Tahaton tauko, räpellystä ja päkäämistä

Vuodenvaihteen kunniaksi jälkikasvu nappasi vuoden nipin napin viimeisen räkiksenkin yskineen ja vinkuhengityksineen kaikkineen. Muutama sisäpäivä kiristi mukavasti kaikkien hermoja, mutta selvittiin lääkärikäynneittä, ja ylipäätään selvittiin. Mutta ei ollut oikein mitään sanottavaa mistään, ja päivät kuluivat kaikkien kiukutellessa. 

Ehdittiin sentään joululomalla viettää Miehen kanssa yhden sunnuntai-illan verran kahdenkeskistä aikaa ekaa kertaa Unirosvon syntymän jälkeen. Pari pöydällistä tapaksia Di Trevissä, pari lasillista australialaista shiraz'ta, pikavisiitti karkkikauppaan ja pari tuntia leffateatterin pehmeällä penkillä brittileffa Priden edessä, sitten bussilla kotiin päästämään Mummi ja Vaari lastenhoitovuorosta. Hyvin oli mennyt: Aikavaras oli käyttäytynyt ylimaallisen kiltisti ja rauhallisesti, Unirosvo huutanut koko ajan paitsi syödessään.

Keskiviikko toi paluun arkeen: Mies takaisin töihin, Aikavaras aamupäiviksi päiväkotiin syömään ja leikkimään. Miehen töihinpaluufiiliksistä en ole varma – vihjaili kyllä, että loma ei tuntunut ihan lomalta – mutta Aikavaras palasi päiväkotiin iloisena ja innoissaan. 

No pitäköön tuon anastamansa kaulimen. En mä ennen ensi joulua mitään kaulittavaa kuitenkaan leipoisi.

Unirosvo on saavuttanut sen vaiheen vauvavuodessaan, etten minä saa oikein mitään tehtyä vauvan kanssa. Siis se räpellys! Se vauhti! Tiskikoneen tyhjennys ei onnistu enää vauva käsivarrella, kun se kurottelee joka suuntaan, syöksähtelee ja huitoo ja tarttuu. Kun sen laittaa lattialle, se kiipeää koneeseen. Joten: vien sen mahdollisimman kauas eri huoneeseen, laitan kaksi lasia kaappiin ja kas, siinä se taas on kiipeämässä. Palautus kauas, takaisin tiskien pariin, yksi haarukka laatikkoon ja jaahas, kukas se siihen taas tuli. Samalla intensiteetillä Unirosvo säntää Aikavarkaan leikkien sekaan, ja sehän ei palapelintekorauhaa arvostavaa Aikavarasta miellytä. Lopputulos on tylsä: en pysty leikkimään Aikavarkaan kanssa, kun pitää teljetä Unirosvo rikkomasta veljen leikkejä; en pysty leikkimään Unirosvon kanssa, kun sitä kiinnostaisivat vain Aikavarkaan puuhailut ja Aikavaras kinuaa samalla leikkiseuraa.

Eroahdistuskin vaivaa. On tunteja ja päiviä, joina Unirosvo kitisee kitisemistään muualla kuin sylissä ja vetää hervottomat raivarit joutuessaan odottamaan omaa pukemis- tai riisumis- tai ateriointivuoroaan. Yönsä se tahtoo yhä nukkua sylissä kolmessatoista pätkässä. Ja lattialta saa yhä siivota puklulammikoita viisitoista kertaa päivässä. 

No tämä on tällainen vaihe tällaisine harmeineen. (Ja ilojakin kuitenkin on.) En jaksa ja osaa suhtautua tähän kovin vakavasti, koska yhden vauvavuoden kokemuksella tiedän vaiheiden vaihtuvan ripeästi. 

Sekalaista kuvituskuvaa

Aikavaras on nukkunut yönsä viime viikkoina tavallista pitemmän kaavan mukaan ja ollut uudestavuodesta asti kotona pääasiassa ilman vaippaa. Uhma tulee (hyöky)aaltoina, tekee välillä tilaa iloiselle neuvottelukyvylle, sitten palaa ja huuhtoo kaiken mukanaan. Siellä itkupotkuraivareiden alla kuitenkin muhii hellyydenkipeä, määrätietoinen ja luova hassuttelija. Luovuutta todistaa muun muassa viimeaikainen tapa säveltää ja sanoittaa omia lauluja. Suurin osa niistä kertoo Isistä, joka tamppaa olohuoneen matot (tapahtui tosielämässä) ja laittaa pihkaa jääkaappiin (ei tapahtunut tosielämässä). Niin ja lattialle pissaamisesta, kuinkas muutenkaan…sekä päkäämisestä.

