Ihminen ansaitsee omat verhot

Viikko viikolta Aikavaras on vähemmän vauva ja enemmän ihminen. Etenkin iltaisin kaveri on ihan hulvaton, ja iltahulinoiden seuraaminen onkin nykyisin mun ja Miehen yhteinen huvi. Aikavaras laukkaa päättömästi ympäri asuntoa, kikattaa ja heittäytyy selälleen varmana siitä että joku ottaa kopin, nousee matonreunaa tai omia varpaitaan vasten seisomaan, nauraa tikahtuakseen suihkusta tulleen Miehen nänneille, nuolee eteisen peilikaapin ovesta kurkkivaa kuvaansa, ja vähän väliä muistaa käydä pyörittelemässä uutterasti syöttötuolin pyöriä. Hauskinta riehuminen on nakuna, mikä vissiin on aika yleistä tämänikäisille.

”Olisitko uskonut vuosi sitten, että hänestä tulee tuollainen?” kysäisin Mieheltä yksi ilta. 

”No en”, Mies myönsi, ”mutta en mä uskonut että kukaan voisi olla tuollainen.”

Peilin kautta

Työhuoneen muuttaminen Aikavarkaan huoneeksi on ollut niin sanotusti työn alla eli jäissä, no, siitä asti kun tiesimme Aikavarkaan tulosta. (Pääsen kyllä kohta asiaan, aihe ei vaihtunut ihan summamutikassa.) Toki siellä on pinnasänky ja Aikavarkaan vaatevarasto, mutta siellä on myös käyttämätön toimistotuoli, rikkinäinen nojatuoli, vanhaa ja mahdollisesti tarpeetonta asiapaperia täynnä oleva kirjoituspöytä, ja pöydän päällä viherkasveja jotka eivät saaneet tarpeeksi valoa talvella olohuoneessa. Huone on siis toiminut enemmän mun ja Miehen huonekaluvarastona kuin lastenhuoneena. Mikäs siinä, kun kunnon suomalaislapsen tavoin Aikavaras nukkuu päiväunensa ulkona, ja oleskelut ja leikkimiset hoituvat olohuoneessa, keittiössä ja aulassa. Kun sisustaminen ei muutenkaan ole kiinnostanut, en ole saanut aikaiseksi edes miettiä huoneen kunnostamista, on tässä äitiydessä ihan riittävästi muutakin ajankulua.

Mutta nyt, kun vauvastamme on kuoriutunut ihminen, huomasin haluavani hänen huoneensa ihmiselle sopivaan kuntoon. Ylimääräisten huonekalujen ulkoistaminen on Miehen työlistalla alkukesällä, mutta muutos pyörähti jo käyntiin, kun sain metsästettyä muutama viikko sitten verhokankaan. Koska tykästyin eniten isokuvioiseen kankaaseen, joka vieläpä sointuu jo olemassa oleviin lehmuksenvihreisiin sivuverhoihin, päätin teettää kankaasta ompelutaitoisella äidilläni kappaverhon, jota ei tarvitse rypyttää paljon. Näin suuret, kivat kuvat pääsevät oikeuksiinsa. (Ja ne ovat riittävän korkealla, ettei Aikavarkaalle tule mieleen lähteä kiipeämään niihin.) 

Ole hyvä, Aikavaras. Nämä ovat ihan sua varten. Olet ihminen, joten ansaitset jo omat verhot.

Itää itää itää!

Kyllä meidän takapihalle jotain väriä saadaan kesäksi, vaikka toisinkin olisi voinut käydä.

Koivun, pajun ja vaahteran lehdet ovat jo lähes täysikokoiset. Ruoho kasvaa. On vihreää ja vehreää ja raikasta. Pääskysiä vielä odottelen iltataivaalle.

