Kun ne sanovat

Jos jännität synnytyskipua:

Kun ne sanovat, että kipu unohtuu kun saa vauvan syliinsä – ÄLÄ USKO

Ehkä joillain, tai sitten tämä on silkka myytti. Muistaakseni kysyin kätilöltä, onko se ihan kunnossa, mutta heti sen jälkeen olin kyllä melko kiinnostunut siitä, montako lankakerää jälkien paikkailuun kuluu, tuntui että varmaan tulee aika laaja ristipistotyö. Huone pyöri, käteen iskettiin tippa ja se tuntui inhalta, jälkeisten painelu sattui niin että huitaisin kandin käden veks (ja pyysin heti anteeksi). Kun yhdeksän pisteen vauva hetken päästä pääsi Miehen paidan alle, olin enemmän fiiliksissä mulle tuodusta ruokatarjottimesta: ”Hei Mies, tässä on vaniljavanukasta! Ja leipää! Ja kaakaota! Ja sokerijogurttia! Saanko mä oikeasti syödä nää kaikki, nyt heti, vau?” (Mulla oli raskausdiabetes ja jouduin pidättäytymään tuollaisista ruoista koko viimeisen kolmanneksen.)

Kaikkinielevä äidinrakkaus ei välttämättä herää saman tien. Vauva näyttää vieraalta (eriltä kuin ultrissa, yllätys yllätys) – ja täysi muukalainenhan se onkin. Kohtutuoreen vauvan hoitamaan opettelu fyysisen tuskarääkin jälkeen voi tuntua ylivoimaiselta. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa se vauva ja sen hoitaminen ja rakastaminen tulee vähemmän tuoreeksi ja enemmän tutuksi, ja rakkaus voimistuu ja se riittää.

Ja se kipu, se unohtuu. Mulla siihen meni kolme viikkoa. Kun joku puhuu varpaan kolauttamisesta sohvapöydän kulmaan, pystyn (tahtomattani) tuntemaan miltä se tuntuu. Synnytyskipua en enää kolmen viikon kuluttua pystynyt palauttamaan fyysiseen muistiin. Totta kai muistin, että se oli hirveintä kauheinta tuskallisinta kipua ikinä, mutta miltä se oikein tuntui? Pitää kai joskus vielä mennä verestämään muistoja.

Kun ne sanovat, että välilihan repeämistä ei huomaa – USKO TÄMÄ

Hankala uskoa, koska pelkkä ajatuskin vihloo ikävästi. Synnytyksen suurin yllätys sen lisäksi, että Aikavarkaalla oli ruskea tukka, oli se että koko juttu jotenkin pääsi tapahtumaan ihan huomaamatta. Toisaalta ei sitä varmaan ehdi huomata, kun kaikki muukin kaulajänteitä myöten sattuu.

Jos tuskailet puklunhajuisena pukluisessa kämpässä:

Kun ne sanovat, että puklailu loppuu kiinteisiin (= soseruokailuun) siirryttäessä – ÄLÄ USKO

Ehkä joillain onnekkailla. Rivien välistä ja ihan riveiltäkin voit lukea, että ei meillä. Mutta onhan se kivaa vaihtelua, kun puklutahrat on erivärisiä. Epäilyttävästä väristään huolimatta luumutahrat lähtevät pesussa ihan kiltisti ilman erillistä käsittelyä, jopa pesupähkinöillä. Porkkanatahrat jäävät, mutta ovat sentään pirteän värisiä.

Jos saat yhdistelmävaunut tai rattaat käytettynä esikoisellesi:

Kun ne sanovat, että tässä on sitten niiden rattaiden valjaat – ÄLÄ naura partaasi, että onpa barbaarinen ajatus laittaa vauva valjaisiin, hah, just joo.

Nauru vaimenee viimeistään, kun ohimennen vilkaiset takapihan suuntaan vaikka itkuhälyttimestä ei ole kuulunut mitään päänkääntelyähinää kummempaa, ja näet vauvasi ylävartalon heilumassa vyötäisistä alkaen ulkona vaununkopan jalkopäästä. Been there. Sen jälkeen takavarikoit takapihavaunuista rungon ja laitat pyyhkeitä naamasuojuksiksi vaununkopan ympärille kun pikku rämäpääsi menee päiväunille. Totutat vauvan vauhdilla rattaisiin vaunujen sijaan. Ja to-del-la-kin käytät niitä valjaita.

Ja mietit valjaiden lisäksi myös konttauskypärää ja nippusiteitä ja mitä vain, joka auttaa vauvaa säilymään hengissä yksivuotiskakkuaan maistamaan.