka! Miten se parantaa vanhat taudit?"

Siinäpä sitten selittämään, ettei se ihminen enää varsinaisesti ole siellä mullan sisällä. Että siellä on pelkkä kuori.

"No missä se ihminen sitten on!" [huutoitkua]

Sormi suussa siinä sitten pohtimaan, että ehkä voi ajatella vaikka että se istuu näkymättömänä pilven reunalla. Viiiiirhe!

"Miten sieltä pilven reunalta pääsee alas! Kun ei ole portaita! Ja se on liian korkealla hyppäämiseen!" [huutoitkua]

Huokaus. "Haluatko tulla syliin ja itkeä siinä? On ihan ok olla surullinen. Se on aika surullinen asia." Siinä sylissä se murhe vähän laantui, mutta minä jäin sisäisesti raapimaan päätäni. Tässä kohtaa kuulkaa uskonto tulisi tosi käteväksi avuksi. 

Ja koko tämän episodin ajan Unirosvo istui vastapäätä ja mupelsi tyynenä leipäänsä. "Aikavaras itki äsken", se totesi kohta.

Välihaalaria ja kypärämyssypipoa piti mennä ihailemaan peilistä ekalla pukeutumiskerralla.

 

Unirosvo kiukuttelee kintaista, rakastaa Miekkavalas Täplä kunnostautuu -kirjaa, laulaa merkillisen hyvin, komentaa isoveljeään turhan tomerasti ja heräilee öisin ilmoittamaan, että haluaa pelata heti kuulapeliä. Tai koirapeliä. Tai huutamaan kauhuissaan, että muki on liian lähellä (kohtuuttoman dramaattinen painajainen).

Kuoleman muassa Aikavarasta askarruttavat muutkin suuret asiat. Esimerkiksi muutama viikko sitten nukkumaanmenoaikaan: 

"Äiti mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

"Apinasta."

[epäuskoista hihitystä] "Eiii...ei! Ehkä mammutista."

"Ei kun apinasta."

"Tai huoltomiehen mahasta!"

Sitten olivat nämä tärkeät kysymykset:
 

"Voiko pisulla sammuttaa pienen tulipalon?"

(Vastaus: "Voi, hyvin pienen voi. Varovasti.")

Voidaanko me ostaa joku kerta savupiippu?

(Vastaus: "Ei.")

Ja tänään päivällispöydässä: "Äiti oletko sä vielä muistanut miettiä sitä mistä ensimmäinen ihminen syntyi?"

Mies: "Apinasta."

[epäuskoista hihitystä]

Eeppinen Tykkimäki-esite sekä pienten lasten suuria suunnitelmia ja dramaattisia suruja

"Joskus mä menen päiväkotiin! Sitten mää itken." Näin julisti Unirosvo heinäkuun lopussa, pari päivää ennen kesälomansa päättymistä (ja kylläpä siitä on vierähtänyt aikaa, kolme viikkoa peräti, kiitos superkiireisten työpäivien ja tiiviiden iltojen). Niin se itkikin. Koko matkan päiväkotiin se itki. Mutta ei enää päiväkodissa, mitä nyt tuijotti puurolautastaan loukkaantuneena huuli väpättäen kun toivotin hyvää päivää.

Iltapäivällä itki Aikavaras, koska piti lähteä kotiin. 

Sen jälkeen solahtaminen takaisin päiväkotiarkeen on käynyt sujuvasti.

Päiväkodin jälkeiset kotiinpaluut voivat olla väsyneitä kellahtamisia Pikku Kakkosen eteen ja Unirosvon tolkutonta halua päästä painamaan naamansa mun kaulaani - "Anna lähemmäs!" se komentaa, vaikka lähemmäs ei voi päästä. Toisaalta pojat voivat heti oven sulkeuduttua keksiä, että "me halutaan juosta pippeliä pipon kanssa!" Tämä tarkoittaa keittiö-olohuone-ympyrän juoksemista peräkanaa huutaen samalla PIPPELI ja tietysti siis kypärämyssyyn tai muuhun tilanteeseen sopivaan päähineeseen sonnustautuneena.

Aikavarkaan Tykkimäki-esitteen lukuinto on jatkunut. Esite plärätään harva se ilta iltasadun sijaan, ja kuvien ja tekstin suhde saavuttaa aina vain eeppisemmät mittasuhteet. Enää ei riitä, että katsotaan, missä kuvissa näkyy tutunnäköinen kieputin ja että mitäs tuossa punaisessa tekstissä sanotaan. Ei, nyt Aikavaras maalaa esitettä lukiessaan tarkkaa kuvaa siitä, mitä tapahtuu kun aikuisena hän menee Tykkimäelle äidin kanssa kahdestaan. 

"Mennään tuohon korkeaan karuselliin, istutaan vierekkäin, mä pidän sua kädestä jos sua pelottaa. Älä huoli, siinä on hyvä turvavyö joka toimii! Sitten sen jälkeen, jos meidän pitää mennä vessaan, ootas mä katson tuosta kartasta, katso tuossa on lähin vessa, käydään siellä. Mä olen silloin aikuinen ja uskallan käyttää käsienkuivauslaitetta."

Karttojen jokainen kirjain, numero ja symboli on käyty läpi; kerta tai pari riitti, nyt Aikavaras tulkitsee niitä sujuvasti.

"Jos meille tulee kahvijano, tuolta kahvikupin kuvan kohdalta voidaan hakea kahvia. Jos me eksytään toisistamme, tuo kohta on kohtaamispaikka. Jos meillä on vauva mukana, sille voi antaa tuolla tuttipullon kuvan kohdalla maitoa vauvanhoitohuoneessa." 

"Leirintäalueella voidaan mennä taas kolmosmökkiin. Päätetään sitten, nukutaanko sohvalla vai sängyssä. Sitten voidaan käydä tuolla vessassa, ja tuolla. Jos pitää käydä suihkussa, tuolta löytyy suihku. Tuolla voi laittaa ruokaa grillikatoksessa. Jos tulee tulipalo, tosta voi ottaa palosammuttimen. Jos tuolla tulee tulipalo, voi käyttää vesitynnyriä."

Antoisa kartta

Tänään Tykkimäki-esite päätyi ensimmäistä kertaa molempien lasten yhteiseksi iltasaduksi. Aikavaras tajusi maailmanpyörän kohdalla, että hehän voivat myös Unirosvon kanssa mennä isoina kahdestaan Tykkimäkeen.

"Sitten me mennään tonne. Ja tonne."

"Uskalletaanks me?" Unirosvo epäili joka laitteen kohdalla.

"Ja kun tulee vessahätä, voidaan mennä.."

Aikavarkaan lause keskeytyi, kun Unirosvo löysi sopivan kohdan kartasta, lakunmyyntikioskin, ja sopivan kuvan viereiseltä sivulta, siinä oli ravintolabuffetin nakkiallas. Sitten koko homma lipsui sille raiteille, jolla pojat alkoivat listata asioita, joiden päälle aikovat pissata. Sitten isona Tykkimäellä kahdestaan.

Kura/pakokaasuvesilätäkköleikeissä

Kahdestaan ne aikovat tehdä muutakin. Aikuisena, sitten kun Aikavaras on hyönteistutkija, joka pitää kädessä kaikkia maailman hyönteisiä (tulevaisuudensuunnitelmat ovat siis muuttuneet tutkimusmatkailijasta, palomiehestä ja onkimistädistä taas uuteen suuntaan). Asua samassa kodissa. Ajaa kesäautolla (avoauto), ohjausvuoro vaihtuu tunnin välein. Jos sataa, ajavat kuulemma poliisiautolla.

"Minne ajatte?" kysyin.

"Äitin luo", Unirosvo vastasi hetkeäkään miettimättä.

Epäilemättä historian antoisimman Tykkimäki-esitteen lisäksi Aikavarkaan elämässä on suuria murheita. Esimerkiksi se, että vauvat ei kasva setien mahassa. 

"En mä halua että se on totta!" Ja dramaattinen, sydäntäsärkevän roiskuva itku. Ei kiukuttelua vaan sellaista lohdutonta surua. "Mä haluan että mun mahassa kasvaa vauva isona!" 