Aikavarkaan sanavarastoon on nimittäin pesiytynyt mysteeri. Se alkoi loppusyksyllä, kun väsyhepulikohtauksen iskiessä Aikavaras kieriskeli sohvalla huutonauraen: ”Lisää päkää! Lisää päkää!” Lähempänä joulua Aikavaras ryhtyi puhumaan päkästä laajemmin: ”Tarvitaan lisää päkää. Missä on lisää päkää? Onko sinulla Isi lisää päkää? Minä etsin nyt lisää päkää. Tämä [lähes mikä vain, välillä tyhjä käsi] on minun päkä!” Nyt joulun jälkeen substantiivi päkä on saanut myös verbimuodon päkätä ja siitä johdetun muodon päkääminen. ”Minä menen tonne päkäämään! Kuka päkää? Saako mattoa päkätä?” 

Ja tässä yhtenä iltana aloin lauleskella Aikavarkaalle Metrolla mummolaan -laulua. Aikavaras keskeytti mut ja jatkoi itse loppuun: ”…iikupootaita methoon ja metholla päkäämään!”

Urbaani sanakirja tiesi kertoa, että päkä on lyhennys päiväkänneistä. Päkääminen puolestaan tarkoittaa – kuinkas muutenkaan – päiväkännien vetämistä. Ai ai, kyllä nykynuoriso sitten kehittyy varhain kohti huonompia polkuja. 

Onnellista alkanutta vuotta kaikille teille. Perjantaipäivää on jäljellä; vielä ehtii vaikka päkäämään.

”Kana saa peiton!” eli 1,5 kk ilman tuttia

Siitä on puolitoista kuukautta, kun eräänä lauantaiaamuna Aikavaras heitti tuttinsa roskiin. Homma meni huudoitta, mikä kummeksutti mua, sen verran kiintynyt lapsi oli tutteihinsa. No, aika taisi olla kypsä: Aikavaras hyväksyi mutkitta selityksen, että tutit on vanhoja ja menossa rikki, eikä kaupassa myydä tutteja kuin vauvoille. Tavarapalkintoakaan ei ollut luvassa, koska juuri oli juhlittu 2-vuotissynttäreitä, emmekä halunneet viedä lahjaleluilta uutuudenviehätystä ostamalla tavaraa tavaran perään. Aikavaras ei tainnut itkeä tuttien perään kuin kerran tai pari seuraavana päivänä ja silloinkin ihan ohimennen, mutta halusi kyllä pitkään nähdä nukkumaan mennessään, että tuttilaatikko tosiaan on tyhjä. Ihme kyllä Aikavaras ei myöskään ole kajonnut Unirosvon tutteihin sen kummemmin kuin haluamalla nostaa pudonneet yksilöt ja tunkea ne vauvan suuhun silloinkin, kun vauva ei niitä kaipaa. 

Unirosvon tutit saavat olla Aikavarkaalta rauhassa

Rauhoittuminen nukkumaan on kuitenkin ollut vaikeaa tutista luopumisen jälkeen. Aikavaras hyörii ja höpöttelee, ja aiemmin nopeat tai vähintäänkin riittävän nopeat vierelläistumisnukutukset ovat uuden, tutittoman maailmanjärjestyksen koitettua venyneet tuskastuttavan pitkiksi. Aluksi pidin tärkeänä olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Joustaa vähän; olihan lapselta kuitenkin riistetty tärkein rauhoittumisvälineensä, eikä kukaan nukahda komentamalla. Lempeys ja kärsivällisyys toimikin aluksi. Mutta enää ei ole aluksi. 

Päivä 0 tutistaluopumisen jälkeen. Nukuttaja poistui, kun Aikavaras kieltäytyi pysymästä sängyssä. Annettiin kaverin olla, ei huomioitu - lopputulos oli, että tyyppi leikki tunnin ja sitten sai väsyitkukohtauksen. Kannettiin väkipakolla sänkyyn, rauhoiteltiin hetki ja jätettiin nukkumaan. Leikkimisilmiö katkaistiin seuraavana päivänä, eikä Aikavaras ole sittemmin kajonnut lelukaappeihin, vaikka ei sängyssä olisi pysynytkään.

Kuvaan astuivat aamuyön tai varhaisaamun raivokohtaukset, joiden myötä taaperon(kin) yöunet jäivät liian lyhyiksi. Sitten myös päiväunet lyhenivät ihan lupaa pyytämättä. Niillekin Aikavarkaan oli hankala rauhoittua, ja nekin loppuivat kesken. Lopputulos oli tietenkin erityisen kärttyinen lapsi ja entistä väsyneempi äiti.

Samaan syssyyn oli silmätulehduksina oireileva korvatulehduskierre ja Miehen työmatkoja. Jotenkin asiat liukuivat siihen pisteeseen, että viime viikkoina vain minä kelpasin syystä tai toisesta sekä iltanukuttajaksi että aamuyöraivareiden rauhoittajaksi. Annoin periksi, koska en jaksanut kuunnella raivohuutoa, koska tiesin itkupotkuraivareiden lykkäävän lapsen nukahtamista kauemmas, ja koska Unirosvo heräsi helposti Aikavarkaan karjumiseen – ja herätessään kaipasi myös nimenomaan mua. Mikä puolestaan pahensi Aikavarkaan raivareita. En nyt mene tässä sen syvemmälle omiin tuntemuksiini, kunhan sanon että muutenkin viime kuukaudet pahimmillaan tunnin tai puolenkin välein yö toisensa perään heräilleenä mua ei oikeastaan huvittanut kökkiä kolmen vartin ajan iltayhdeksän jälkeen hämärässä huoneessa selkä jumissa Aikavarkaan nukahtamista odottaen. Kuunnella samalla, koska tulee Unirosvon unisyklinvaihdosparkaisu. Ja tietää, että sama taaperonnukutusrumba on edessä aamuyöllä. Ja että silloinkin todennäköisesti Unirosvo herää itkemään nälkää tai jotain äiti-olethan-vielä-olemassa-varmistelua juuri kun Aikavaras on nukahtamassa, jolloin kaikki vaiva on mennyt hukkaan ja Aikavaras alkaa parkua hysteerisenä jos vihjaankin että piipahdan pikkuveljeä taputtelemassa, ja Unirosvo säikähtää melua ja ja – niin, mun päällimmäisin mieliteko siinä tilanteessa on vetää takki päälle ja juosta ovesta ulos. Kun ei riitä kahdelle yhtä aikaa. Kun ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, kahdelle vapaana sylinä, rauhoittaa kaksi yhdessä. Niin ja kello tosiaan on esimerkiksi puoli viisi aamuyöllä ja mulla takana kaksi tunnin tai ehkä jopa puolentoista mittaista unipätkää.

Kun viime viikon torstai-iltana laitoin Aikavarkaan tyynyä hyvin kahdeksatta kertaa, autoin pyynnöstä sukat pois ja viiden minuutin päästä autoin ne takaisin, odotin lapsen nukahtamista turhaan ja laskin minuuttien kulumista kohti ekaa yösyöttöä, tajusin joustaneeni liikaakin. Oli kulunut jo viikkoja ja viikkoja siitä tuttien julmasta riistosta, ja tautikierrekin oli katkennut kiitos tuubituksen ja kitarisaleikkauksen. Nyt kyse oli enää valtapelistä ja pompottelusta. Lisäksi päiväuninukutuskin oli muuttunut ihan maailmanluokan show’ksi tulitehosteineen ja taustatanssijoineen. Ei ollut reilua Unirosvoa kohtaan, että vauvan kahden tunnin kertavalveillaoloajasta helposti puoli tuntia saattoi kulua Aikavarkaan huoneessa hyssyteltävänä, esikoisen nukahtamissuvaitsemista odottaessa.

Jotain piti tehdä. Heti.

