Sokeria ja rautaa

Viikko alkoi mukavasti sokerirasitustestin merkeissä, ja aamupäivä vierähti pahoinvoiden Käsityöläiskadun laboratorion rasitusihmisten osastolla (kuten hoitaja sitä käytävänpätkää tituleerasi edellisen kerran käydessäni).

Aiemmilla kerroilla (joita oli ehtinyt kertyä kolme) aamupalattomuudesta hutera olo korjaantui sokeriliuoksen ”nauttimisella”, ja vaikka parin tunnin istuskelussa ehti puutua, tylsistyä ja väsähtää pahan kerran eikä suonta aina löytynyt ekalla yrittämällä vaan kyynärvartta jouduttiin välillä kaivelemaan ihan olan takaa, homma sujui lopulta yllättävän jouhevasti, jopa rv 12 jolloin vielä kärsin aamuoksentelusta.

Tällä kertaa sain vaivaksi ensin ihan rehellisen nälän, joka iski jo matkalla keskustaan. Toimenpidehuoneessa odotti yllätys: sokeriliuos ja sen nautiskeluprosessi oli päivitetty sitten viime käymän (joka oli marraskuussa). Ja niin kuin moni muukin päivitys (ainakin tällaisen Kirjastosiltaakin vastustaneen, muutosvastarintaisen konservatiivin mielestä), tämäkään ei ollut kovin onnistunut. Nimittäin nyt se sokeriliuos on makeampaa ja tahmeampaa, ja ennen kaikkea… tadaa… sitä on enemmän. Enemmän. Uudistuksen kehittelijää voisi kutsua neropatiksi tai vähän muuksikin. Kun kaksi suullista olisi ihan tarpeeksi, voin vakuuttaa että ne viimeiset kaksitoista pyrkivät ruokatorvea pitkin suuta kohti vielä puolitoista tuntia myöhemmin.

Etenkin, kun aiemmin sokeriliuoksen ”nauttimisen” jälkeen sai mukillisen vettä. Nyt ei saanut. Perustelu: koska nyt sitä sokeriliuosta oli enemmän.

...ja juuri siksi mä olisin kipeästi tarvinnut sitä vettä. 

Rasitusihmisten viihdykkeet. Ylähylly täynnä opuksia sisätaudeista ja loisista. Alahyllyssä kevyempää lukemista takavuosilta.

Liemet oli siis päivitetty, mutta jotkut asiat pysyvät samoina. Lehtivalikoimasta löytyi edelleen samat aikakauslehdet kuin kaksi vuotta sitten Aikavarasta odottaessani. Eipä sillä, oksennusta vastaan taistellessani en kyennyt selaamaan ainuttakaan saati sitten koskemaan laukussa odottaneeseen kirjaan. Että se siitä kahden tunnin odottelun hyödyntämisestä johonkin mukavaan, rentouttavaan ja virkistävään.

Mutta oli se sen arvoista. Tiistaina odotin tappiomielialalla neuvolaterkkarin soittoa kohonneista sokeriarvoista. Sokerirasituksen tulokset olivat kuitenkin kaikilta osin kunnossa: ei raskausdiabetesta! Tuuletuksen paikka! Vaikka olin kuullut, että ei se raskausdiabetes ihan välttämättä joka kerta uusiudu, enpä olisi uskonut että arpajaisten pääpalkinto osuisi omalle kohdalle (etenkin, kun nyt Unirosvoa odottaessa olen ollut edellistä raskautta hövelimpi suklaan päivittäisannoksen suhteen).

Hemoglobiini sen sijaan oli enää 100. (Minkä vuoksi se nopea tuulettaminenkin vei voimat puoleksi tunniksi.) Ja mä kun luulin olleeni ovela aloittaessani Obsidanin popsimisen jo kauan sitten, hyvissä ajoin niin ettei se tällä kertaa pääse laskemaan sinne sataan. Saan kai lievän (köh köh) väsymyksen anteeksi näillä tiedoilla? Minä menetän omat hemoglobiinini tuottamalla maailman rautaisimmat sikiöt. Aikavarasta odottaessa testasin kaikki rautavalmisteet siitä pahanmakuisesta yrttimehusta Obsidaniin, jonka pitäisi olla rautavalmisteiden Ferrari, tai ehkä Lamborghini, sen verran kuin minä ajokortiton aneemikko autoista ja raudoista ymmärrän. Mikään ei imeydy muhun, kaikki menee joko elimistön läpi tai istukan kautta raskauden tärkeämmälle osapuolelle.

