Tämä tuli niin äkkiä eli epävirallinen puolivuotiskatsaus

Kaikki tämä tuli niin äkkiä: on rantahiekka, se on lämmintä ja pystyn kävelemään sillä ilman paniikkia kahdesta säntäilevästä ja hallitsemattomasta lapsesta. Hämmästyn, kun pystyn kävelemään paljain jaloin ilman kipua ensimmäistä kesää vuosiin, koska yhtäkkiä jalkapohjat enää särje ja vihlo joka askeleella niin kuin edellisinä kesinä Unirosvon odotuskuukausien jäljiltä. Huomaan, että pystyn myös käymään lasten kanssa kolmestaan jossain niin, että myös mulla on kivaa, ei pelkästään hikeä ja hermoilua.

Saaronniemi. Tänne pyöräilin kesäisin parhaan ystäväni kanssa kaksitoistavuotiaana ehkä sata kertaa kesässä. Tänne en ole halunnut, uskaltanut ja osannut lapsiani tuoda ennen kuin nyt.

Taas kuukaudet haihtuivat. Juurihan luonnostelin mielessäni kertomusta joulusta, jolloin kukaan ei sairastanut toisin kuin edellisinä, ja joululomareissusta Vierumäelle (lapset tosin luulivat sitä etukäteen usean viikon ajan Pierumäeksi), jossa Aikavaras urheili toisen kokonaisen urheilulomapäivänsä mittaan muun muassa kaupunkisodassa, parkourissa, hiihtämässä, volttiriehassa ja uimahallissa jalkansa niin väsyneiksi, että käveli seuraavana aamuna kuin Mies aikoinaan kolmannen maratoninsa jälkeen ja vannoi apeasti, ettei enää koskaan kuntoile eikä enää koskaan itse asiassa halua edes nähdä koko urheiluhallia silmissään (istuipa sitten poikkeuksellisen malttavaisesti autossa koko kotimatkan). Uudenvuodenaatosta, kun seisoin pimeässä pakkassäässä lasten kanssa lähikalliolla kuuntelemassa pauketta ja käveltiin kentälle etsimään rakettiporukoita, joita ei ensin löytynyt ja sitten löytyi, eikä Aikavarasta meinannut saada takaisin kotiin syömään luvattuja nakkeja, kun sen yliväsyneissä silmissä kaikki raketit olivat liian kauniita ja aina saattaisi tulla vielä yksi.

Jouluaatonaatto. On koristeita ja on siivottu ja on jotain jouluruokia, joita en todellakaan ole laittanut enkä edes ostanut. Pojat tahtoivat väen vängällä viikko ennen joulua "kaljut tukat". Sängen antoivat pitkin hampain jättää. "Nyt me ollaan niin siistejä!" 

Jouluaattona Aikavarkaan kanssa kävelyllä, kun Unirosvo nukkui päiväunia mummilassa.

Urheilulomalla Pierumäellä täytettiin puuhakirjoja urheilun lomassa. Äkkiäpä nuokin hiukset venähtivät korviin tunkeviksi kiehkuroiksi.

Vastahan mietin, että pitää sitten jossain vaiheessa kertoa, että Unirosvo oppi pelaamaan muistipeliä: ensin noudattamaan sääntöjä ja yhtäkkiä pääsiäisen tienoilla myös muistamaan pareja. (Sitä ennen Aikavaras voitti mut aina arki-iltaisin ja minä voitin sunnuntaisin, kun aivot saivat lauantaina vähän lepoa ja vesijuoksua.) Piti kertoa, että kevään mittaan Afrikan tähteä on pelattu paljon ja siinä Unirosvolla oli aina hyvä tuuri mutta se hävisi silti aina, koska ei malttanut lähteä kotiin löydettyään Afrikan tähden vaan jäi "ansaitsemaan lisää rahaa". Että Unirosvo oppi helmikuun kentänjäädytyssäillä myös luistella köpöttelemään, ja pitää painaa pitkäkestoiseen muistiin myös ensimmäisen luistelulauantain (jolloin Aikavaras pyyhälsi kenttää ristiin rastiin ja ympäri reilun tunnin ajan) jälkeinen sunnuntaiaamu, kun Aikavaras tuli kysymään, haittaako jos hän syö seisten jokaisen aterian koko päivän aikana, kun pepulla ei pysty istumaan.

Aikavaras luistelee, ja luistelee, ja luistelee.

Taisi olla helmikuu, kun jouduttiin tekemään useampaan otteeseen lumitöitä ja parina päivänä ei viitsinyt pyöräillä hangessa ja jossain vaiheessa näköjään pystytettiin pari ukkoakin pihalle, lumitöitä tekemään.

Lähimetsässä on rikottu lammen jäätä. Kepeistä tuli riitaa, sen muistan.

Jotain talviauringon palvontaa vissiin.

Jonain etätyöpäivänä menneen talven pakkasjakson aikana aurinko paistoi ihmeellisen kirkkaasti sisään Aikavarkaan ikkunasta, valaisi parketilla pyörivät nöyhdät, olohuoneessa leijuvat pölyhiukkaset, eikä ihan kokonaan tainnut päästä keittiön ikkunan tahmakerroksen läpi takapihalle. Tuli päiviä, joina ulkona oli iltapäivällä miinus yhdeksän mutta aurinkoisissa kohdissa lumi suli silti.

Tehtiin leikkipaikalle kaupunki, jossa hiekkakakkutalojen katoilla on lunta. Tuli riita, kun Unirosvo halusi yhden talon kaupungin rajojen ulkopuolelle ja Aikavaras ei antanut vaan mieluummin rikkoi koko kaupungin ja Unirosvo kirkui kiukkuaan tunnin.

Unirosvo askarteli oma-aloitteisesti. Vasemmalla on linnun pää, oikealla on sonnin pää edestä katsottuna.