Lohdutin parhaani mukaan. Että sedätkin saa kyllä vauvoja, ne vaan tulee tätien mahasta. Mutta tädeille se vähän sattuu, oikeastaan on kivempi saada vauvoja setänä. Voi laittaa vauvan paidan alle niin kuin Aikavaras oli valokuvassa Isin paidan alla. Voi pitää sitä sylissä ja hoitaa sitä, vaikka onkin setä.

Hetkeksi auttoi. Sitten alkoi uusi kyynelvirta: "Mutta mä haluan antaa vauvalle maitoa mun omasta nännistä!" 

Jouduin toppuuttelemaan itseäni, etten selostaisi kaikenkirjavista imetysvaikeuksista. Kertoisi rikki purruista, vereslihalla särkevistä nänneistä, lanoliinivoiteesta, rintakumeista, maidon nousun tuskasta, kipeistä pahkuroista joita joutuu lypsämään rintatulehduksen pelossa aamuneljältä kun vauva vihdoin nukkuu. Siitäkin, että kaikilta maitoa ei tule ja jotkut vauvat eivät sitä pysty imemään. Vedin henkeä, unohdin imetystukiryhmät ja rintapumput ja äitien vertaiskilpailut ja syyllisyydet ja pelkästään totesin sylissä nyyhkivälle poikaselle, että niin, on se surullista jos niin haluaa tehdä mutta ei voi. Ja voivathan sedät aina röyhtäyttää! Se se vasta hauskaa puuhaa on. Tallata parketteja tuntitolkulla useaan otteeseen yössä ja sitten koittaa paikantaa, mihin kohtaan pläjähti, oman paidan lisäksi, kun ei se koskaan kuitenkaan osu siihen harsoon.

Tänään ei menty kentälle ottamaan juoksukilpailuja, koska Aikavaras on vähän flunssainen ja tarkoitus olisi päästä huomenna myös flunssaisen naapurintytön synttäreille. Näin rauhallisia leikkejä keksittiin leikkipaikalla. "Mä lennän!"

Seuraavana päivänä Aikavarkaan vastaheränneen hoivavietin kohteeksi joutui lemmikki, tarkemmin sanoen itkua aiheutti lemmikittömyys. "Mä haluan pitää sylissä jotain pientä ja pehmoista ja antaa ruokaa sille ja hoitaa sitä joka päivä!" 

Kuulemma Unirosvo ei kelpaa siihen.

"Mä lennän ja vihellän sen merkiksi pilliin!"

Huomenna kaikki muuttuu

Nyt, kun olen luovuttamassa 23 kuukauden symbioosin jälkeen nuoremman vauvani ikäväänsä itkemään muiden hoidettavaksi klo 8-17 joka ainut arkipäivä, mietityttää totta kai, olenko huono äiti nyt, kun laitan lapsen kokopäivähoitoon juuri kun eroahdistus ja äitiriippuvuus vaikuttaa kärjistyneen entisestäänkin, vai olenko ollut huono äiti tähän mennessä, kun olen leiponut kuopuksesta äidinsylissänyhjääjän, vai onko lapsi ollut sellainen luonnostaankin. Nature or nurture, niin kuin suuri kysymys kuuluu. Mitä jos se ei pärjää? Jos se ei totu, jos se vain itkee itsensä tajuttomaksi päivästä toiseen? 

(Eli tällaista hilpeää vappukerrontaa!)

Töitäkin pitää tehdä, jos niitä on tarjolla; c'est la vie ja jo on korkea aika vähän karaistakin lasta; muualla Euroopassa on tavallista laittaa lapsi hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä; nykyinen käytäntö, jossa äiti hoitaa lasta neljän seinän sisällä monta vuotta on epäterve verrattuna vanhan ajan koko kylä kasvattaa -malliin. Siinä muutama perinteinen peruste hoitoonviemisen puolesta. Sitten on Keltinkankaat ja muut, se maaginen kolmen vuoden ikärajasuositus, ja lopulta myös ihan perusintuitio, joka sanoo että karaisu ei ole oikea keino herkälle pikkuiselle sielulle, joka tuntee äidinikävää jopa ollessaan äidin sylissä. 

