(Joulu)verhodilemma

Mies hankki jouluvalot sekä etu- että takapihalle ja ehdottelee joulumarkkinoilla käymistä – josko löytäisimme jotain laadukasta käsityötyyppistä joulurekvisiittaa kotiamme koristamaan. Selvä, koitetaan jaksaa ulkoistautua viikonloppuna markkinahumuun. Ja jouluverhothan olisivat helppo tapa saada kotiin jouluilmettä, eikö vain? Monta vuotta olen miettinyt niitä, koskaan en ole saanut aikaiseksi, mikään sisustajaihme kun en valitettavasti ole.

Aikavaras innostui: ”Minä keksin että kukkaverhot!”

Minä: ”Tuota, Äiti ei tahdo kukkaverhoja.”

Aikavaras: ”Sitten minä keksin että omenaverhot! Vihreät omenaverhot.”

Äiti teki työtä käskettyä ja tutkaili valikoimaa sekä netistä että peräti yhdestä (1) live-tavaratalosta nopean kirjastoreissun yhteydessä. Ei omenaverhoja missään, ei vihreitä eikä punaisia. Itse asiassa aika heikko jouluverhovalikoima kaiken kaikkiaan. Samalla ajatuksenjuoksukerralla huomasin kyllästyneeni totaalisesti olohuone-ruokailutilan nykyisiin turkooseihin sivuverhoihin. Kaipaavani vaihtelua värimaailmaan ja tahtovani vihdoinkin kauan mielessäni pyörittelemäni kapan katonrajaan.

Törmäsin joka puolella Vallilan brändiin ja yllätin itseni. Minä, joka en koskaan ole lämmennyt millekään Marimekolle, tykästyin Vallilan kuoseihin. Ainakin osaan niistä. Koska suoraan sanoen puiden lehdettömiä luuranko-oksia näkee tähän vuodenaikaan muutenkin ihan riittävästi ikkunasta ulos vilkaisemalla. Sitä paitsi sellaisen ihmisen elämä taitaa olla liian iloista (tai itsetuhoista), joka tahtoo olohuoneen sivuverhoihinsa yhteensä kuusi toisintoa siitä Hugo Simbergin teoksesta, jossa ankeat miehet kantavat kituvaa enkeliä kuran keskellä.

Illalla

Ja ainakin teoriassa tykästyin. Koska suoraan sanoen graafiset, räväkätkin kuosit eivät taida istua olohuoneemme arkitodellisuuteen, joka on kaukana eleettömästä. Matto on kirjava (sekä kuosiltaan että puklutahroiltaan) ja lattia ja sohvat ympärivuorokautisesti täynnä riemunkirjavaa lelu-, villasukka- ja roskatyyppistä roinaa. Jotenka yksiväriset verhot taitavat tällä haavaa ainoa tilaan henkisesti ja päänsäryn minimoimiseksi mahtuva verhotyyppi. Vallilan mallistoista ei taida montaa yksiväristä verhoa löytyä – ja vaikka niitä löytyisi kaksi tusinaa, olisi hölmöä maksaa tuplahintaa kuosista, joka on pelkkä väri. 

 

Aamulla

Ilmoitin sitten Aikavarkaalle, ettei taida löytyä tähän hätään jouluverhoja. Että josko pelkät talviverhot kävisivät. Tai projektin oikein venyessä kevätverhot.

Aikavaras: ”Minä voin itse hankkia talviverhot.”

Minä: ”No sehän sopii. Ensi viikolla tuleekin lapsilisä.”

Aikavaras: ”Ei tuu tänne lisää lapsia.”

Minä: ”Siinä olet oikeassa.”