Tuli kevät, tavallaan, toppapukuja pidettiin pitkään, puhki asti, ja sitten kun se varsinaiskevät saapui, se meni vikkelästi. Nastat unohtuivat pyörään, se tuntui toisarvoiselta kun ennen vappua poikiin iski kevään toinen kunnon tauti (ensimmäinen oli tammikuussa, silloin Aikavaras yski ehkä kolmesti mutta Unirosvo kuumeili kovassa flunssassa useamman päivän ja huh niitä öitäkin), vatsatauti joka vastoin kaikkia ennakko-oletuksia kaatoi villikot petiin neljäksi päiväksi. Pari raatoa makasi monta päivää oksentaen, nukkuen ja vaikertaen, mahanesteen haju, ei huvittanut laittaa itselleenkään ruokaa kun tiesi missä omat sormet ovat juuri olleet. Puoli päiväkotia kitui samassa viruksessa mutta siitäkin selvittiin, me aikuiset jopa vailla tautia, mitä nyt mulla oli parina päivänä etäisesti etova olo, mutta se saattoi johtua stressistäkin kun Mies oli työmatkalla ja koitin vähän liian tunnollisesti saada tehtyä pikkuisen liikaa töitä siinä oksennuskulhoilun lomassa.

No ne raadot. Oli outoa, kun kolmeen päivään kukaan ei riidellyt. Tauti alkoi lauantai-iltana, ja kun kiukuttelu käynnistyi torstaiaamuna, tiesin että tästä kyllä selvitään.

Katuliitutaidetta

Ensimmäinen voikukka ja vihdoinkin uusi puhelin. Vanha oli jo mobiilimallin sijaan lankapuhelin, sillä se sammui noin kaksi minuuttia laturista irrottamisen jälkeen, ulkona ei voinut enää ottaa kuvia ja marraskuun alun jälkeen soittoäänet eivät enää toimineet. Eli oikeastaan oli jo aikakin.

Tuli vappu ja meni. Vein jälkikasvun valitsemaan kesätossut ja sandaalit. Aikavaras tahtoi vaaleanpunaiset glitter-Frozen-tossut ja pinkit kukkasandaalit ("koska ne on kauniita!"), Unirosvo halusi Ryhmä Hau -tossut ja harmaat sandaalit ("koska ne on siistit!"). Muistan että helatorstaina oli kuumaa ja siitä saakka on ollut kesä. Lehdet puhkesivat parissa päivässä, kukat puskivat kohti aurinkoa, tuli perhosia, päiväkodin metsäkevätjuhlaa piinasi sakeat pilvet edellisenä päivänä syntyneitä nälkäisiä hyttysiä. Laitoin kesäkukkia, päästiin rannalle, laastaroitiin polvia jotka asfaltti raapi rikki. Pääskyset saapuivat päivää ennen kuin Unirosvo täytti neljä, ja nyt neljä päivää sen jälkeen Unirosvo oppi ärrän ainakin alustavasti ja ihan itsekseen sekä juoksukuperkeikan. 

Äitini kysyi viikonloppuna, olenko kuopannut koko blogin. En. Se on hengannut taka-alalla niin kuin vanhat ystävät, huonon omatunnon aiheena: en ole pitänyt yhteyttä, on työpäivät ja pojat ja kaikki tämä, tiedättehän, sitä paitsi juurihan mä aioin ja mietin vaikka mitä, ei siitä kauan ole. Tämä vain tuli niin äkkiä. Tiedän että toistan itseäni. Vilkaisin Bloggeriin kirjautuessani postauslistaa ja oletan, että vähintään puolessa niistä päivittelen ajan kulumista. Vauvat ovat kadonneet. Aamuisin ne haluavat makoilla vieressä, kuinkahan kauan vielä tai enää? Ne halaavat ja puhuvat viattoman absurdeja, ehkä vielä pari vuotta. Haikeudesta huolimatta nämä nykyiset ajat ovat sen kolikon kirkkaampi puoli.

Lisäksi on edelleen illuusio siitä, että elämä on yhä rankkaa. Ei se ole. Välillä on rasittavia hetkiä, mutta mulla on superkiva työpaikka johon on harmittanut mennä ehkä kolmena aamuna puolentoista vuoden aikana, ja silloinkin harmitus on johtunut jostain muusta kuin siitä työpaikasta tai töistä. On kivat lapset, olkoonkin että riitelevät niin perkeleesti ihan kaikesta liian usein; ilmeisesti meillä on tasan yksi uskomattoman kiehtova pikkuleegon palanen vaikka palikoita on laatikkotolkulla, ja vissiin se yksi pikkuauto vain on parempi kuin mikään pikkuauto, ja tottakai oma asia on tärkeämpi kuin veljen, joten kun se puhuu samaan aikaan, on syytäkin mosauttaa sitä nyrkillä. Arki kuitenkin rullaa öljytymmin kuin vuosi sitten, jolloin se rullasi sileämmin kuin vuotta aiemmin, ja niin edelleen. Ja jos arki niin ehkä lomakin, sillä ensimmäistä kertaa ensimmäisen lapseni syntymisen jälkeen mulla ei ole sellainen olo tulevaa lomamatkaa ajatellessa, että voi ei, en jaksaisi lähteä, en ehdi pakata, en pysty koska en kuitenkaan saa nukkua taaskaan sielläkään, en tahtoisi koska on liian vaikeaa ja raskasta ja pelottavaa.

Kukkahurahdus tapahtui heti toukokuun alussa. Tämä oli vasta alkua, vaikka koitin toppuutella itseäni. Nyt olen haalinut kesäkukkia edellisten kukattomien kesienkin edestä. Eikä kukaan kaada, revi, heitä, tallo tai syö niitä, ei edes pissaa päälle.

En muista mitä tein ajallani ennen lapsia, mutta mitä siitä. Ehdin välillä vesijuoksemaan ja saan katsottua ne jännärisarjat jotka valitsen katsoa, mutta oikeastaanhan on hyvä, etteivät tunnit riitä katsomaan mitä vain ajantappoa. En kehitä itseäni enkä haaveile vaivalloisista ruoista (kuitenkin ne kysyisivät kulmat kurtussa, miksi on tämmöistä eikä sitä hopeisessa purkissa olevaa lohikiusausta). Ehkä joskus kirjoitan sen kirjan valmiiksi, tai aloitan uuden. Juuri nyt se ei tunnu kovin relevantilta, koska olen lopulta hyväksynyt että kun on kolme hyvää (jos kuulostaa liian kryptiseltä, niin tulkitsen itse tarkoittavani työtä, terveyttä ja perhettä), jotka kärsisivät neljännen havittelemisesta, ehkä sen voi antaa jopa ihan vain olla vähintäänkin toistaiseksi.  