Meidän lähipäiväkotimme, josta Unirosvokin ihmeen kaupalla sai kuin saikin paikan juuri tähän saumaan, ei ole mikään jättimäinen laitos. Kaksi ryhmää, isot ja pienet, jotka on jaettu kumpikin vielä pienryhmiin melutason minimoimiseksi ja yksilökohtaisen huomion varmistamiseksi. Mutta silti. Yhtäkkiä joku toinen viettääkin lasteni kanssa valtaosan päivästä. Moni asia huolestuttaa. Onko aamut ja illat tästä lähin pelkkää kiirettä ja huutoa? (Unirosvon osalta ne ovat nyt jo aika monesti.) Onko iltapäivällä vastassa itkuisia, takertuvia lapsia? (Nyt niitä on vain yksi, koko päivän.)

Aikavarkaan uhma on tällä haavaa rauhoittunut ja lapsi on useimmiten reipas, iloinen ja yhteistyöhaluinen vähintäänkin pikku neuvottelun jälkeen; entä jos päiväkodin aloitus taannuttaa isommankin poikasen? Entä jos se yllättäin alkaa nukkua tunnin päiväunia hoitopäivinä, kukkuu sen vuoksi iltaisin vielä yhdeltätoista hereillä ja on aamuisin kiukkuinen ja tokkurainen? Muutoin en ole esikoiseni pärjäämisestä huolissani. Paikka, hoitajat ja kaverit ovat tuttuja ja joka päiväksi on kivoja aktiviteetteja (metsäretkiä, askartelua, laulupiiriä, juoksukilpailuja kentällä jne.). Unirosvo huolettaa senkin edestä. 

Unirosvon päiväkotiin tutustuminen meni ala-arvoisesti. Lähes kaksivuotias vauvamme oli alkuviikon kuumetaudin jälkeen niin väsynyt, että nukkui esimerkiksi vielä perjantaina neljät päiväunet ja niiden väliajat lähinnä kitisi tai itki suoraa huutoa, jos ei saanut olla minuutista toiseen mun sylissäni. Nyt viikonloppuna kuumeen jälkeinen väsymys vaikuttaa jo helpottaneen, mutta reippaaksi, rohkeaksi ja sopeutuvaksi tätä taaperoa ei voi kuvailla edes aprillipäivänä. Onko tämä siis maailman suurin virhe, vai aliarvoinko lapsen sopeutumiskyvyn ja päiväkodin hoitajien ammattitaidon? 

Kaikki selviää pian. Valtaosassa Unirosvon vaatteiden lapuissa lukee nyt Aikavaras Unirosvo, raukka kun on perinyt suurimman osan garderoobistaan. Hoitolaukku on pakattu päiväunituttia lukuun ottamatta. Teippivaipat on hankittu. Aamulla elämänrytmi vaihtuu. Olisi pitänyt muistaa ostaa vedenkestävä ripsiväri. 

Kärsimysnäytelmiä (sisältää kaksi mopoa)

Pääsiäinen tuli ja meni täällä Teneriffallakin. On aika kirjata muistiin pääsiäisen 2016 kärsimysnäytelmät.

Kaksi pääsiäismunaa. Nököttävät vieri vieressä maauimalassa mutustamassa leipää.

Aikavaras muistaa viime pääsiäisestä K-mummin järjestämän suklaamunaetsinnän ja uskoo ilmeisesti ihan täysillä pääsiäispupuun. Kerroimme, että tänne ulkomaille pupu pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi (tiedoksi säälijöille, että sokeria on kumpikin lapsi saanut täällä reissussa ihan kyllikseen ja vähän päällekin!), mutta varmasti se voi piilottaa pääsiäissunnuntaina yhden yllätysmunan molemmille.

Persoonallinen mitali. Pääsee hyllyyn!

