9 kuukautta ja risat

Mitä uutta, mitä merkittävää, mitä muistettavaa? 

Runsaan 9 kuukauden iässä Aikavaras 

• On hymyileväinen, nauravainen ja vekkuli kaveri, joka kitisee lähinnä väsymystään
• Konttaa suorastaan juosten
• Seisoo tukea vasten tukevasti ja ottaa tukea vasten askeleita, esim. sohvaa pitkin, sohvalta nojatuolille tai seinästä Äitiin
• On kotona enimmäkseen vaippasillaan, koska liikkuu hiki päässä ja puuskuttaen 22 asteen huonelämpötilassa
• On sairastanut kaksi flunssaa, joista kummastakin selvittiin ilman jälkitauteja
• Syö hieman aiempaa arvaamattomammin – lautasen ei enää voi luottaa tyhjenevän
• Nukkuu yleensä kahdet päiväunet aiempien kolmen sijaan ja jaksaa niiden välissä olla 4–5 tuntia hereillä aiemman 3–4 sijaan
• Harjoittelee pinsettiotetta
• Tykkää istua rattaissa, jos saa näplätä jotain samalla ja katsella ihmisiä, autoja ja koiria – metsäkävelyt eivät ole suurin suksee
• Leikkii leluilla hakkaamis-, ravistamis- ja heittämisleikkejä
• Saa riehumishepuleita
• Tykkää takaa-ajoleikistä: lähtee nauraen konttaamaan poispäin ja kääntyy katsomaan taakseen vähän väliä niin kauan, että leikkikaveri (Äiti tai Isi) lähtee konttaamaan perään; laukkaa hysteerisesti hekottaen pakoon, kunnes päättää että on hyökkäyksen aika, jolloin kääntyy ja laukkaa nauraen päin takaa-ajajaa
• Nauttii kylpyammeessa läiskyttelystä istuen
• Puree – mulla on sääret ja käsivarret täynnä mustelmia kaksihampaisen hyökkääjän jäljiltä
• Roikkuu jatkuvasti pakastimen ja uunin kahvassa, heiluttelee ovia ja nuolee peilejä sekä takapihan ovea
• Juttelee aiempaa enemmän ja monipuolisemmin sekä monitavuista että vokaaliääntelyä (Tätää! Hätää! Ätlää! Äitää!), ärinää, kähinää ja kiljahtelua 
• On joka päivä vähän eri näköinen, isompi ja taitavampi
  
• Lähtee huomenna mökkijuhannusta viettämään!

Puhdistusliina pinseteissä

Ennen puhdistusliinapaketti näytti tältä: 

Nyt se näyttää tältä:

 

Aikavaras osaa avata luukun ja nyppäistä sulkutarran irti ja tykkää kovasti vetää pakkauksesta kosteuspyyhkeen toisensa perään, ravistella vähän ja pudottaa lattialle. Kun käväisin entisen työkaverini tupareissa perjantaina, Mies ei ollut hennonnut laittaa pistettä pinsettiotteen harjoittelulle. 

Pinsettiotteessa on toistaiseksi tarkentamisen varaa. Tarvitaan varmaan toinenkin puhdistusliinapaketti, ja ettei meillä imuroida tällä viikolla.

Bon appetit, tai sitten ei

Ennen Aikavaras söi kaiken, mitä tarjottiin. Koskaan ei tarvinnut kipata sosetta tai puuroa roskikseen. Ruokahalu ja ennakkoluulottomuus herätti ihmetystä ja ihailua. Tajusimme juuri ja juuri olla kiitollisia tilanteesta, mutta enimmäkseen taisimme ottaa helpposyöttöisyyden itsestäänselvyytenä. Ja luulla sitä pysyväksi ominaisuudeksi.