Joten kun Miehen loppuvuoden työmatkatkin oli peruttu firman säästöpoliittisista syistä (hienoa, että taloustilanne on kehno!), Mies ehdotti Aikavarkaalle unikouluksi tuolitekniikkaa, jossa nukuttaja siirtää tuolia pikkuhiljaa kauemmas ja lopulta pois huoneesta. Nukuttaja olisi siitä lähtien Mies eikä näköjään turhan helposti manipuloitavissa oleva univelkainen äiti. 

Näin tehtiin.

Lupaavalta näyttää: Aikavaras on protestoinut lähinnä nimellisesti. Uusilla rutiineilla Aikavaras on jo reilun viikon ajan nukahtanut nopeammin. Ja mikä parasta, aamuyöraivarit katosivat saman tien lähes tyystin. Joinain öinä tai varhaisaamun tunteina olemme kuulleet taaperon tassuttelevan ovelle siihen perinteiseen raivoamisaikaan, mutta kääntyvän sitten hiljaa takaisin ja menevän hissunkissun takaisin nukkumaan omaan sänkyyn. Yksin! Läpimurto! Yöunista tulee taas kymmentuntiset, mikä tuntuu riittävän hyvin, kun noin puolentoista tunnin päiväunet ovat vielä olennainen osa päivärytmiä. Paremminnukkunut Aikavaras on rauhallisempi, iloisempi, vähemmän mustasukkainen Unirosvon sylintarpeesta ja paiskoo tavaroita vähemmän (heittelyvaihe iski päälle muutama viikko sitten ja on tällä kertaa ollut erityisen ongelmallinen, koska Aikavaras osaa singota kirjoja ynnä muita litteitä, kovia esineitä niin kuin heittäisi frisbeetä. Lentävän esineen kurssi on silloin pitkä, nopea ja ennustamaton. Miehellä halkesi pari viikkoa sitten huuli saatuaan erään nopealentoisen, kovareunaisen ufon suoraan suuhunsa. Aikavaras toki säikähti itse, koska ei tähdännyt Mieheen tai yhtään mihinkään, kunhan viskasi. Niin pelästyin minäkin, kun ajattelin että Miehen tilalla olisi saattanut olla Unirosvo). 

Tarravihko, johon saa onnistuneen nukkumaanmenon (joka on määritelty Aikavarkaalle konkreettisesti) jälkeen sitten herättyään laittaa tarran. Muumivihko pitää sisällään päiväunisivun ja yöunisivun lisäksi myös iltapottasivun, peruspottasivun (öh, jotakuinkin tyhjä, taitaa mennä tämä lapsi vielä eskariin vaipoissaan) ja silmätippasivun (jota onni kyllä ei ole tarvittu enää putkitusoperaation jälkeen).

Päiväunille Aikavaras on ihan itse halunnut mennä itsenäisesti tuolikoulun aloittamisen jälkeen ("Äiti ei tuu tänne enää. Äiti menee pois. Hyvää päiväunta Äiti. Äiti rakastaa Aikavarasta."). Yleensä napero tulee saman tien ovelle kurkkaamaan kerran tai pari, sitten vetäytyy joko käskystä tai oma-aloitteisesti omaan rauhaansa ja nukahtaa itsenäisesti ennemmin tai myöhemmin. Sehän sopii sekä mulle että Unirosvolle paremmin kuin hyvin. 

Sopi eittämättä myös unikouluttaja-Miehelle eilen illalla se, kun Aikavarasta sänkyyn saattaessaan Mies saikin käskyn poistua huoneesta. Aikavaras meni vissiin ekaa kertaa 26-kuukautisen elämänsä aikana itsenäisesti yöunille. 

Tuolihommista puheen ollen: kuvassa Aikavarkaan uusi ruokailutuoli, joka hankittiin koska syöttötuoli saa kohta seuraavan käyttäjän (Unirosvon istuma-asento on vielä sen verran löperö, että sose on helpompi lusikoida sylissä tai sitterissä nököttävän vauvan suuhun).

Lastenpsykiatrien (ainakin julkisuudessa esiintyneiden Sinkkosen ja Rantalan - öh, ei linkkiä saatavilla, muistan vain lukeneeni sekä lapsiperhelehdistä että sopivan lyhyistä nettiartikkeleista sekä kuulleeni Sinkkosen luennolla istuneelta kaverilta...) mukaan yksin nukahtamaan oppiminen on leikki-ikäisten oikeus, ei velvollisuus, ja toisaalta nukuttamatta jättäminen vanhempien oikeus. Opettelua ja opettamista se vaatii kyllä. Olisihan tämän näin jälkiviisaasti pohtien voinut tehdä aikaisemminkin, olisi säästetty kaikkien hermoja. (Olisi myös pitänyt lukea ne kaikki kasvatusoppaat, jotka aioin mutta joita en jaksanut.) Mutta olisiko se toisaalta sujunut näin? Koko vuosi on ollut täynnä häiriötekijöitä, joiden kanssa päällekkäin unikoulua ei olisi voinut toteuttaa: ensin päiväkodin aloitus, sitten räkätauteja infektioastmaoireiluineen, sitten lastensänkyyn siirtyminen, sitten pikkuveljen syntymä, sitten taas päiväkodin aloitus kesän jälkeen, sitten korvatulehduskierre. Joten viis jälkiviisaudesta, parempi nyt kuin ei nytkään. 

Niin ja tuo kenties kryptinen otsikko? Tutin poisjättämisen jälkeen koitti parin viikon vaihe, jolloin Aikavarkaalle oli hysteerisen tärkeää että myös Isosiskon tekemä hernepussi-kana pääsi tyynylle nukkumaan ja sai peiton hyvin päälleen. "Kana saa peiton!" Aikavaras komensi itkuisella, empaattisella äänellä ilta toisensa jälkeen. Kunnes sekin vaihe oli ohi, ja nyt sänky onkin taas pitkästä aikaa tyhjä pehmoleluista. Kuvassa kuitenkin kanalla peitto hyvin.

Korvissa titaania ja hyvästit kitarisoille

No niin. Helpottavaa, että putkitus on nyt hoidettu. Samalla Aikavarkaalta poistettiin ylikasvanut kitarisa, joka peitti 70 % nenänielusta (kuulemma poiston tarpeellisuuden rajana pidetään 40 % peittävyyttä).

Mies kertoi, että pikku potilas oli tosi reipas ja että ainut kurja kohta oli heräilyn alkuvaihe, jolloin Aikavaras vaikersi ja heittelehti tuskaisena kunnes sai kipulääkettä. Kotiin Aikavaras pääsi kotiin jo parin tunnin heräämöseurannan jälkeen. Kotiin tullessaan Aikavaras oli vähän kalvakka ja väsähtäneen oloinen, mutta paljon parempivointinen kuin etukäteen luulin. Oksentelultakin vältyttiin, vaikka se kuulemma on kitarisan poiston ja nukutuksen jälkeen melko yleistä.

Loppupäivä piti viettää sisällä ja viileitä, pehmeitä ruokia syöden. Aikavarkaan ruokahalu oli jo kohdillaan, ja tuntui etteivät jogurtti, mangosose ja kylmä sosekeitto oikein pitäneet nälkää.

Tänään toipilaan piti olla vielä kotihoidossa, mutta muuten sai jo olla ja syödä normaalisti. No okei, suositeltavaa olisi ollut ottaa vähän tavallista rauhallisemmin vielä tänään, mutta aikamoiseksi juoksenteluksi ja hyppimiseksi pojan touhu meni jo eilen illalla. 

Lääkärisetä antoi palkinnoksi paloauton

Tulehduskipulääkettä annetaan jälkihoitona aamuin illoin kolmen ja korvatippoja aamuin illoin neljän päivän ajan operaatiosta. Eilen päiväunilta herätessä ja viime yönä Aikavarasta piti lisäksi lääkitä supolla, kun kurkku oli kipeä. Ensi viikolla tarkastuskäynti korvalääkärillä, sitten vain peukut pystyyn, että korva- ja silmätulehduskierre olisi historiaa.

Rauhallisempaa puuhaa pikkuveljen bataattisoseaterian aikana

***

Lopuksi lapsen suusta -osio, joka selittää miksi mulla onkin jo jonkun aikaa ollut sellainen olo, että fysioterapiasta ei olisi haittaa:

Puin Aikavarkaalle paitaa. Aikavaras: ”Mikäs äidillä on tuolla kainalossa? Sehän on olkapää!”