”Kana saa peiton!” eli 1,5 kk ilman tuttia

Siitä on puolitoista kuukautta, kun eräänä lauantaiaamuna Aikavaras heitti tuttinsa roskiin. Homma meni huudoitta, mikä kummeksutti mua, sen verran kiintynyt lapsi oli tutteihinsa. No, aika taisi olla kypsä: Aikavaras hyväksyi mutkitta selityksen, että tutit on vanhoja ja menossa rikki, eikä kaupassa myydä tutteja kuin vauvoille. Tavarapalkintoakaan ei ollut luvassa, koska juuri oli juhlittu 2-vuotissynttäreitä, emmekä halunneet viedä lahjaleluilta uutuudenviehätystä ostamalla tavaraa tavaran perään. Aikavaras ei tainnut itkeä tuttien perään kuin kerran tai pari seuraavana päivänä ja silloinkin ihan ohimennen, mutta halusi kyllä pitkään nähdä nukkumaan mennessään, että tuttilaatikko tosiaan on tyhjä. Ihme kyllä Aikavaras ei myöskään ole kajonnut Unirosvon tutteihin sen kummemmin kuin haluamalla nostaa pudonneet yksilöt ja tunkea ne vauvan suuhun silloinkin, kun vauva ei niitä kaipaa. 

Unirosvon tutit saavat olla Aikavarkaalta rauhassa

Rauhoittuminen nukkumaan on kuitenkin ollut vaikeaa tutista luopumisen jälkeen. Aikavaras hyörii ja höpöttelee, ja aiemmin nopeat tai vähintäänkin riittävän nopeat vierelläistumisnukutukset ovat uuden, tutittoman maailmanjärjestyksen koitettua venyneet tuskastuttavan pitkiksi. Aluksi pidin tärkeänä olla kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Joustaa vähän; olihan lapselta kuitenkin riistetty tärkein rauhoittumisvälineensä, eikä kukaan nukahda komentamalla. Lempeys ja kärsivällisyys toimikin aluksi. Mutta enää ei ole aluksi. 

Päivä 0 tutistaluopumisen jälkeen. Nukuttaja poistui, kun Aikavaras kieltäytyi pysymästä sängyssä. Annettiin kaverin olla, ei huomioitu - lopputulos oli, että tyyppi leikki tunnin ja sitten sai väsyitkukohtauksen. Kannettiin väkipakolla sänkyyn, rauhoiteltiin hetki ja jätettiin nukkumaan. Leikkimisilmiö katkaistiin seuraavana päivänä, eikä Aikavaras ole sittemmin kajonnut lelukaappeihin, vaikka ei sängyssä olisi pysynytkään.

Kuvaan astuivat aamuyön tai varhaisaamun raivokohtaukset, joiden myötä taaperon(kin) yöunet jäivät liian lyhyiksi. Sitten myös päiväunet lyhenivät ihan lupaa pyytämättä. Niillekin Aikavarkaan oli hankala rauhoittua, ja nekin loppuivat kesken. Lopputulos oli tietenkin erityisen kärttyinen lapsi ja entistä väsyneempi äiti.

Samaan syssyyn oli silmätulehduksina oireileva korvatulehduskierre ja Miehen työmatkoja. Jotenkin asiat liukuivat siihen pisteeseen, että viime viikkoina vain minä kelpasin syystä tai toisesta sekä iltanukuttajaksi että aamuyöraivareiden rauhoittajaksi. Annoin periksi, koska en jaksanut kuunnella raivohuutoa, koska tiesin itkupotkuraivareiden lykkäävän lapsen nukahtamista kauemmas, ja koska Unirosvo heräsi helposti Aikavarkaan karjumiseen – ja herätessään kaipasi myös nimenomaan mua. Mikä puolestaan pahensi Aikavarkaan raivareita. En nyt mene tässä sen syvemmälle omiin tuntemuksiini, kunhan sanon että muutenkin viime kuukaudet pahimmillaan tunnin tai puolenkin välein yö toisensa perään heräilleenä mua ei oikeastaan huvittanut kökkiä kolmen vartin ajan iltayhdeksän jälkeen hämärässä huoneessa selkä jumissa Aikavarkaan nukahtamista odottaen. Kuunnella samalla, koska tulee Unirosvon unisyklinvaihdosparkaisu. Ja tietää, että sama taaperonnukutusrumba on edessä aamuyöllä. Ja että silloinkin todennäköisesti Unirosvo herää itkemään nälkää tai jotain äiti-olethan-vielä-olemassa-varmistelua juuri kun Aikavaras on nukahtamassa, jolloin kaikki vaiva on mennyt hukkaan ja Aikavaras alkaa parkua hysteerisenä jos vihjaankin että piipahdan pikkuveljeä taputtelemassa, ja Unirosvo säikähtää melua ja ja – niin, mun päällimmäisin mieliteko siinä tilanteessa on vetää takki päälle ja juosta ovesta ulos. Kun ei riitä kahdelle yhtä aikaa. Kun ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, kahdelle vapaana sylinä, rauhoittaa kaksi yhdessä. Niin ja kello tosiaan on esimerkiksi puoli viisi aamuyöllä ja mulla takana kaksi tunnin tai ehkä jopa puolentoista mittaista unipätkää.