Mutta ehkä voisin taas soittaa ystävillekin. Blogi odotti, ehkä hekin ovat siellä vielä.

Kun varpaat kaipaavat kesää

Tulevien sesonkien mallistot suunnitellaan aina hyvissä ajoin. Tällä kertaa ollaan meilläkin ajoissa liikkeellä, eikä taktiikalla "oho kesän ainoat hellepäivät olivat toissaviikolla, mennäänpä siis ostamaan sandaalit huomenna". Käytiinpä eräänä iltana hampaiden harjauksen aikana seuraava keskustelu.

Unirosvo [marisevalla äänellä, hammasharjaa väistellen]: "Koooska mä saan taaaaas laittaa sandaalit ulos?"

Minä: "Kuule, sitten kesällä. Ensi kesänä."

U: "Ei! Huomenna!"

M: "Jos laittaa sandaalit joulukuussa ulos, varpaat kyllä kastuu ja paleltuu pahasti."

U: "Ei kastu! Ei palele! Mä haluan laittaa mun Ryhmä Hau -sandaalit. Nyt!"

M: "Ei onnistu. Kesällä sitten."

Tässä vaiheessa 3-vuotias salli survoa hammasharjan suuhunsa... Kunnes oman vuoronsa jälkeen kuuntelemaan jäänyt Aikavaras puuttui keskusteluun. Ei hyvä.

Aikavaras: "Unirosvo! Unirosvo, ensi kesänä ne sun Ryhmä Hau -sandaalit ei enää mahdukaan sulle. Mietipä sitä!"

Marina vaihtuu itkuksi: "Mahtuupa!"

A: "Ei mahdu."

M: "Itse asiassa ei mahdukaan. Se on totta. Koska teidän molempien jalat kasvaa koko ajan isommiksi."

Aikavaraskin herkistyy tähän ajatukseen: "Eikä mulle sitten mahdu enää ne kauniit tyttöjen kukkasandaalit."

Itkua. Mutta itkevästä suusta on helppo harjata hampaat.

M: "Kun tulee kesä, hankitaan teille uudet sandaalit."

Aikavarkaan naama kirkastuu: "Me voidaan ostaa samanlaiset! Mä valitsen ainakin taas tyttöjen sandaalit."

M: "Kuule, ei sun tarvitse sanoa niitä tyttöjen sandaaleiksi. Sä voit valita sellaiset, mutta ne on ihan kaikkien sandaalit, jotka niistä tykkää."

A: "Poikien hyllyssä on vain tylsiä värejä."

U: "Mä rakastan tylsiä värejä! Ei saa haukkua tylsiä värejä."

M: "Aika usein siinä hyllyssä, josta monet pojat valitsee omat kengät, tosiaan on aika synkkiä värejä."

A: "Niin, sellaisia harmaita ja mustia ja tummansinisiä."

U: "Mä haluan tylsät harmaat poikien sandaalit! Poikien kauniin harmaat sandaalit mulle!"

A: "Ja mulle kauniit ihanat koristeelliset tyttöjen sandaalit."

Jos maku ei muutu ennen kesää, sen kun.

Kuvituksena itsenäisyyspäivän postikorttisää.

Auringonnousu. Noin viisi minuuttia ennen auringonlaskua.

"Me tarvitaan aurinkolasit kun on sisällä ärsyttävän kirkasta!"

Ei sandaalisää.

Marraskuun loppu, yhtäkkiä

Yllätyyys! Sekä teille tämä pienimuotoinen comeback takavasemmalta että itselleni se, että "ehkä loppuviikolla sitten" -aikomus ehti venähtää kahdeksi kuukaudeksi.

Mitä kahteen kuukauteen on mahtunut? Aamujen ja sitten iltapäivien pimentyminen, vaatekaappien päivittämistä märkiin sysipimeisiin lähesnollakeleihin, pari pikku flunssaa, Unirosvon tärykalvot räjäyttävä uhmahuutokausi, einesten käyttämistä jos ei muuhun irtoa inspiraatiota, huonosti nukuttuja öitä, vähän paremmin nukuttuja öitä jotka eivät kuitenkaan riittäneet kuittaamaan velkoja, yksi lyhyt työmatka Hampuriin, Miehen vähän lukuisempia työmatkoja, pohdintaa siitä pitäisikö muuttaa Atlantaan niin kuin Miehen pomo vahvasti ehdotteli (ei pitäisi).

Sadelapset sateenvarjoissaan sinä harvinaisena lokakuisena iltapäivänä, jolloin satoi mutta EI tuullut.

Olen käynyt välillä vesijuoksemassa ja saanut joskus pieniä hermoromahduksia ja iltaisin katsonut mieluummin Areenasta Siltaa kuin istunut koneelle. Viihdyn yhä töissä ja viihtynen nykyisessä hommassa vielä koko ensi vuodenkin. Tukka on kasvanut hankalasti hallittavaan, erittäin tylsään polkkaan, ja ostin uudet saappaat pitkällisen aikomisen päätteeksi vasta samana päivänä, kun vetoketjut kuolivat lopullisesti. Olen pelännyt katastrofeja, iloinnut helpoista hetkistä ja terveistä viikoista lasten kanssa ja todennut, että kaiken kaikkiaan elämä on käsittämättömän paljon helpompaa kuin vuosi, kaksi, kolme, neljä ja viisi sitten. Entä kuuden? Vertailla ei voi; silloin se oli erilaista, liian erilaista (mitä ihmettä tein iltaisin kaikilla niillä tyhjillä tunneilla?), vapaampaa mutta vajaampaa, silloin odotettiin odotusta ja ajatuksissa pyöri uhmakohtausten ja iltahassuttelujen sijaan ovulaatio tai lähinnä sen puute eikä mielenrauha asettunut pelon ja epävarmuuden keskelle. Itsekeskeisempi silloin kyllä sai olla kaikessa rauhassa.