Lankalauantain vietimme Las Maretasin kylässä. Mies osallistui polkujuoksukisaan ja pokkasi ykköspalkinnon. Sen kunniaksi olimme vähän normaalia hövelimmällä tuulella, ja vaikka tavallisesti olemme vastustaneet krääsäleluja ja ylimääräistä tavaran ostamista henkeen ja vereen, nyt markkinahumu otti vallan, ja ostimme euron yllätyspallot sellaisesta automaatista, jota lapset olivat ihmetelleet viikkotolkulla. Aikavaras sai pienen mopon. Unirosvon pallo avattiin...eikä sieltä tullut mopoa. Vaan joku jalkapallo-potkukenkä-maaliverkko-yhdistelmä, joka ei aja. Arvaattehan: MOPOOOOOO! MOPO AJAAAAA! BYÄÄÄÄÄH! Kuopus oli lohduton, kun joutui katselemaan vierestä isoveljen mopokruisailua. Palkintojenjakoon oli vielä aikaa ja keskusaukio kaikui itkusta. Päätimme korjata krääsälelupahanmielen... loisteliaasti... hankkimalla lisää krääsää! Tietysti! Ostimme rihkamakojusta Salama-auton, joka soi ja kulki paristoilla. Puolen tunnin kuluttua Salama oli ajanut hiekassa ja ottanut kielloista huolimatta mutakylpyjä. Se siitä lelusta. Ei muuten aja eikä soi enää. Luonto kiittää krääsän kuluttamisesta.

Kannustusjoukot väsähtivät palkintojenjakoa odotellessa

Pääsiäissunnuntai koitti. Piilotin pupuna kaksi Kinderiä ja ajattelin, että Unirosvon päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin suunnitelman Aikavarkaalle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Error error! Aikavaras meni ja löysi kätköt heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Aikavaras ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostuisi syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta hei, ei se mitään - eräs toinen perheenjäsen nimittäin on! Sen lisäksi, että joku oli maininnut suklaan, Unirosvo oli muutenkin jo rättiväsynyt, ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Näin tälläkin kertaa. Aikavaras söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Unirosvolle yritin suht tuloksetta opettaa, ettei jälkiruokaa saa jos ei syö ruokaa; lopulta tyydyin siihen, että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on "riittävän reippaasti maistettu". 

Arvaattehan: Aikavaras sai yllätysmunastaan mopon. (Okei, se oli sarvikuono, mutta sillä oli pyörät ja se ajaa - viittä vaille kaksivuotiaalle se on mopo.) Unirosvo sai...koottavan oranssin ukkelin. Ei pyöriä alla. EI AJA! Pettynyt Unirosvo sai niin totaalihervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastansa ulos, eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi sen kädessään ja paiskasi raivoissaan lattialle.

Taannoin juhlittiin Aikavarkaan ensimmäistä virallista nimpparia. Aikavaras sai valita karkkikaupasta 12 karkkia. Unirosvolle otettiin solidaarisuudesta 6 karkkia. Aikavaras nautti omistaan hartaasti ja pitkällisesti. Unirosvo tunki suun täyteen ja nieli, suun täyteen ja nieli. LOPPU! 

Unirosvo koittaa kerjätä titää täty-tättiä eli lisää lakukarkkia.

Onneksi pääsiäinen on ohitse.

Mainittakoon myös pitkäperjantain kärsimysnäytelmä. Siihen ei liity mopoa vaan huvipuistoajelu jossain pikkukaupungissa, jonka nimeä en muista, mutta joka puolestaan muistanee Unirosvon puolen tunnin itkupotkukarjumisen, joka johtui siitä että huvipuistolaitteesta piti lähteä pois juuri niin kuin ennalta varoitettiin useaan otteeseen.

Ennen viimeistä kohtalokasta ajelua veljekset ajoivat yhdessä veturilla.

Karseista desibelilukemista huolimatta tunnustan, että olen tyytyväinen siitä, että kerrankin niistä lukemista vastasi Unirosvo eikä Aikavaras. Esikoisen raivokohtausten kanssa on taisteltu paljon niin kotona kuin reissussa, niin arkena kuin juhlissa; nyt oli ilahduttavaa päästä kehumaan, a) miten kauniisti Aikavaras suostui lähtemään huvipuistosta pois, b) miten reippaasti Aikavaras jaksoi odottaa suklaamunan avaamista ja hyväksyi että niitä on se yksi ainoa, ja c) miten kiltisti Aikavaras ymmärsi pikkuveljen mopopettymyksen ja lohdutti, että Unirosvo saa kyllä leikkiä kaikilla hänen mopoillaan.

"Unirosvo haluutko leikkiä taas sitä leikkiä, että sää kiipeet liukumäkeä väärään suuntaan ja mää tulen perässä ja sitten sää lasket mua päin?"

Reissua on jäljellä enää vajaa viikko!