Kun viime viikon torstai-iltana laitoin Aikavarkaan tyynyä hyvin kahdeksatta kertaa, autoin pyynnöstä sukat pois ja viiden minuutin päästä autoin ne takaisin, odotin lapsen nukahtamista turhaan ja laskin minuuttien kulumista kohti ekaa yösyöttöä, tajusin joustaneeni liikaakin. Oli kulunut jo viikkoja ja viikkoja siitä tuttien julmasta riistosta, ja tautikierrekin oli katkennut kiitos tuubituksen ja kitarisaleikkauksen. Nyt kyse oli enää valtapelistä ja pompottelusta. Lisäksi päiväuninukutuskin oli muuttunut ihan maailmanluokan show’ksi tulitehosteineen ja taustatanssijoineen. Ei ollut reilua Unirosvoa kohtaan, että vauvan kahden tunnin kertavalveillaoloajasta helposti puoli tuntia saattoi kulua Aikavarkaan huoneessa hyssyteltävänä, esikoisen nukahtamissuvaitsemista odottaessa.

Jotain piti tehdä. Heti.

Joten kun Miehen loppuvuoden työmatkatkin oli peruttu firman säästöpoliittisista syistä (hienoa, että taloustilanne on kehno!), Mies ehdotti Aikavarkaalle unikouluksi tuolitekniikkaa, jossa nukuttaja siirtää tuolia pikkuhiljaa kauemmas ja lopulta pois huoneesta. Nukuttaja olisi siitä lähtien Mies eikä näköjään turhan helposti manipuloitavissa oleva univelkainen äiti. 

Näin tehtiin.

Lupaavalta näyttää: Aikavaras on protestoinut lähinnä nimellisesti. Uusilla rutiineilla Aikavaras on jo reilun viikon ajan nukahtanut nopeammin. Ja mikä parasta, aamuyöraivarit katosivat saman tien lähes tyystin. Joinain öinä tai varhaisaamun tunteina olemme kuulleet taaperon tassuttelevan ovelle siihen perinteiseen raivoamisaikaan, mutta kääntyvän sitten hiljaa takaisin ja menevän hissunkissun takaisin nukkumaan omaan sänkyyn. Yksin! Läpimurto! Yöunista tulee taas kymmentuntiset, mikä tuntuu riittävän hyvin, kun noin puolentoista tunnin päiväunet ovat vielä olennainen osa päivärytmiä. Paremminnukkunut Aikavaras on rauhallisempi, iloisempi, vähemmän mustasukkainen Unirosvon sylintarpeesta ja paiskoo tavaroita vähemmän (heittelyvaihe iski päälle muutama viikko sitten ja on tällä kertaa ollut erityisen ongelmallinen, koska Aikavaras osaa singota kirjoja ynnä muita litteitä, kovia esineitä niin kuin heittäisi frisbeetä. Lentävän esineen kurssi on silloin pitkä, nopea ja ennustamaton. Miehellä halkesi pari viikkoa sitten huuli saatuaan erään nopealentoisen, kovareunaisen ufon suoraan suuhunsa. Aikavaras toki säikähti itse, koska ei tähdännyt Mieheen tai yhtään mihinkään, kunhan viskasi. Niin pelästyin minäkin, kun ajattelin että Miehen tilalla olisi saattanut olla Unirosvo). 

Tarravihko, johon saa onnistuneen nukkumaanmenon (joka on määritelty Aikavarkaalle konkreettisesti) jälkeen sitten herättyään laittaa tarran. Muumivihko pitää sisällään päiväunisivun ja yöunisivun lisäksi myös iltapottasivun, peruspottasivun (öh, jotakuinkin tyhjä, taitaa mennä tämä lapsi vielä eskariin vaipoissaan) ja silmätippasivun (jota onni kyllä ei ole tarvittu enää putkitusoperaation jälkeen).