Ei kun joo: ainoa keino, joka auttoi, oli synnytys.

Jota tässä tilanteessa ei vissiin voi pitemmän päälle välttää.

Aika osoittelevaa

Aikavaras tietää, että asioilla ja tavaroilla on paikkansa. Tarkat paikkansa.

Se alkoi jo pari kuukautta sitten. Aikavaras alkoi näyttää etusormella osoittaen, missä Äidin tai Isin kuuluu istua lukemassa hänen kanssaan. Yleensä se paikka oli sohvalla, ihan juuri tässä näin, noin sentin tai puolitoista etäisyydellä Aikavarkaan omasta takapuolesta. Myös potan paikka oli tarkka: se on juuri… [sormi hakee oikeaa kohtaa]…. tuossa! Ja leegoilla rakentaessa, kun Aikavaras ei kärsimättömyys- ja liiallinen voimankäyttö -sidonnaisista syistä saa palikkaa asettumaan alustalle haluamaansa kohtaan, kaveri ojentaa palikan ja hyvin hyvin huolellisesti näyttää, minkä nypylän kohdalle se pitää kiinnittää.  

Nyttemmin osoittelu alkaa kotipäivinä ja viikonloppuisin* heti aamusta: Minä ja lapsi sanotaan toisillemme hyvät huomenet, Aikavaras osoittaa ikkunaa (sälekaihtimet kuuluu avata), yövaloa (se kuuluu nostaa lipaston päälle) ja kattolamppua (se kuuluu laittaa päälle). Nostan Aikavarkaan syliin, josta kaveri pyristelee saman tien lattialle. 

”Äiti menee keittämään kahvia”, ilmoitan. Ja totta kai jonkun tunnollisen ihmisen pitää varmistaa, että teen sen oikein. Aikavaras kipittää siis edeltä keittiöön osoittamaan, mitä, mistä ja missä järjestyksessä. Ensin osoitetaan, missä mun pitää seistä: 

Oikea paikka kahvinkeittoon on tuo hieman ympäröiviä tummempi parkettilauta.

Sitten hanasta vettä kannuun, vesi keittimeen, sitten lieden toiselta puolelta suodatinpussi ja kahvia suodattimeen. Osoittelua höystää verbaalinen ruoskinta, jos toimin liian hitaasti.

Itsepä olen tämän tilannut. Paremman asiasisällön puutteessa olen tullut selostaneeksi Aikavarkaalle lähes puolentoista vuoden ajan kotityöt for dummies -tyyliin kaiken puuhastelun vaiheet ja niiden tarkoitukset.  

Ehkä tästä on hyötyä vielä. Vaikka sitten kun Unirosvon synnyttyä haahuilen hormoni- ja väsymyspäissäni ympäriinsä muistamatta, miten vaikkapa sitä kahvia keitetään. Tai väsymyspäissäni jo huomenna.

* Päiväkotiaamuina lähtöprosessi on nopeampi: lapsi sängystä ylös klo 7.15, vaippa, vaatteet, hampaat, eteiseen pukemaan, rattaat; oman aamukahvinkin olen jo keittänyt ja nauttinut. Vaikka kyllä tällöinkin Aikavaras ehtii pariin otteeseen muistuttaa, että se yövaippa kuuluu muuten viedä roskiin.

Zzzzzzzzzzzzzzzzzzzz

Tiedätte varmasti sellaisen tunkkaisen väsymyksen, joka meneekin ohi kun alkaa puuhata jotain? Lähtee ulos, liikkuu, tiskaa, päättää vähän ryhdistäytyä; simsalabim, ja olo onkin pirteämpi.

Sellaista väsymys oli usein ennen vanhaan. Ihan Aikavarkaan ekoina elinkuukausinakin kroppa virkistyi kummasti, kun lähdin puolentoista tunnin reippaalle vaunulenkille, vaikka yöunet olisivat jääneet jo kolmatta yötä alle kolmeen tuntiin. Ja kun sanon reippaalle, tarkoitan oikeasti reippaalle.