Joskus oli vielä aurinko.

Ja keltaisia, kuivia lehtiä ihmeteltiin ilman hanskoja.

Lapset tykkäävät LEGO Ninjagosta ja Avaruus-Apinoista ja puhuvat vieläkin hassuja ja ihmeellisiä, mihinkä ne siitä. Unirosvo haluaisi välillä kuulla joka ilta iltasaduksi Pluto äitinä tai Basil Hiiri mestarietsivän. Aikavarkaan R on edelleen korostunut ja satuja kuunnellessa hän kuiskailee perässä kaikki ärrälliset virkkeet ("koska se tuntuu hyvältä painaa ne mieleen sillä tavalla", kuului perustelu, kun kysyin mikä kuiskiva kaiku täällä aina seuraa mun ääntä). On päiviä, joina kukaan ei itke, ja on päiviä, joina kaikesta tulee riitaa. On paljon hyviä pohdintoja:

"Silloin kun maailmassa ei ollut vielä yhtään taloja ja kaupunkeja ja sitten ne keksittiin, niin oliko silloin koko maapallo vähän aikaa yksi iso rakennustyömaa?"

"On hyvä juttu että on äänikirjoja, koska niitä sokeatkin voi kuunnella, mutta miten ne pystyy valitsemaan tabletilta äänikirjan, kun eivät näe mihin koskevat?"

Kurahousut, niitä nämä kaksi kuukautta on pitänyt sisällään. Kurahousuja kastumassa läpi, kurahousuja puhkeamassa polvista, kurahousuja huuhdeltavana päiväkodin pihan sitkeästä savihiekasta pyörävaraston jääkylmän hanan alla, kurahousuja kylppärissä kuivumassa, kurahousuja löytämässä aamuisin tiensä takaisin päiväkodin eteiseen.

Marraspimeydessä heijastinliivilapset kuin syvänmeren lamppukalat.

Jos isomman muistiin painuvat lauseet perässä kuiskailemalla, pienempi oppii vähän eri tavalla.

"Onpa tänne pitkä matka", Unirosvo totesi kerran metsäkävelyn äärimmäisessä pisteessä. "Se tarkoittaa sitten sitä, että kotiin on yhtä pitkä matka."

"Onpa susta tullut viisas. Mistä kaikki tuollainen tieto onkaan sun päähän mennyt?"

"Sadepisaroiden mukana korvista sisään."

Aikavaras askarteli oma-aloitteisesti, omatoimisesti ja kaikessa hiljaisuudessa nopan. Se jopa pyörii.

Aikavarkaan sanoittama, minun kirjoittama ja Aikavarkaan kuvittama infojuliste 5-vuotiaan huoneen ovessa.

Lopuksi vielä joskus viisi viikkoa sitten luonnoksiin seuraavaa postausta odottamaan tallentamani Aikavarkaan kysymyspatteri (esitetty peräkkäin saman minuutin sisällä):

1. "Äiti mistä ihmisen ääni tulee ja miten ihminen pystyy puhumaan?"

2. "Äiti mistä ajatukset tulee ihmisen mieleen ja miten ihminen pystyy ajattelemaan?"

3. "Äiti miten ihminen pystyy tekemään moottorisahalla taidetta paksuista tukeista?"

Myönnän, toi kolmas tuli vähän puun takaa (pun intended).

Samaan aikaan toisella puolella kotia Unirosvo juoksee ympyrää ja kailottaa: "Inkiväärisusi syö varjoja ja varastaa ihmisten pissan! Katso, mä otin kalsarit pois. Lallallaa, määää otiiin kalsaaaariiiiit poooooooiiiiis..."

Unirosvon piirrokset olivat vielä alkusyksystä lähinnä suttuisia spiraaleja, jotka sitten esittivät muka mitä milloinkin. Hiljattain on tullut oikein ortodoksisia pääjalkaisia sekä tämänkaltaista esittävää taidetta. Oli hoidettava Aikavarkaan iltasuihku ja kyllästyin, kun Unirosvo rämpytti kylppärin valoja. Kokeilin onneani ja lähetin sen piirtämään kuvan. Onnenpotku kävi jo siinä, että se tosiaan lähti rämpyttelemästä. Toinen oli se, että lopputulos ei ollut spiraalisuttu verhoissa tai tapetissa taikka niin kuin silloin kerran, tuolin koristelu tarra-arkillisella tiukkaan liimaantuvia tarroja (saivat jäädä koristeeksi), vaan "pitkä jono päiväkotilapsia juoksee peräkkäin metsäpolkua pitkin".

Viisi

Aikavaras kasvoi jossain viime vuosien tuoksinassa lanugoselkäisestä koliikkikeuhkosta, vahvasormisesta vauvasta joka ei koskaan tyytynyt nököttämään, 19-kiloiseksi hurjapääfilosofiksi, joka on kiinnostunut kieltomerkeistä ja avaruudesta, tykkää pikkuleegoista ja Ninjagosta ja pinkistä, käy tiistaisin nassikkapainissa ja oppi pari viikkoa sitten ärrän. 

Viisivuotispäivästä on jo tovi, mutta ei kai tämä niin päivän tai kahdentoista päälle ole, juhlittiinhan synttäreitäkin kolmena viikonloppuna eri kokoonpanoilla.

"Tässä mä olen iloinen ja tunkenut kädet vastakkaisiin hihoihin tässä oranssissa paidassa.Mulla on otsassa mustelma ja mä aion poimia noita omenia."

"Mä olen palomies ja liu'un alas pihlajanmarjapaloasemasta!"

Viimeinen kuukausi: viikot silkkaa arkea työkiireineen, päiväkotikiireineen, sentään aiempaan nähden hyvin nukuttuine öineen, joiden myötä olen taas oppinut nukkumaan (jopa pommiin); viikonloput hujahtaneet Särkänniemessä, häissä, Aikavarkaan ulkoistetuilla kaverisynttäreillä, mummilassa, ristiäisissä. Viime lauantaina vietettiin vielä kotona tiiviin porukan sukulaissynttärit, ja kuten ilmeisesti kaikkina aiempina vuosinakin, kalenterimerkintä Aikavarkaan kotisynttäreistä taikoi monen viikon takkeilun jälkeen syyskuun lopusta esiin t-paitakelin.

Synttäreille putsattiin ja katettiin puutarhakalusteet (joita ei ollutkaan käytetty sitten Unirosvon toukokuisten synttäreiden, kiitos kylmän kesän), mutta aurinko paistoi syyskuun lopun kunniaksi jo sen verran viistosta, ettei varjoon jääneellä takapihalla lopulta kukaan kahvitellut.

Kolean kesän jälkeen nämä tuulettomat, lämpimät iltapäivät, kultainen vino paiste niin kuin vanhoissa valokuvissa, ovat vähän sydäntäsärkeviä. Minäkin olin täällä, tällainen minä olin, kesä huutelee lähtiessään.

"Pääosin tasapainoinen lapsi, joka välillä hakee rajusti rajoja", määritteli päiväkodin lomake. Onneksi myös motorisesti ja verbaalisesti lahjakas, taitava keskustelija, hyvämuistinen pohdiskelija, monipuolinen leikkijä. 

"Aivan ihanahan hän on", oli neuvolan tuomio 40 minuutin kahdenkeskisen tutkimustuokion jälkeen.

"Muuten meni hyvin, mutta nyt sen käytökseen tuli vaurio", infosi päiväkotikaverin ekaluokkalainen isoveli, joka avasi oven kun saavuimme eräänä iltana Unirosvon kanssa hakemaan Aikavarasta kaverisynttäreiltä kotiin. "Tuolla yläkerrassa se nyt makaa lattialla ja huutaa että ei vielä kotiin."

Mutta aivan ihanahan hän on. 

Ja rohkea. Valitsee pinkkiä, koska tykkää siitä, vaikka on jo oppinut maailmalta, että moni muu ajattelee ettei niin kuuluisi tehdä. Pyytää saada ja saa "kauniit sandaalit, koska poikien hyllyssä on pelkkiä tylsiä ja synkkiä". Kantaa niitä ylpeänä, tekee niistä omansa, ei enää tyttöjen. 

Synttäreillä maalasin halukkaiden posket, mutta kasvomaalisetin värit olivat sen verran rajoitetut, että vaihtoehdot olivat lähinnä leppäkerttu, kärpässieni ja lumiukko.

Ja se ärrän yhtäkkinen oppiminen. Se toi takaisin - hetkellisesti, mutta kuitenkin - myös Aikavarkaalle ne väärinlausutut sanat, joiden katoamista jossain vaiheessa täälläkin suunnilleen surin (linkkaisin jos jaksaisin etsiä), koska olin niin ihastuneesti seurannut sitä kielen etsimistä, hapuilevia yrityksiä puhua niin kuin oppimisen lähteet. Nyt viisivuotias keskittyy ärrään niin kieli keskellä suuta, että tremulantti sorahtaa sielläkin, missä ei pitäisi, ja pyrkii sanan alkuun, jotta tulee onnistuneesti hoidetuksi pois alta. Laastarista on tullut raastali, lääkäristä rääkäli, leppäkertusta reppäkelttu. "Se johtuu varmaan siitä, että mä osaan ärrän jo liian hyvin!" lapsi itse arvelee.

"Saanko mä isona vaihtaa mun nimen?" Aikavaras avaa keskustelun. 

"Joo, saat. Totta kai. Eikö Aikavaras ole hyvä nimi sun mielestä?"

"Ei. Nyt se on, muttei isona enää. Kun se on pikkupojan nimi."

"Kuule, sitten kun sä olet iso, se on kyllä ison ihmisen nimi. Mutta voit sä vaihtaa sen, jos haluat. Mikä sä mieluummin olisit?"

"Mmm...en mä tiedä vielä. Ei voi tietää. Ehkä Helikopteri."

Helikopterini, valitse vielä isonakin ne kauniit pinkkikukalliset sandaalit ja tee niistä omasi, jos vain haluat.

Koukuttavan arvaamatonta arkikomiikkaa

Aikavaras on jo muutaman kuukauden ollut täysin koukussa kieltomerkkeihin ja kieltomerkeiksi kutsumiinsa symboleihin ("Mikä toi kieltomerkki on, missä on sininen ympyrä ja punainen rengas ja punainen vinoviiva päällä? Mitä toi kieltomerkki tarkoittaa, jossa on keltainen kolmio ja salamanisku? Mitä se kieltomerkki tarkoitti, jonka mä näin eilen Isin kanssa enkä enää muista millainen se oli?"). Meinasin ehdottaa sen 5-vuotissynttäreiden valinnaiseksi teemaksi kieltomerkkejä. Tulisi aika rauhallistakin, jos lapset niitä noudattaisivat. 

Lapsista puheen ollen, lisääntymiskeskustelut puhkeavat edelleen aina välillä. Otteita kesältä:

"Äiti mä en voikaan aikuisena asua Unirosvon kanssa", Aikavaras julisti tajunneensa. "Kun mistä me sitten saataisiin vauva? Mulla on sellainen suunnitelma, että mä menen ympäriinsä ja kyselen kaikilta sopivilta tädeiltä - sellaisilta jotka on sopivan ikäisiä eli ei sataa vaan esimerkiksi neljäkymmentä, ja jotka on yksinäisiä - että haluaako ne vauvan, ja eka joka sanoo joo, niin sen mä otan."

Unirosvo on opetellut pyöräilemään, silloin kun polvessa ei ole traagista pipiä eli normaalia asfaltti-ihottumaa, joka kuitenkin vähän tiedostavammalta lapselta voi viedä kävelykyvyn kahdeksi päiväksi.

"Miksei sedillä ole vauvapussia mahan sisällä?" se jaksaa toistuvasti harmitella, nyt kun jo tietää, ettei vauva kasva vatsalaukussa eikä odottavan äidin syömä ruoka putoa suoraan vauvaraukan päähän (selvisi, kun raskas ystäväni oli kylässä). "Sitten ei tarvitsisi etsiä tätejä."

"Mä saan isona kuusi lasta jonkun tädin kanssa", se suunnittelee toisena päivänä. "Ensin tytön, sitten pojan, sitten kaksi tyttöä kerralla, sitten vielä pojan ja sitten vielä yhden pikkuruisen tytön."

"Ohoh, onpa siinä sitten vilinää! Kun meilläkin on vilinää vaikka teitä on vain kaksi."

"No mut Äiti! Mun lapsista tulee sellaisia ettei ne riehu koskaan."

[pyrskähdys] "Ööö... mäkin suunnittelin noin."

"Ai suunnittelitko?"

"Joo. Pieleen meni!"

"Ehkä mullakin menee pieleen. No ne voi riehua viisi minuuttia päivässä. Päästän ne päiväunen jälkeen takapihalle viideksi minuutiksi riehumaan."

Poikien lempileikki aluillaan. "Laivaan" eli Aikavarkaan sänkyyn lastataan huolellisesti valtavat määrät rahtia. Jokainen tavara jokaisesta säilytyslaatikosta vaihtaa paikkaa ja ruuma tilkitään myös kaikella muualta löytyvällä irtaimistolla.

Iltapalalla päläpäläpälätys hiljenee mystisesti. Ulkona on pilvistä, sytytän keittiön valot. Aikavaras riemastuu. "Ohoh kun nyt tuli yhtäkkiä hyvä tunnelma!"

"Ai tuliko? Kiva!"

"Joo, sellainen tunnelma kuin että me oltais Unirosvon kanssa aikuisina tässä fiksusti iltapalalla. Mä voin vaikka lukea sen kunniaksi lehdestä uutisen. [ottaa tarrakirjan] On tapahtunut kolari. Kolari tapahtui siksi koska kaikki autot ajoivat kaistoja vääriin suuntiin. Sitten tuli pyrstötähti. Toinen kolari on tapahtunut siksi koska kävelijä käveli keskellä pyörätietä, ja pyöräilijä ajoi sitä päin, koska pyörätiellä oli kieltomerkki, että ei saa väistää jalkakäytävän puolelle koska siellä on katuputsari."

Usein jo näinkin päin, pieni edellä ja iso perässä. Tämä kuva taitaa olla ylijäämää arkistoidusta, julkaisematta jääneestä luonnoksesta toukokuulta, sen verran vihreättömältä aidan toisella puolella näytää.

Pari viikkoa sitten käveltiin Aurajoen rannassa keskustassa. "Äiti katso, kaksi kesäautoa [=avoautoa] ajaa peräkkäin!"

"Katopa vain, niin ajaa." Olin käynyt töiden jälkeen vesijuoksemassa Samppalinnassa, ja Mies oli pyöräillyt lasten kanssa vastaan; suunnitelmissa oli ulkoistaa päivällinen ravintolaan.

Aikavaras tuijotti ohi lipuvia överiautoja hiljaa. Luulin, että se ihailee autoja yhtä hartaasti kuin niissä ajelevat sedät. Mutta:

"Tolla jälkimmäisen auton kuskilla on varmaan joku kauhea tarttuva tauti, kun se ei voi matkustaa ton etummaisen kyydissä. Eikä edes bussilla!"

No niin, karanteeniauto meni menojaan ja me pääsimme ravintolaan.

"Me ollaan kesän aikana nähty tosi paljon upeita paikkoja ja suihkulähteitä ja hienoja taloja", Aikavaras summasi kaihoisasti katsellessaan ravintolan vessan ikkunasta kotikaupungin kattoja. "Mutta tää Turku on kaikkein kaunein. On tää elämää. Että voi ravintolan vessastakin nähdä tän ihanan Turun! Voisinpa mä asua täällä."

"Me asutaankin Turussa. Muistako, tää on meidän kotikaupunki."

"Onko? Niin joo, oot sä kertonut. Mutta mä tarkoitin kyllä tätä vessaa."

"Musta on tullut mustikka- ja vadelmapoika, joka tykkää mustikoista ja vadelmista", Unirosvo huomaa metsässä ja pistelee purkkiin keräämiämme mustikoita suuhunsa. "Äiti oikeasti vadelma on sellainen oranssi vitamiinipuolukka! Nyt kerää mulle lisää näitä mustia ja heti ja paljon!"

Unirosvo - joka vihdoin ja viimein on ensimmäistä kertaa elämässään nukkunut (ennen pientä nuhaa, syyskauden maltillista avajaisvirusta) viisi (5) yötä peräkkäin niin kokonaisesti, että itsekin jo melkein pääsin useamman vuoden lainausmerkkiöiden jälkeen nukkumisen makuun - siirtyi loman aikana päivä- ja melkein yökuivien kirjoihin ja päiväkodissa loman jälkeen isojen ryhmään. Sinne se meni iloisesti ja tokana päivänä oli nöyrästi anellut, josko saisi vielä yhden kerran nukkua isojen kivemmassa nukkarissa. Oli saanut, ja seuraavanakin. 

"Äiti nyt ota toi serpentiini pois lampusta ja heti!" se alkoi rähjätä yhtenä iltana keittiön pöydän ääressä. Sen se yhä osaa, rähjäämisen. 

"En mä sitä nyt mihinkään ota. Siellä päällä on niin paljon pölyäkin."

"Sitä paitsi", Aikavaras keskeytti, "pian on taas mun synttäri, ja toi on edellisistä synttäreistä jäänyt. Turha sitä enää ottaa kun kohta on taas juhlat."

Niin. Vuoden päivät melkein jo viettänyt serpentiini siinä, läpi joulunkin, mutta se on ihan kivaa juhlavaa kullanväristä serpentiiniä, joka täydentää verhojen värimaailmaa.

Pääsiäisestä jääneet virpomisoksat sentään laitoin viikonloppuna pois keittiön pöydältä. Syy: Mies sai juoksukisoista kukkakimpun, ja virpomisoksat varasivat ainoan sopivan maljakon. 

Ehkä laitan sen kimpun pois sitten seuraavan pääsiäisen tieltä tekemään oksille tilaa.

Ihan kuin nyt kesän mittaan kuopuksen hiuksiin olisi tullut aiempaa vahvempi häivähdys punertavaa.

Sitten oli yksi viikonloppu tuossa reilu viikko sitten. Takana eka päiväkotiviikko loman jälkeen; viikonloppuna kaksi kyläilyä, toinen mummilassa, toinen meillä kotona. Piti olla ihan kivaa mutta eipä kyllä ollut. Kumpikin lapsi kirkui ja kiukutteli ja ripustautui ja itkupotkuraivosi käsittämättömät määrät, niin että sunnuntai-iltapäivällä, kun vieraiden lähdettyä ovi sulkeutui (heidän taholtaan uskoakseni ikuisesti) ja itkuviiruiset lapset toipuivat minuutissa leikkimään keskenään iloisesti kaipaamatta multa enää koko loppuiltana sitä huomiota, jota ilman he ilmeisesti olivat tekemässä kuolemaa vieraiden läsnäollessa ja jopa mummilassa, oli takki vähän tyhjä ja vannoin, etten enää koskaan pyydä meille ketään enkä vie lapsia minnekään. (Kai se ekan hoitoviikon aiheuttama karmea päiväaikainen äidinhuomiovaje kostautui noin, ja lomalla vietettiin aika lailla aikaa ihan neljästään, vaikka menoja piisasikin. Toivottavasti kuitenkin jäi poikkeukseksi.) (Ei, se oli jotain muuta kuin arkikomediaa.)

Entä olenko jättänyt kertomatta sen, miten on jouduttu keskustelemaan kuopuksen kanssa siitä, onko sopivaa näyttää Kauppasedälle pippeliä sillä aikaa kun koitan näpytellä kortin tunnuslukua? (Mutta ehkä se on joka kohteessa Kauppasedän arkipäivää.) Entä sen, että Unirosvo pitää luomia nänneinä ("Äiti, sulla on leuassa nänni! Äiti, Aikavarkaalle on kasvanut pieni nänni jalkaan! Äiti saako silittää tota nänniä sun käsivarressa?") mutta ei toisinpäin, sillä kun se juoksee päiväkodin pihassa vastaan ja huutaa että haluaa kurkata nänniä, niin se tosiaan kiskoo mun paidan alas? 

Sitä en ainakaan ole muistanut kertoa, että olen supersankari. Kun kuivailin itseäni yhteissuihkun jälkeen, kolmivuotias katseli vakavana ja silmät suurina, miten froteepyyhe ilmeisesti heilahteli tunnelmallisesti olkapäiltäni. 

"Äiti sä näytät ihan... Nänni-Batmanilta!"

Lomien jälkeen

Huomenna palaan töihin. Samaan huoneeseen, viereiselle työpisteelle, erikieliseen työtehtävään, tuttuun tiimiin. Töissä viihtymisestä huolimatta ahdistaa vähän. Kuulemma se on normaalia muutoksen edessä. Eikä oikeastaan ahdista töihin meno vaan edessä häämöttävät pimeät ja hyiset kuukaudet, päiväkotirumba, flunssakierteet, eestaas raahattavat kuravaatteet, aina jollain tavalla vääränkokoiset tai rikkoutuneet välikausivaatteet. 

Mutta jos vielä muistelisi hetken 10 päivän kesäreissua, jolta kotiuduin lasten kanssa lauantai-iltapäivällä. (Mies jäi Helsinkiin konserttiin, joten jouduin kohtaamaan pelkoni ja ajamaan Helsingistä Turkuun. Väljä ja tasainen moottoritie ei kuitenkaan tuntunut Pärnu-Tallinna-tien kauhukuskien seassa matkaamisen jälkeen kummoiseltakaan, ja pääsimme ihan mukavasti kotiin saakka.)

Aluksi lähdettiin päivälaivalla Tukholmaan. Pojat saivat Batman-kasvomaalaukset ja nukkuivat mojovat päiväunet hytissä, jopa Aikavaras. Tukholmassa vietimme puolitoista päivää. Gröna Lundissa viihdyttiin peräti kahdeksan tuntia - sen jälkeen lähtöprotestit olivat niin velttoja, että ilmeisesti lastenkin huvittelukiintiö täyttyi. Seuraavana päivänä käväistiin Skansenissa ja ajettiin satamaan, josta laiva lähti Riikaa kohti.

Aikavaras laivalla vilkuttelemassa vastaantulijoille.

Unirosvo valitsi huvipuistossa samanlaisen sateenkaarijäätelön kuin Aikavaras, "koska Aikavaraskin valitsi sen".

Skansenin vetonaula. Ei eläimet vaan taas yksi vedenkuljetusrata.

Latviassa asuimme Jurmalassa kolme päivää. Tuuliset hiekkarannat, lasten rakastama kiipeilyrata metsässä, jätskiä, junamatkoja, päiväretki Riikaan.

Aikavaras poimii simpukankuoria.

Kiipeilyradalla - valjaiden tehoakin tuli testattua.

Aikavaras elementissään.

Unirosvokin tykkäsi alkujännityksen jälkeen älyttömästi. "Tää on sopiva rauhallinen peli mulle", se puhisi taiteillessaan radoilla, "mää sujun tässä. Mä sujun ja mä kelpaan tässä."

Unirosvon rataspäiväunien aikana Aikavaras ihaili jokisuihkulähdettä Riikassa ja innostui hetken päästä lemmensillan rakkauslukoista.

Sitten Pärnu, vanha kesätuttu. Aikavaras fiilisteli suihkulähteitä, kesäkukkia ja koristeellisia taloja. Pahaa pitsaakin. Vuokrasimme pyörät vuorokaudeksi. Lähes huomaamatta Aikavaras polki valitsemallaan pinkillä kukkapyörällä yhden iltapäivän aikana kaupungin ympäri ja ristiinrastiin. Mies juoksi saman reitin lasten nukkumaanmenon jälkeen ja mittasi matkan: 15 kilometriä. 