Päiväunille Aikavaras on ihan itse halunnut mennä itsenäisesti tuolikoulun aloittamisen jälkeen ("Äiti ei tuu tänne enää. Äiti menee pois. Hyvää päiväunta Äiti. Äiti rakastaa Aikavarasta."). Yleensä napero tulee saman tien ovelle kurkkaamaan kerran tai pari, sitten vetäytyy joko käskystä tai oma-aloitteisesti omaan rauhaansa ja nukahtaa itsenäisesti ennemmin tai myöhemmin. Sehän sopii sekä mulle että Unirosvolle paremmin kuin hyvin. 

Sopi eittämättä myös unikouluttaja-Miehelle eilen illalla se, kun Aikavarasta sänkyyn saattaessaan Mies saikin käskyn poistua huoneesta. Aikavaras meni vissiin ekaa kertaa 26-kuukautisen elämänsä aikana itsenäisesti yöunille. 

Tuolihommista puheen ollen: kuvassa Aikavarkaan uusi ruokailutuoli, joka hankittiin koska syöttötuoli saa kohta seuraavan käyttäjän (Unirosvon istuma-asento on vielä sen verran löperö, että sose on helpompi lusikoida sylissä tai sitterissä nököttävän vauvan suuhun).

Lastenpsykiatrien (ainakin julkisuudessa esiintyneiden Sinkkosen ja Rantalan - öh, ei linkkiä saatavilla, muistan vain lukeneeni sekä lapsiperhelehdistä että sopivan lyhyistä nettiartikkeleista sekä kuulleeni Sinkkosen luennolla istuneelta kaverilta...) mukaan yksin nukahtamaan oppiminen on leikki-ikäisten oikeus, ei velvollisuus, ja toisaalta nukuttamatta jättäminen vanhempien oikeus. Opettelua ja opettamista se vaatii kyllä. Olisihan tämän näin jälkiviisaasti pohtien voinut tehdä aikaisemminkin, olisi säästetty kaikkien hermoja. (Olisi myös pitänyt lukea ne kaikki kasvatusoppaat, jotka aioin mutta joita en jaksanut.) Mutta olisiko se toisaalta sujunut näin? Koko vuosi on ollut täynnä häiriötekijöitä, joiden kanssa päällekkäin unikoulua ei olisi voinut toteuttaa: ensin päiväkodin aloitus, sitten räkätauteja infektioastmaoireiluineen, sitten lastensänkyyn siirtyminen, sitten pikkuveljen syntymä, sitten taas päiväkodin aloitus kesän jälkeen, sitten korvatulehduskierre. Joten viis jälkiviisaudesta, parempi nyt kuin ei nytkään. 

Niin ja tuo kenties kryptinen otsikko? Tutin poisjättämisen jälkeen koitti parin viikon vaihe, jolloin Aikavarkaalle oli hysteerisen tärkeää että myös Isosiskon tekemä hernepussi-kana pääsi tyynylle nukkumaan ja sai peiton hyvin päälleen. "Kana saa peiton!" Aikavaras komensi itkuisella, empaattisella äänellä ilta toisensa jälkeen. Kunnes sekin vaihe oli ohi, ja nyt sänky onkin taas pitkästä aikaa tyhjä pehmoleluista. Kuvassa kuitenkin kanalla peitto hyvin.

Au au au

Mitä näette tässä kuvassa? 

No niinpä, mustakin se on selvä solisluu-selfie. Mutta kumpikin jälkeläisistäni vastaisi, että siinähän on kahva!

Ehdin jo alustavasti iloita, että Aikavarasta imettäessä turhan tutuksi tullut kipeä ilmiö ei toistu Unirosvon kanssa. No, hieman myöhässä kuopus kahvansa bongasi, mutta löytyipä se kuitenkin.

Siltä varalta, ettei tämä ole yleismaailmallinen ja -vauvallinen ilmiö vaan meidän perheen ihkaoma juttu, voin kertoa että se s a t t u u, kun vauva tunkee syödessään hämmästyttävän vahvat ja päämäärätietoiset sormensa solisluun taakse ja kiskoo niin kovaa kuin jaksaa. 

Ettei vain putoaisi sylistä kesken maitohörppyjen tai jotain. 

Au au au.