Ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen

Pahin skenaarioni päivähoidon aloittamisesta oli, että Unirosvo itkee ikäväänsä kahdeksasta viiteen kykenemättä ottamaan vastaan lohtua vierailta aikuisilta, ja Aikavaras kiukuttelee illat läpeensä. Ei se mennyt niin. Ehkä sellainenkin vaihe vielä tulee - kuulemma usein siinä vaiheessa, kun jälkikasvu tajuaa, ettei tämä olekaan hauska poikkeus arkeen vaan uusi rutiini joka jatkuu ja jatkuu ja toistuu toistumistaan - mutta lasten ensimmäinen hoitoviikko sujui paremmin kuin ennakolta olisi voinut haaveilla.

Pojat poimivat valkovuokkoja lähimetsässä. "Katso äiti miten pitkä varsi tässä on!" Aikavaras esittelee iloisena, "nyt se pysyy hyvin naulakossa." "Maljakossa", muistutan. "Joo, naljakossa, joo", Aikavaras painaa mieleensä sadannen kerran. "Katso tääti miten pitkä varsi tässä on", Unirosvo tulee esittelemään löydöksiään (se toistaa nykyisin taaperoaksentillaan melkein kaiken mitä Aikavaras sanoo) ja paljastaa nyrkillisen varrettomia kukkia.

Unirosvo itkee aamuisin vain erohetken ajan; näköyhteyden katketessa lakkaa itkukin. Päivisin taapero ikävöi välillä, mutta rauhoittuu sylissä, leikkii ja nukkuu. Ruoka ei maistu vielä joka aterialla...mutta ei se aina ole kotonakaan maistunut. Iltapäivällä Unirosvo sukeltaa alahuuli väpättäen syliini, mutta saattaa hetken päästä laulella ihhahhaata ja tsukutsukua tyytyväisenä niin kauan että päivällinen ehtii pöytään. Illalla lapsen on vaikea päästää mua näköpiiristään - mutta se ei ole uutta, ehei, ei yhtään.

Vaikea uskoa, että alle kaksi viikkoa sitten paiskoi räntää ja rakeita, ja lapset tekivät päiväkodin pihalla lumiukon. Yhtäkkiä viikossa maa on puhjennut kukanlehtiin ja kevätkukkiin ja puut ja pensaat vihertävät.

Aikavaras solahti kokopäivähoitoon helpon oloisesti, olihan paikka ihmisineen ja rutiineineen tuttu jo parin vuoden ajalta. Jo syksyllä kadonneet päiväunet ovat päiväkotipäivinä tehneet comebackin, ja kenties niidenkin ansiosta saamme kotiin iloisen, häkellyttävän reippaan kolmivuotiaan, joka polkee kotiin itse, nostaa itse pyöränsä ylös kaatumisen jälkeen, riisuu itse, ei kiukuttele käsienpesusta, tottelee, laulaa ja saa pikkuveljensä nauramaan hassuttelemalla. Illalla tosin uni viivyttelee tuloaan turhan kauan. Perjantaina tyyppi nukahti vasta juuri ennen kymmentä, mutta heräsi silti puoli seitsemän maissa. Päiväunet ovat kotioloissa menneiden vuosien tomua (paitsi kipeänä), joten lauantai-iltapäivällä iski känkkäränkkä. Unirosvo puolestaan vahti mua silmä kovana koko lauantain ja kiristi liekaa noin kahden sentin mittaiseksi. Tunsin olevani syytetyn penkillä, satimessa: katso mitä teit lapsillesi! Sitten muistin, että tällaisia ne olivat jo ennen kuin menin töihin lepäämään.

Uuden, sekavaan tilaan jääneen työpisteeni ikkuna ja tärkein edeltäjäni jättämä viesti. En ole teinivuosieni jälkeen harrastanut mietelauseita tai huoneentauluja, mutta onhan tuossa ideaa.

Surin suurimman suruni ennakkoon viime viikonloppuna. Päiväkodilta lähteminen käy aamuisin helposti, enkä ensimmäisen päivän jälkeen ole pahemmin murehtinut lasten meininkejä päivän mittaan. Vaillinaiseksi jääneen perehdytyksen ansiosta olen verkkainen ja taatusti todellista(kin) hitaamman oloinen. Silti työpäivä kuluu nopeasti, enkä kadu tätä ratkaisua. 

Päiväkodin äitienpäiväkahvituksessa löysin seinältä Aikavarkaan selvityksen äidistään. Ihan joka kohta ei pidä sataprosenttisesti paikkansa, mutta toisaalta listasta löytyvät myös ne tärkeimmät ja tosimmat tykkäykset. Hyvin olivat saaneet motivoitua ihmisten piirtämistä kammoksuvan ("En piirrä, koska en osaa!") lapsen luonnostelemaan äidistään epä-pääjalkaisen. Kahvin jälkeen vein Unirosvon pienten puolelle tiukasta vastustuksestaan huolimatta ja siirryin viideksi minuutiksi ennen töihin lähtöäni isojen nukkariin, jossa Aikavaras tarjosi hellää satuhierontaa, tällä kertaa vähän paremmin ideaa noudattaen kuin kaksi vuotta sitten.