Taivas on lintujen tie

Blogi on elänyt viimeisen vuoden ajan elänyt retuperällä mutta silti omin keuhkoin hengittäen. Juttuja tulee, kun tulee. Puhelimen viestiluonnoksissa muovaantuu jatkuvasti lista mielessä pyörivistä aiheista. Lasten edesottamuksista, huonosti nukutuista öistä, omista ajatuksista, joista voisi kertoa - sitten kun on aikaa ja sopiva hetki istua koneelle kertomaan. 

Se sitten kun tulee liian harvoin. Toisaalta sitten kun se hetki koittaa, Bloggeriin vuotaa runsaasti muutakin materiaalia kuin ne viestiluonnosten listan kohdat. Aivoni ovat pohjaton kaivo! Sinne hukkuu ja unohtuu vaikka mitä, mutta välillä saa ammennettua ämpäritolkulla ties mitä ylöskin. 

Sankari auttoi leipomisessa ja keräsi pöytäkoristeeksi kirjavia vaahteranlehtiä.

Aikavarkaan nelivuotisuutta on juhlittu useaan otteeseen muutamalla eri kokoonpanolla. Porkkanakakku valmistui ja syötiin. Unirosvo sylki suklaarusinat lattialle ja perusteli tekoaan kertomalla, että tykkäisi niistä kyllä muuten, mutta on kakkurusinoille allerginen. Aikavarkaalle maistui paremmin se Viennetta sekä lakupalat. Lempparilahjat ovat tainneet olla potkulauta ja pikkuleegohelikopteri, joka hajotetaan päivittäin, koska se on niin kiva rakentaa. 

Potkulautailu sujuu mainiosti, ellei oteta lukuun sitä että välillä pikkuveli pöllii laudan ja loukkaa itsensä.

Sorsat ovat lennelleet leikkipaikan yli vaakkuvina puoliauroina. Aikavaras katseli erään parven järjestäytymistä uudelleen kesken lennon ja totesi: "Taivas on lintujen tie."

Arvostan.

Taivastien kulkijoita

Nelivuotisneuvola nähtiin ja käytiin tiistaiaamuna. Pohjustin edellisenä päivänä, että tämä onkin sitten sellainen neuvolakäynti, jossa äiti odottaa osan ajasta aulassa ja Aikavaras juttelee ja tekee tehtäviä ihan kahdestaan neuvolatädin kanssa. 

"Selvä", Aikavaras vastasi hetken pohdittuaan, "toivottavasti se neuvolatäti ei ole kovin ujo."

 

Lepotauko kävelyltä palatessa noin kaksikymmentä metriä ennen omaa pihatietä

Unirosvokin oli mukana, koska päätimme vesirokkorokotuttaa molemmat pojat ja se järjestyi kätevästi neuvolan yhteydessä. Stressasin tilannetta etukäteen naurettavalla mittakaavalla alkaen siitä, muistanko varata rokotteet lähiapteekista, muistanko hakea ne sieltä ajoissa, muistanko säilyttää ne jääkaapissa, muistanko ottaa ne aamulla mukaan, ehdimmekö neuvolaan kahdeksaksi - aina sinne asti, että mitä jos Unirosvo panee ranttaliksi, mitä jos Aikavaras ei anna rokottaa ja itkee syliin jossa Unirosvo on jo ranttaliutensa vuoksi, mitä jos en saa lapsia puettua ja toimitettua päiväkotiin ollenkaan. 

Näköjään on jäänyt melkoiset traumat viimeisten kahden vuoden temmellyksistä sekä loppuraskaus+uhmaikäriiviö-kombinaatiosta. Joko sitä uskaltaisi uskoa, että tämä on nykyisin helpompaa?  

Tammenterhosoppaa iltapäiväauringossa

Hienosti se meni. Unirosvo leikki rauhallisesti itsekseen sillä aikaa kun Aikavaras todisti osaamistaan ja antoi vahvoja näyttöjä neuvolatädille, joka ei hänkään ujostellut lainkaan. Aikavaras sai ensin rokotteet, sekä rokotusohjelman mukaisen että tämän bonuksen, eikä inahtanutkaan (vaikka suorastaan kannustin, että saa itkeä jos sattuu tai itkettää - reippaus on toki kiva ja usein elämää helpottava juttu, mutta negatiivisten tunteiden peittelyyn en tahdo yllyttää sen nimissä). Koska Aikavarkaan reaktio rokotuksiin oli minimaalinen, Unirosvo ei osannut pelätä omaansa, ja tilanne oli ohitse hetkessä. Itku loppui nopeasti, kun neuvolatäti tarjosi palkinnoksi tarroja. 

Itse varauduin vähän ankkatarroja hardcoremmin saadakseni pojat nätisti autoon, ohi neuvolan odotushuoneen lelupaljouden seireenimäisten kutsuhuutojen. Halleluja Domino-keksit; vaikka tämä on nykyisin helpompaa, niin toisinaan kannattaa valmistautua pahimpaan. Ilman hammaslääkäriliiton suosittelemaa lahjontaa en olisi mahdollisesti vieläkään selvinnyt töihin saakka sieltä keinuhevosten ja rikkinäisten soivien lelujen seasta. 

Parina päivänä kuluneella viikolla satoikin taas pitkästä aikaa, ja kunnolla satoikin.

Viimeinen koitos sen aamupäivän aikana oli vielä matka toimistolle. Olin edellisten öiden hulinoista - normaalit heräilyt noin kuusinkertaisina - niin puhki, että turvallisuus mielessäni jätin päiväkodilta lähtiessäni auton kotipihalle ja poljin töihin. Parempi pyöräillä silmäluomet lupsuttaen Aurajokeen kuin jyrätä moottoriajoneuvolla punaisia päin.

Työtä käskettyä: "Vielä yksi kala! Vielä kaksi delfiiniä!"

Vuosi ja pari päivää sitten valvoin 10-vuotishääpäiväämme juhliessa turhan myöhään - ainakin siihen nähden, miten naurettavan vähän unta nämä viimeiset pikkulapsivuodet ovat tarjoilleet. Tänä vuonna teräshääpäivä kruunattiin paitsi unohtamalla merkkipäivä, myös lahjoittamalla vihdoin ja viimein Unirosvon tutit oravavauvoille.

Oravia odottamassa. Tarkkasilmäinen voi huomata, että tutit olivat myös "menneet rikki vanhuuttaan". Näin niiden pois antaminen oli Unirosvolle vähän helpompaa.

Ja mitäs sitten tapahtui? Siitä lisää ensi kerralla!