Rantaleijona poseeraa jossain Jurmala-Tallinna-välin pysähdysrannalla.

Peruskiukuttelujen lisäksi reissussa kuului paljon veljesten naurua ja hassuttelua. Omat apinat.

 

Viime viikon mökkiloma

Miestä kohtasi keväällä arpaonni työpaikan lomamökkiarvonnassa, joten pääsimme viettämään heinäkuun ekan viikon huippuedullisesti Perniössä mökillä, joka täytti kriittisimmät lapsiturvallisuus- ja mukavuusehtomme. Pihapiirissä ei esimerkiksi ollut kyynpesiä taikka aikuisellekin jyrkkiä kiviportaita johtamassa suoraan (piraijoja kuhisevaan, myrkyllisellä) vedellä täyttyneeseen louhokseen.

Tekolampi oli, mutta lapset oli helppo häätää sen matalaan kahlailupäähän ja kotoperäistä faunaa edustivat pienet sammakot, jotka aamuisin loikkivat tusinoittain ruohikolta lammelle. Kissoja hyöri ympäriinsä, mutta toinen niistä vältteli meitä ja toinen taas leikki kanssamme, eikä kumpikaan raapinut tai allergisoinut. 

"Uiminen" on meillä edelleen kahlaamista, veden roiskimista ja etupäässä vedellä läträämistä: leikkiveneiden uittelua ja kottikärryjen täyttämistä kastelukannulla ("Me tehdään raskasta työtä!"). Mökin omistaja asui lapsineen lammen toisella puolella, ja saimme lainata lasten hiekkalaatikkoa, leluja ja trampoliinia.

Lomamökki häämöttää vastarannalla.

Mökissä oli riittävästi tilaa sadepäiväsisäilyyn, sähkö ja vesi ja vieläpä pyykin- ja astianpesukoneet. Ming-dynastian aikaista arvoesineistöä ei ollut, mutta puisen labyrinttipelin onnistuimme ikävä kyllä hajottamaan. Suurin osa nukkumatilasta sijaitsi parvilla, joiden rappuset muodostivat jonkinasteisen vaaranpaikan yläpään porteista huolimatta, mutta kun tarpeeksi huusin ja uhkailin, pojat jättivät asiattoman rappuskikkailun pääosin väliin.

Tässä uimahousut oli ehditty pukea päälle lähinnä auringonpolttamien välttämiseksi reissun ekana oikeasti lämpimänä päivänä.

Aikavaras houkuttelemassa kissakaveria ulos kukkien alta.

Hernepellon poikki alamäkeen kun kuljettiin, löydettiin joki ja soutukelpoinen vene. Sitäkin päästiin testaamaan, kun saatiin lainaksi pelastusliivit lapsille.

Kävin läpi Sony xperiallani napsittuja kuvia mökkilomalta. Niitä on kymmeniä, mutta suurimmassa osassa vilisee pieniä nakupellejä. Kun akuutti tarve päästä uimaan iski (eli kun jossain näkyi vettä), vaatteet olivat jo käytännössä mytyssä maassa, eikä uimahousut ehtineet mukaan. Onneksi majapaikkamme tekolammella ei katsottu pahalla paljaspeppulapsia, ei edes viidentoista asteen tuulisäässä.

Unirosvo pihanurmea tutkimassa

Mökillä vietettyjen päivien lisäksi teimme pari päiväretkeä, yhden pittoreskiin ruukkikylä Mathildedaliin ja toisen Fiskarsiin.

Mathildedalissa pojat ihastuivat alpakoihin ja Aikavarkaan haaveilemaa kinkkupitsaa jouduttiin ravintolassa odottelemaan tukalan kauan. Onneksi pitsa oli hyvä. Samalla reissulla löysimme Teijon kansallispuistosta Matildanjärven rannalta hienon poukaman, joka oli ilmeisesti tuulisen sään ja 16 lämpöasteen vuoksi tyhjä muista uiskentelijoista. Poukamaan ei kuitenkaan tuuli mahtunut, ja aurinko lämmitti sekä rantavettä että ihoa. Järven rantoja ei kansallispuistosijainnin vuoksi saa rakentaa täyteen, joten maisemissa ei ollut valittamisen sijaa. Tulimme uudestaan Teijoon luontopolkukävelylle ja Matildanjärvi-pulahdukselle vielä kotimatkan varrella.

Matildanjärven rannalla

Fiskarsissa satoi ja paistoi oikukkaasti. Pojat pääsivät paikkakunnan upouuden leikkipuiston lisäksi museoon, joka oli ilmeinen hitti. Saivat leikkiä siellä esimerkiksi toimistonhoitajia, joilla oli kirjoituskone, kuitintekokone ja monta tärkeää rei'itintä käytössään.

Unirosvo soittelee Fiskarsin leikkipuistossa

Itse tein pikapoikkeuksen antiikkimarkkinoille ja ostin ei-antiikkiset HienoStellan harakkakorvakorut. Tuotemerkin takaa löytyy pariskunta, jonka mies maalaa kuvat ja nainen tekee kuvista esimerkiksi korvakoruja ja kalvosinnappeja. Kunnioitettavaa käsityötä!

Nopeasti sekin viikko hujahti.

Teijon kansallispuisto teki vaikutuksen. Erilaisia metsätyyppejä näkyi useita ja vastaantulijat olivat harvassa. Iso, hiljainen metsä vei semimeditatiiviseen tilaan - silloinkin, kun tarvoimme 200 metrin matkaa kilometrin verran väärään suuntaan ja pienet jalat alkoivat jo väsyä.

Tunnustaudun harhaiseksi kotimaan kartan tuntijaksi. Tiesin kyllä aiemmin, että Teijon kansallispuisto on olemassa, mutta olen ehkä kuvitellut sen sijaitsevan jossain, hmm, Pohjois-Karjalassa. Mene ja tiedä miksi. Taas ollaan viisaampia.

Jeturkasti, muinaisranta keskellä Teijon kansallispuiston metsäaluetta.