Tämänhetkinen tunkkainen väsymys on vallan eri maata. Tällä hetkellä reipas tarkoittaa sitä, että jaksan työntää ruokaa ja Aikavarasta täynnä olevat rattaat kotiin ilman hengähdystaukoa. Ja vieläpä nostella ruokakassit rattaiden alakorista eteiseen. Puuuh! Ai niin ja lapsi pitää hilata ovesta sisään ja riisua. Huoh. Uhkarohkea kotipuuhastelu kostautuu ei yllättävällä piristymisellä vaan kooman pahenemisella. Puolen tunnin jälkeen olo on entistä enemmän kuin sammakkoeläimellä nollakelillä: horros. 

Kuluneen viikon Aikavaras on viettänyt kokonaisuudessaan kotihoidossa päiväkodin hiihtoloman vuoksi. Saan pinnistää tosissani, että jaksan touhuta Aikavarkaan kanssa.

Nyt kun luin edellisen lauseen, niin mitä ihmettä oikein valehtelen? En nimittäin todellakaan jaksa touhuta Aikavarkaan kanssa. (Touhuamiseksi lasken tanssimisen, perhekerhoissa käymisen, taaperoharrastuksiin viemisen, askartelun, leipomisen, kilpaa juoksemisen… Aikavaras ei ole suoranaisesti heitteillä, mutta hei, puolitoistavuotias voittaa mut juoksussa ja yhteisen iltasuihkun jälkeen joudun puhisemaan alaselkäkipujani puoli tuntia. On meinaan aika vikkelä tuo liukas, joka suuntaan märillä kaakeleilla säntäilevä poikanen, ja vitsi kun se vipeltää niin matalalla, että kumarteluksi menee.) Luen kyllä samoja kuvakirjoja ja lorukortteja tolkuttoman monta kertaa putkeen, istun lattialla rakentamassa leegoilla (kunnes ahdas asento käy turhan tukalaksi), nipin napin tartun välillä imuriinkin taaperon viihdyttämisen merkeissä (ja ihan siksikin, että röhnättömillä lattioilla kävely on kivempaa ja eteinen on taas näillä hiihdottomilla lomakeleillä jatkuvasti täynnä hiekkaa). Kun Aikavarkaan silmä välttää, tyhjennän ja täytän tiskikonetta, päivä toisensa perään. Jossain välissä olen saanut laitettua ruokaakin (tällä viikolla oli ainakin tonnikalalasagnea, porkkana-linssisosekeittoa, lohipastaa ja jauhelihakeittoa, muistaakseni). Mutta mihinkään luovaan tai sosiaaliseen tai kovin paljon sykettä nostavaan tai kodin ulkopuolelle suuntautuvaan tämä matelijankeho ei taivu. Parina päivänä ulkoilukin on jäänyt välistä. 

Repaleiset yöunet eivät suoranaisesti helpota fyysistä päiväväsymystä. (Harhaanjohtava sana tuo fyysinen: ajatuksetkin tuntuvat tahmeilta kuin sohvatyynyn taakse suusta tungettu pastilli. Joita meiltä varmaan pian alkaa löytyä, sen verran kekseliääksi Aikavarkaan puuhastelu on käynyt.) Aikavaras heräilee nykyisin keskimäärin kerran tai kaksi yössä, tai jos ei varsinaisesti heräile, niin herättää: näkee painajaista ja itkee unissaan sen verran, että unensakin läpi valmiustilassa elävä äiti-ihminen herää eikä välttämättä saa itse enää unen päästä kiinni. Pitää käydä vessassa, sitten sitä alkaa miettiä, koska viimeksi tunsi Unirosvon liikkeitä: Miksei se liiku? Kyllä Aikavaras veti rallia yöt läpeensä näillä viikoilla. Levottomuus ja huoli valtaavat mielen. Ja hetken päästä: oho nyt se heräsi. Ja yritä siinä sitten nukkua, kun sikiö zumbaa kohdussa. (Riittävän) hyvin nukuttu yö noudattaa nyt esimerkiksi kaavaa 3+2+1 tuntia. 

Joten hiihtolomaa on vietetty sillä tavalla, että kun Aikavaras nukahtaa päiväunilleen, nollakelien päihittämä sammakkoeläinkin kaatuu koomailemaan peiton alle. Yleensä en osaa nukkua päiväunia, mutta viime viikkoina olen yhä useammin yllättänyt itseni jopa torkahtamalla hetkeksi. 

Ei sillä, että siitäkään varsinaisesti piristyisi.

Eli tuskin mä sitä romaania saan nyt kirjoitettua ennen Unirosvon syntymää.