Kun ne sanovat

Jos jännität synnytyskipua:

Kun ne sanovat, että kipu unohtuu kun saa vauvan syliinsä – ÄLÄ USKO

Ehkä joillain, tai sitten tämä on silkka myytti. Muistaakseni kysyin kätilöltä, onko se ihan kunnossa, mutta heti sen jälkeen olin kyllä melko kiinnostunut siitä, montako lankakerää jälkien paikkailuun kuluu, tuntui että varmaan tulee aika laaja ristipistotyö. Huone pyöri, käteen iskettiin tippa ja se tuntui inhalta, jälkeisten painelu sattui niin että huitaisin kandin käden veks (ja pyysin heti anteeksi). Kun yhdeksän pisteen vauva hetken päästä pääsi Miehen paidan alle, olin enemmän fiiliksissä mulle tuodusta ruokatarjottimesta: ”Hei Mies, tässä on vaniljavanukasta! Ja leipää! Ja kaakaota! Ja sokerijogurttia! Saanko mä oikeasti syödä nää kaikki, nyt heti, vau?” (Mulla oli raskausdiabetes ja jouduin pidättäytymään tuollaisista ruoista koko viimeisen kolmanneksen.)

Kaikkinielevä äidinrakkaus ei välttämättä herää saman tien. Vauva näyttää vieraalta (eriltä kuin ultrissa, yllätys yllätys) – ja täysi muukalainenhan se onkin. Kohtutuoreen vauvan hoitamaan opettelu fyysisen tuskarääkin jälkeen voi tuntua ylivoimaiselta. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa se vauva ja sen hoitaminen ja rakastaminen tulee vähemmän tuoreeksi ja enemmän tutuksi, ja rakkaus voimistuu ja se riittää.

Ja se kipu, se unohtuu. Mulla siihen meni kolme viikkoa. Kun joku puhuu varpaan kolauttamisesta sohvapöydän kulmaan, pystyn (tahtomattani) tuntemaan miltä se tuntuu. Synnytyskipua en enää kolmen viikon kuluttua pystynyt palauttamaan fyysiseen muistiin. Totta kai muistin, että se oli hirveintä kauheinta tuskallisinta kipua ikinä, mutta miltä se oikein tuntui? Pitää kai joskus vielä mennä verestämään muistoja.

Kun ne sanovat, että välilihan repeämistä ei huomaa – USKO TÄMÄ

Hankala uskoa, koska pelkkä ajatuskin vihloo ikävästi. Synnytyksen suurin yllätys sen lisäksi, että Aikavarkaalla oli ruskea tukka, oli se että koko juttu jotenkin pääsi tapahtumaan ihan huomaamatta. Toisaalta ei sitä varmaan ehdi huomata, kun kaikki muukin kaulajänteitä myöten sattuu.

Jos tuskailet puklunhajuisena pukluisessa kämpässä:

Kun ne sanovat, että puklailu loppuu kiinteisiin (= soseruokailuun) siirryttäessä – ÄLÄ USKO

Ehkä joillain onnekkailla. Rivien välistä ja ihan riveiltäkin voit lukea, että ei meillä. Mutta onhan se kivaa vaihtelua, kun puklutahrat on erivärisiä. Epäilyttävästä väristään huolimatta luumutahrat lähtevät pesussa ihan kiltisti ilman erillistä käsittelyä, jopa pesupähkinöillä. Porkkanatahrat jäävät, mutta ovat sentään pirteän värisiä.

Jos saat yhdistelmävaunut tai rattaat käytettynä esikoisellesi:

Kun ne sanovat, että tässä on sitten niiden rattaiden valjaat – ÄLÄ naura partaasi, että onpa barbaarinen ajatus laittaa vauva valjaisiin, hah, just joo.

Nauru vaimenee viimeistään, kun ohimennen vilkaiset takapihan suuntaan vaikka itkuhälyttimestä ei ole kuulunut mitään päänkääntelyähinää kummempaa, ja näet vauvasi ylävartalon heilumassa vyötäisistä alkaen ulkona vaununkopan jalkopäästä. Been there. Sen jälkeen takavarikoit takapihavaunuista rungon ja laitat pyyhkeitä naamasuojuksiksi vaununkopan ympärille kun pikku rämäpääsi menee päiväunille. Totutat vauvan vauhdilla rattaisiin vaunujen sijaan. Ja to-del-la-kin käytät niitä valjaita.

Ja mietit valjaiden lisäksi myös konttauskypärää ja nippusiteitä ja mitä vain, joka auttaa vauvaa säilymään hengissä yksivuotiskakkuaan maistamaan.

Myöhästynyt äitienpäiväpostaus

Huomasin sunnuntai-iltana, että äiti(ys)blogeissa kuuluu julkaista äitienpäiväpostaus. Luonnollisesti. Ja näyttää kuvia sänkyyn kannetusta shampanja-aamupalasta ja kertoa, että ei tehnyt koko päivänä kotitöitä ja hiuksetkin asettuivat nätisti kiharoille. 

Ja minä kirjoitin vain takapihan mullasta ja unikonsiemenistä.

No tämä blogi on niin kuin minä nykyisin. Joko etuajassa tai myöhässä, harvoin täysin täsmällinen. Kirjoittelen nimittäin postauksia inspiraatio + rauhallinen hetki -kombinaation yllättäessä vaikka kolme kerralla, ja ajastan niitä tulevan viikon varrelle. Jos nyt juuri tapahtuu jotain mullistavaa, tieto ei yllä eetteriin asti vielä tänään.

Toisaalta meillä ei merkkipäiviä hirveästi vietellä. Olen naiskunnan häpeäpilkku: en oikein muista ihmisten syntymäpäiviä, vielä vähemmän huomaan nimipäiviä, ja yhtenäkään seitsemästä hääpäivästä en ole tainnut antaa Miehelle lahjaa. En edes odottanut äitienpäivän eroavan perussunnuntaista.

Mitä elämäni ekana äitienpäiväviikonloppuna tapahtui:

Perjantaina kävimme äitienpäiväpäivällisellä Miehen vanhempien luona. Aikavarkaan kaksi pientä Serkkua vilistivät kiljuen ympäriinsä, ja hiljaisempaan eloon tottunut Aikavaras hämmentyi ja väsymyksen tullessa pelästyi meteliä. Sosekin meni väärään kurkkuun. Myös Vaarilla paloi käämit hullunmyllyyn siinä vaiheessa, kun toisen Serkun 3,5-vuotias siskopuoli liittyi seuraan ja jahtasi Serkkua vaippa päässä. Vaari meni parvekkeelle jäähylle, me lähdimme kotiin nukkumaan. Kaikkiaan ilta oli kuitenkin hauska, ruoka oli hyvää, aurinko paistoi kesäisesti parvekkeen avonaisesta ovesta, ja Aikavarkaan fanittama Isomummikin pääsi paikalle.

Sain Mieheltä jo etukäteen äitienpäiväruusun. Olen muistanut kastellakin sitä.

Lauantaina lenkkeilin Aikavarkaan kanssa oman äitini luo korjauttamaan kesämekkoani ja hakemaan Aikavarkaan uusia verhoja, jotka Mummi oli ommellut ostamastani kankaasta. Söimme lounasta, Aikavaras leikki jännillä leluilla, ja veljeni eli Aikavarkaan Kummisetä poikkesi myös morjestamaan. Lonkat tuli 11 kilometrin kävelystä kipeiksi, mutta lenkkipolkuja pitkin kärryttely metsien keskellä kauniissa säässä oli sen arvoista. Mies kävi juoksemassa puolimaratonin Kakskerrassa ja haki meidät sen jälkeen laina-autollaan kotiin lauantai-illan viettoon. 

Ne verhot unohtuivat Mummilaan. Saanemme ne mukaan ensi lauantaina, jolloin vietämme isommalla porukalla myöhästynyttä äitienpäivää ja Aikavarkaan tyttöserkkujen nimppareita (joo, Isosisko muistutti asiasta...) Mummilassa.

Sunnuntaina olikin ihan peruspäivä. Tein kotitöitä ja hiukset hapsottivat rumasti. Paitsi että söimme mun tekemän ruoan tai pakasteaterioiden sijaan noutointialaista, ja ruokajuomana join Miehen lenkkipalautus-persikkavichyä korkeajalkaisesta lasista. Ja että takapihan koivuissa on jo lehdet ja runsas viikko sitten kylvämistämme jännitysruukuista osassa itää jo!

Lopuksi sellainen teinivuosien Love is… -tyyppinen puolitajunnanvirtalista siitä, mitä äitiys on (huom! subjektiivisesti mulle, ja juuri nyt, ei välttämättä enää ensi viikolla):

• Iloa pienistä asioista ja surua hölmöistä asioista
• Luopumista omista asioista ja isojen asioiden omaksumista
• Syyllisyyttä, väsymystä ja turhautumista
• Innostumista, onnistumista ja positiivista jännittämistä
• Aikamatka omiin lapsuudenkokemuksiin
• Sitä että näkee taas ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen punatulkun
• Yksinäisyyttä
• Ei koskaan yksin olemista
• Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä? Hengittääkö se? Miksei se nukahda? Miksei se jo herää?
• Kakkaa, pissaa ja puklua
• Pieniä varpaita, joka paikkaan yltäviä kuolaisia sormia, kasvavaa silkkitukkaa, pakoon vilistävä paljas peppu, ja että vaikka vauva pitäisi laittaa jo nukkumaan, tekee mieli hassutella että vielä kerran kuulisi sen kikatuksen ennen aamua.

Coming soon: tyhjä tai kaoottinen takapiha

Mulla ei ole yhteensopivuutta kasvien kanssa. Ei luontaista viherpeukaloa (Supervehka on ainoa kasvi, jota en ole tappanut vuodessa), ei kärsivällisyyttä opiskella kasvien kasvatusta ja elossa pitämistä. Mies ei ole sen valistuneempi tai kiinnostuneempi.

Kaksi ja puoli vuotta sitten muutimme rivitaloon ja mietimme, että teoreettisesti voisimme tehdä jotain sekä etu- että takapihalle, joita edelliset omistajat eivät olleet laittaneet mihinkään malliin. Vuosi vaihtui, tuli kevät 2011. Lumet sulivat lopulta. Emme tehneet mitään, saati sitten sitä jotain.  

Tuli kesä. Olin suunnitellut olevani raskaana tai äiti, enkä onnistunut olemaan kumpaakaan. Mieskin joutui ulkomaille työprojektin vuoksi. Iso takapiha, jossa se hypoteettinen lapsi voisi opetella kävelemään ja potkimaan palloa, masensi tyhjyydellään. Pelkkää nurmikkoa. Ei mitään väriä (paitsi vihreää). Ei oranssia, ei punaista, ei keltaista. Ei voimavärejä. Havahduin puutarhasesonkiin turhan myöhään, mutta Isosisko tuli ja pelasti. Kesäkuun tokana viikonloppuna 2011 kävimme autolla Viherlassilassa ja Prisman Kesäpihalla, ja tuloksena oli (Isosiskon istuttama) ruukkupuutarha. 

Alkukesällä laatoituksen raot olivat vielä siistit...

Ruukkupuutarhan kastelua ja ruohon lähes viikoittaista leikkuuta lukuun ottamatta piha saikin rehottaa itsekseen. Tykkään voikukista, jotka puskevat laatoituksen lomasta. Välillä seassa kasvaa niittyleinikeitäkin. Ihania. Pienet heinätkään ei haittaa. Rehottaminen on kivaa. Tietynasteinen luonnontilaisuus on viehättävää, rappioromanttista, vähän niin kuin sileässä ja suolaisessa hiekassa varpaankynnet, joiden kirkkaanpunainen lakkaus lohkeilee rennosti. Kaiken ei tarvitse olla niin symmetrisen tiptop ollakseen kaunista.   

...mutta aurinko, sade ja allekirjoittaneen laissez faire -puutarhurointipolitiikka tekivät pian tehtävänsä.

No laiska kun olen, ruukut jäivät talvehtimaan ulos. Ei sieltä viime kesänä mitään kasvanut, mutta olinpahan sentään raskaana. Mies oli ruohonleikkuuvastuussa, minä kasvatin mahaa ja rauhoitin tiuhoja kivuttomia supistuksia. Ehkä sitten joskus tehdään tolle pihalle jotain, puhuimme taas. Syksyllä Mies raahasi toissakesäiset ruukut kompostityhjennyksen kautta varastoon.

Mies ei fanita voikukkia, ja Miehen mielestä laatoitus on ruma. ”Kauhea. Olispa puuterassi. Eikö sua haittaa?” Mies kyselee jatkuvasti. ”Ei, ei haittaa. Tykkään.” Miehen on vaikea uskoa. Joka kerta sanon, että haluaisin kuitenkin jotain väriä. Kukkia. Tulppaanipenkin. Jotain sellaista. 

Piha ilman ruukkuja on aika pelkistetty

Viime viikonloppuna Mies yllätti. Aikavarkaan lounassoseen jälkeen käväisimme puutarhamyymälässä.

Tietäähän sen, että kun kaksi puutarhurointiin täysin perehtymätöntä pistää töpinäksi, tulos on…hmm, epäortodoksinen. (Tai ehkä tulosta ei tule lainkaan.) Ostimme muutaman taimen, paljon multaa ja kaikkia siemenpusseja, joissa luki että voidaan kylvää toukokuussa suoraan kasvupaikalle. Mies kantoi varastosta kaikki vanhat ruukut ja ruukkupuutarhan perustamisesta jääneet taimipurkit. Aikavarkaan nukkuessa vaunuissa kaadoimme multaa kaikkialle ja ripottelimme siemeniä oikein urakalla, että ainakin jotain itäisi.

Kyllähän me jossain vaiheessa saatiin tulkittua, että ne oudot ”20 cm -->”-merkinnät siemenpusseissa tarkoittivat kylvövälejä. Kylvetään harvalti riveihin luki unikkopussissa ihan aukikirjoitettunakin. Mutta hitsi vie, ne siemenet on tosi pieniä. Pinseteilläkö niitä pitäisi noukkia ja kylvää? Kun niitä kaataa kämmenelle ja koittaa poimia yksitellen, tulee mukana aina vähintään viisi kaveria. Ja se on vähän niin ja näin, mihin kohtaan siinä multaruukussa ne putoavat. Voisin sanoa, että sellaiseen halkaisijaltaan 40-senttiseen ruukkuun on tiedossa joko kahdeksantoista samettikukkaa, tai sitten ei yhtään, jos mokasimme täydellisesti tässä mystery gardening -yrityksessämme. 

Sitä paitsi niissä pusseissa todettiin itävyydeksi 75-80 %. Eli jos kylvää riviin kymmenen unikkoa (käytän tätä esimerkkinä koska niiden muiden nimiä en muista), siihen jää reikä. Parempi siis välttää symmetriaa, joka pienestä luonnollisesta poikkeamasta hajoaisi kuitenkin rumasti.

Ainakin nyt on jännät oltavat, kun kastelemme istutuksia ja odotamme, versooko mullasta mitään. Tänä kesänä se aiemmin hypoteettinen lapsi on realisoitunut Aikavarkaaksi, jolla on kova tarve liikkua eteenpäin ja ylöspäin. Fortius, citius, altius. Toivottavasti meidän kukkakaaos kasvaa samalla motolla.