Vielä muutama viikko sitten iltapalalla Aikavaras hakkasi kämmentä pöytään: puuroa puuroa, lisää puuroa! Viimeisen lusikallisen jälkeen kaveri puhkesi lohduttomaan itkuun. Kun kyyneleet roiskuivat metrin säteelle syöttötuolista, ajattelin että huhhuh, pitää varmaan tehdä toinen annos. Tein, ja se upposi viimeistä lusikallista myöten ja muutti itkun nauruksi. Kolmannen tällaisen iltapuuroinsidentin jälkeen hitaampikin äiti vihdoin oppi, että Aikavarkaan iltapuuroannos ihan tosissaan on yli desi hiutaleita, eli vähän isompi kuin paketin kyljessä opastettu aikuisten annos.

Kun hyvän syömärin syöttäminen alkaa äkkiä takkuilla, ei sitä meinaa uskoa. Mikä sillä nyt on? Nenä tukossa? Liian kuuma? Onko ruoka liian kuumaa? Liian kylmää? Liian löysää? Liian paksua? Eikö se muka oikeasti halua enempää tätä sosetta? Jos vielä muutama lusikallinen. (Vaikka hyvin tiedän, ettei saisi tyrkyttää, vaan että vauvan pitää saada itse säännellä syömisensä määrää.) Ota nyt edes tämä, hyvää on. No kokeillaan vielä sylissä, jos sä haluat mieluummin syödä mun sylissä... Tulos on tietysti päristelevä, ruokaa pitkin rinnuksiaan syljeskelevä vauva. 

Ei sitten. Jätetään sitten. Höh. Tuntuu hölmöltä ja suoraan sanoen ärsyttävältä joutua lusikoimaan puolikas lautasellinen ruokaa Aikavarkaan suun sijaan roskakoriin monta kertaa päivässä – kun ennenkin se on syönyt aina kaiken, ja varmaan enemmänkin olisi mennyt. Rasittaa ajatellakin, millaista vauhtia pakastin tyhjenee omatekoisista soseista, jotka päätyvät roskiin.

Ja arvaapa arvaa: sillä kertaa, kun ruokahävikin ennakoi ja lämmittää sosetta vain sen verran kuin Aikavaras on suunnilleen viime päivinä syönyt, se tietysti tuntuu loppuvan kesken. Kun lautanen on tyhjä, pullukka kämmen hakkaa pöytää: lissää lissää lissää! Missä ruoka? Sitten tulee itku. Ah, onko sen ruokahalu palannut? Seuraavalla aterialla lämmitän isomman annoksen. Ja neljän lusikallisen jälkeen alkaa sylkeminen, päristely ja ruoan kaivaminen suusta sormin.

Maidon (eli nyt imetyksen loputtua korvikkeen) kanssa on sama juttu. Välillä menee, välillä ei. Maidon vuorokausimenekkiä on hankala arvioida, kun tekee puuron maitoon ja osa annoksesta jää syömättä. Nokkamukista juotuna osa maidosta päätyy valumaan kaulaa pitkin ties minne, osan kaveri siemaisee innokkaasti mutta purskauttaa sitten vielä innokkaammin pitkänä kaarena pitkin lattiaa. Kai se sitä riittävästi saa. Ei se ainakaan nälkiintyvältä näytä.

Viikossa opin hyväksymään tilanteen. Yksi asia kuitenkin kaivelee pahasti. Kumman tahansa Mumminsa syöttämänä Aikavaras syö aina kaiken. Kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Etupihan piriste

Iltakävelyillä Aikavarkaan kanssa ollaan vakoiltu ihmisten pihoja. Tai Aikavaras on näpelöinyt hahtuvaisia voikukkia ja vihreää pyykkipoikaa, ja minä poiminut inspiraatiota oman pihan kaunistukseen.

Iltakävelyllä

Muiden pihoilla näkyy kesäkukilla täytettyjä kottikärryjä, vanhoihin polkupyöriin rakennettuja kukka-asetelmia, massiivisia kohopenkkejä, vaikka mitä. 

Mun vastine on vähän minimalistisempi ja ilman uusia hankintoja aikaansaatu, mutta teinpähän jotain.

Köynnöskrasseja, samettiruusuja ja jotain, josta en vielä tunnista ovatko sinileimuja, sinisievikkejä, unikkoja vai silkkikukkia