maanantai 18. toukokuuta 2015

Kohti turhaksi tulemista



Lauantaina tapahtui läpimurto: Unirosvo ei itkenyt K-Mummin kanssa kertaakaan koko sen 4,5 tunnin aikana, jonka vietin harmittavan harvoin nähtävien ystävien tupareissa. Puoli yhdeksältä  löysin iltapalapöydästä puurontuoksuiset, iloiset pikkupojat sekä iloisen mummin. Itsekin olin aika iloinen moisesta kehitysaskeleesta, tai oikeastaan -loikasta, ero kuukauden takaiseen on nimittäin hurja. Jospa olisivat jo takana ne ajat, jolloin puolentoista tunnin poissaolon(i) aikana vauva kirkui itsensä vapisevaksi, vinkuvaksi rievuksi? Ei niitä kertoja tosin montaa ehtinyt tulla; ei ehtinyt, koska en sitten kyennyt jättämään niin vahvasti ikävöivää lasta. En usko, että vauvoja kuuluu varsinaisesti karaista, vaan kyllä ne sitten jossain vaiheessa ovat valmiita.

Soitin sieltä tupareista seitsemältä: miten menee, huutaako se liikaa, tulenko hetinytsamantien? Ei huutanut, vaan leikki ja nauroi, joten jäin vielä vähäksi aikaa, Mies viipyi vielä pitempään. Väki oli osin samaa kuin näissä juhlissa runsaat kaksi vuotta sitten. Puheenaiheetkin osittain samat: perhevapaalaiset puhuivat lapsista, minä ainakin ihan liikaa. Ja niillä – meillä – joilla oli kaksi vuotta sitten vauva, oli nyt toinen vauva. Ne, jotka silloin olivat raskaana, olivat taas raskaana. Trendinä näkyy olevan alle kahden vuoden ikäero. Ja mä kun luulin että me oltiin ainoat hullut. Oltiinkin vain ajan hermolla, vahingossa tosi cooleja.

***

Kello 5.15 aamulla:

Aikavaras: ”Äiti uekko tämän kiijan?”

Minä (siirrän kirjan pois naamaltani, katson kelloa, hieron silmiä): ”Kuule nyt on yö. Päivällä sitten luetaan. Nyt takaisin sänkyyn. Äiti tulee laittamaan sulle peiton.”

A (kääntyy ja kipittää pois): ”Ei taavi tujja, menen ihan itse kiitos.”

M: ”Okei? Oikeesti? Okei.”

"Minä ojen pinsessa!" Hyvä, että illuusion luomiseen riittää tuo takki, jota käytän viileinä päivinä kun nukutan Unirosvon takapihalle.


***

Miehen työkaverilla on kolme lasta, joista vanhin on kymmenen ja nuorin viisi. Kuulemma pärjäävät jo sen verran pitkiä aikoja omatoimisesti, ettei äiti tiedä mitä tehdä kaikella sillä luppoajalla. Näiden kehitysharppausten valossa voin jopa uskoa, että tuo aika koittaa tässäkin perheessä sitten seuraavalla vuosikymmenellä, vaikka välillä tämän ajanjakson ohimenevyys meinaa unohtua, kun neljä tahmeaa kättä kiskoo mun paidanhelmaa kahteen eri suuntaan ja kumpaankin korvaan parkuu pikkulapsi, ja kun itkut on itketty alkavat muut vaatimukset (kirjaa iltapalaa aamupalaa välipalaa vessaan lastenohjelmaa syliin pyyhi nenä leluja vettä vaippa kuiva paita syliin leikkimään ulos nukkumaan) sekä tiukasti aikataulutettujen tuplailtatoimien suorittaminen. Meinaa unohtua kiireessä, mutta sitten taas muistan. Ja koska tiedän, että toisenlainenkin aika vielä koittaa ja joku päivä osaan juhlissa puhua muustakin kuin lapsistani, haluan mieluummin yrittää keskittyä nyt kaikkiin niihin hyviin asioihin tässä hetkessä (ja pikakelata ne rasittavimmat kohdat) kuin elää sitku-elämää.  

***

Kello 21.10 illalla Aikavarkaan huoneessa:

Minä: ”Hyvää yötä kulta, kaunii-”

Aikavaras: ”Menepäs nyt. Aita mujje peitto ja sitten menet, hei vaan.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti