Isi ja kuumailmapallo eli lapsen muistista

Välillä sitä tulee miettineeksi, mitä kaikkea tuo 1 v 4 kk ikäinen napero muistaa. Millaiset asiat jäävät pienen mieleen? Muistaako se maanantaina, millaista päiväkodissa oli perjantaina? Kun ei siltä voi oikein kysyäkään. Tai voi, mutta vastaus on todennäköisesti "pääppä". Ja sitten se tökkää mua nenään, hihkaisee "enä!", kiskoo korvakorua, ilmoittaa sen olevan nimeltään "äisä" ja juoksee lopuksi kaatamaan leegolaatikon päähänsä. Itseilmaisu kuitenkin kehittyy kaiken aikaa, ja viitteitä tehostuvista muistitoiminnoista voi jo bongailla sieltä täältä.

Esimerkiksi:

Jouluna menimme mun äidin luo autolla. K.o. Mummilaan ollaan yleensä matkattu bussilla ja jätetty rattaat kerrostalon pohjakerroksen vaunusuojaan. Kun lähdettiin Aikavarkaan päiväunien jälkeen kohti seuraavaa etappia, toista Mummilaa (äh, joku erottava termi noille kahdelle pitäisi keksiä!), Aikavaras käppäili pohjakerroksessa ihmeissään vaunusuojaan: mitääää, eikö tällä kertaa haetakaan rattaita täältä?

Mies palasi lauantaina kahden viikon työmatkaltaan. Isin kuvaa oli kyllä katseltu kirjahyllyssä seisovasta hääkuvasta ja jääkaapin oveen kiinnitetystä 1-vuotissynttäreiden kiitoskortista, jossa Aikavaras poseeraa yhdessä kuvassa Isin sylissä ja toisessa harjoittelee lennokkaita ensiaskeleita Isin vieressä. Vältin kuitenkin puhumasta "Isi tulee viikon päästä / ensi lauantaina / ylihuomenna / myöhemmin tänään" -juttuja, koska ajanmääreet eivät varmaan menisi perille. Kokemuksen mukaan Aikavaras ymmärtäisi, että joo Isi tulee Isi tulee! ja innostuisi ja menisi hakkaamaan eteisen ovea... viikkoa liian aikaisin. No, lauantaina ulko-ovelta alkoi kuulua ääntä kesken Aikavarkaan välipalan: Avain oveen. Kahva kääntyy. Ovi aukeaa. Matkalaukku lasketaan tuulikaapin lattialle. Ovi sulkeutuu. Kahinaa, kenkien riisumista, sen sellaista. Johon Aikavaras innoissaan, vuorotellen osoitellen kohti eteistä ja katsoen mua jännittyneenä: "ISI!" Kaveri siis aivan selkeästi muisti, että vain ja ainoastaan Isi tulee ovesta niin ettei ovikello soi. Ilman että meidän täytyy mennä avaamaan ovi. Ja Isihän se oli, Aikavarkaan suureksi riemuksi.

Viimeisenä esimerkkinä kuumailmapallo, joka purjehti halki talvitaivaan samaisen välipalan aikana, juuri ennen Isin kotiutumista. Kesken omenan syömisen Aikavaras alkoi osoitella ikkunaan: "Appa! Appa!" No mitä se nyt pallosta puhuu, mietin ja yritin kiinnittää kaverin huomion takaisin omenaansa. Mutta ei. "APPA!" Katsoin taivaalle: kas, kuumailmapallohan siellä. Vautsi, se tunnisti kuumailmapallon palloksi, varmaan siksi että yhdessä kuvakirjassa taivaalla menee kuumailmapallo. Sitä palloa sitten ihmeteltiin siinä kunnes Isi tuli, ja sitten sitä katseltiin Isin kanssa. Ja... sitä päivitellään edelleen, viitisen päivää myöhemmin. Muistattehan tekin Äiti ja Isi että tuolla taivaalla meni se hieno APPA?

Ja koska nämä esimerkit ovat näin selkeitä, varmasti pienissä aivoissa liikkuu vaikka mitä assosiaatioita ja muistoja, joita en osaa edes kuvitella, onhan lapsi sentään aikamoinen laatikon ulkopuolelta ajattelija.   

***

Nasevan, näppärän ja naurattavan loppukaneetin sijaan – koska sellaista en keksi vaikka koko työpäivän yritin – tyydyn toteamaan, että TJ1. Huomenna klo 14.15 sanon heipat toimistolle joka juuri ja juuri ehti tulla tutuksi, talsin bussipysäkille, ajelen viisi pysäkinväliä poskiahyytävässä pakkassäässä ja painun hakemaan Aikavarkaan päiväkodista. Nuhaneniä ollaan kumpikin edelleen, mutta en sentään minäkään enää täysin taudin runtelema niin kuin vielä viikonloppuna.

Ensi viikolla totutellaan taas uuteen elämisen rytmiin!  

Muodin vuoksi

Edellisen avautumispostauksen jälkeen ja Aikavarkaan kaupunkivaate-esittelyn jatkoksi vähän kevyempää matskua eetteriin. 

En ole koskaan voinut tai halunnutkaan voida kehuskella trendikkyydellä. Muutamaan muoti-ilmiöön – ottamatta kantaa siihen, ovatko ne nykyisiä vai takavuosien sulaneita lumikasoja (koska mä en oikeastaan tiedä) – olen kuitenkin hurahtanut. Tai vähintään löytänyt niiden kantavan idean.

Avainsana varmaan on se kantava.

Saanen esitellä kantavan naaraan käteviä vaatekappaleita:

PONCHO

Oli aika, jolloin mua ei olisi saanut kirveelläkään pakotettua jonkun teltan sisään. Mutta tässä on kasvuvaraa! Eikä se ala haista vaikka hikoilisin steroidikuurilla pumppaavan voimanostajan tavoin!

LEPAKKOHIHAT

Koska hikoilu. On luksusta, kun hihat eivät osu kainaloihin ja jää hautomaan ihoa kestomärkinä koko loppupäiväksi.

KORKEAVYÖTÄRÖISET HOUSUT

En mä nyt moneen vuoteen ole liputtanut sellaisten teinilantiofarkkujenkaan puolesta vaan suosinut kultaista keskitietä ihan mukavuussyistäkin. Samoista mukavuussyistä nyt on pinnalla tällaiset rohkeasti erittäin korkeavyötäröiset alaosat (ja edellisen raskauden perusteella voisin sanoa, että joustovyötärö on tärkeä osa päivittäistä asukokonaisuutta vielä ainakin kuukauden verran poikkipöydällä ponnistelemisen jälkeen). 

Kuvausassistentti näköjään heitti tyhjän gefilus-kapselipurkin mallin jalkoihin.

 

Ja hinasi sitten omatkin vaatteensa anonyymikuvaan.

Pakkasposkia ja päiväkotisyyllistämistä (alias lauantairomaani)

Ensimmäinen työviikko puoleentoista vuoteen – ja heh, toiseksi viimeinen työviikko ennen kuin joku palkkaa mut Unirosvon vauva-aikojen jälkeen – on takana. Samoin Aikavarkaan ensimmäinen päiväkotiviikko. Samoin Miehen kaksiviikkoinen työmatka; ruskeatukkainen leegopää kotiutuu parin tunnin kuluttua. 

Hengissä selvittiin. Tosin Aikavarkaan nuha palasi kuvioihin eilen ja itsekin olen nyt neljättä päivää puolikuntoinen. (Että tervetuloa vain kotiin, ei kun sairastuvalle.) Keskiviikkona ja torstaina pistin hiekkapaperikurkun ja kihelmöivän nenän kovien pakkasten piikkiin, eilen sitten alkoikin nenäliinoja kulua. Tänään on tainnut mennä jo nelisen pakettia. (On se toisaalta piristävää vaihtelua, kun nenästä tulee vaihteeksi ihan rehellistä limaa eikä aina vain sitä rasittavaa veritöhnää, jota mun raskaushormonirasituksen alla kamppailevat talvinenälimakalvot nyt toisellakin kierroksella erittävät. Anteeksi, toivottavasti et koita syödä samalla kun luet.)

Ehkä eniten päänvaivaa koko kuluneen viikon aikana kuitenkin aiheutui Aikavarkaan ihonhoidosta. Ei mun lomautuksesta, ei päiväkodin käytännöistä, ei ruoanlaitosta ja alkuillan tuntien kuluttamisesta ennen kuin voi hyvällä mielellä aloittaa iltatoimet, vaan kuivista, punaisista poskista ja jalkojen ärtyneistä atooppisista laikuista.

Aikavarkaalla todettiin runsas vuosi sitten, kolmen kuukauden iässä, atooppinen iho. Vissiin aika yleinen pikkulapsilla. Rasvailtiin Aqualanilla ja välillä kortisonilla ja murehdin pääni puhki täysimetetyn vauvan mahdollisia allergioita. No, kävi niin että kevättalvella, kun lähdettiin Suomen puhureista Espanjan lempeään, kosteaan ilmanalaan, kirkkaanpunaiset posket rauhoittuivat vuorokaudessa ja jalkojen atopialäiskät katosivat parissa päivässä. Ja kun toukokuussa kotimaankin talvi vaihtui kesään, rasvapurkit saatiin unohtaa monen kuukauden ajaksi. Niihin ei tarvinnut kajota ennen syyskuun loppua. Eli allergiasta tuskin on kyse.

Muun Suomen säätilastoja en ole pahemmin seurannut, mutta täällä Varsinais-Suomessa keli kylmeni viikko sitten parissa vuorokaudessa parikymmentä astetta. Edellisperjantaina mittari näytti plus kasia, lauantaina oli miinus kaksi, sunnuntaina miinus seitsemän ja maanantaina lähdettiinkin päiväkotia kohti miinus viidessätoista. Rasvasin ja voitelin iltaisin kyllä sentin kerroksen pitkin naamaa, mutta alkuviikon aikana pakkanen nakersi Aikavarkaan posket kirkkaanpunaiseksi, eikä helotus rauhoittunut sisälläkään. Ei edes yön aikana.

Torstaina pyysivät päiväkodista, että toisin Aikavarkaalle jotain pakkasvoidetta. No iltapäivällä suunnattiin apteekkiin, jossa selvitettiin ettei pakkasvoiteita enää suositella vaan pitää rasvata iltaisin paljon ja pari tuntia ennen ulkoilua sopivalla perusvoiteella. Okei, mistä sopiva perusvoide? Decubal toimi syksyllä hyvin, mutta pakkassäällä se on liian ohut. Apteekki suositteli Ceralania – sitä suositteli neuvolakin viime keväänä, ja syksyllä kokeiltiin, mutta reidet nousivat näppylöille. Posket ja kämmenselät saavat kuitenkin nyt tehohoitoa Ceralanilla. Myös tuttu Aqualan löytyy nyt kotoa, Decubal odottaa huhtikuuta (niin minäkin).

Perjantaiaamuna meinasin purskahtaa itkuun, kun noudin Aikavarkaan pinnasängystä. Huone oli tosi hämärä, mutta silti näin saman tien, että Aikavarkaan koko naama oli kirkkaanpunainen ihan silmänympäryksiä ja kulmakarvoja myöten. Posket kiilsivät ja näyttivät siltä että kohta halkeilee. Onneksi iho ei vaikuta aristavan tai kutiavan. Vaikka piti olla lauhempi päivä, pakkasta oli seitsemäntoista astetta aamulla, ja päiväkodissa aamupäiväulkoilu korvautui lauluhetkellä. (Kuulemma Aikavaras tykkäsi kovasti ja oli kuin kotonaan, vaikka mukana oli myös isojen lasten ryhmä ja vilske oli melkoinen.) Jokainen päiväkodin työntekijä, johon törmäsin lasta hakiessani, kauhisteli Aikavarkaan kasvoja ja kyseli, mille kaikille ruoka-aineille lapsirukka on allerginen. ("Voi rassukkaa! Vaikka on hän silti niin ihanan reipas ja hyväntuulinen!") Niin, ei uskoakseni juuri millekään, vain kotimaansa talvelle…

Iltapäivällä ja illalla kotona taas tehorasvausta, ja iltaa kohti punoitus rauhoittui jonkin verran. Tänä aamuna enää silminnähden kuivat poskipäät ärhentelivät. Rasvaa, rasvaa, rasvaa.

Käsirasvaa ja shampoota lukuun ottamatta käytän itse lähinnä luonnonkosmetiikkaa. Täydellisten kasvotuotteiden etsintä päättyi muutaman vuoden etsikkoajan jälkeen, kun kokeilin Madaraa. Se sopii mulle. Viime keväänä yritin hoitaa Aikavarkaankin poskia luonnonkosmetiikalla, mutta iho tuntui vain ärtyvän enemmän. Nyt en uskalla edes lähteä kokeilemaan, kun sopivan tuotteen löytyminen voi olla pitkän, kivisen ja kalliin tien takana, ja tilanne on tuore ja akuutti. Tuskin nuo apteekin ”myrkytkään” lasta ihan pysyvästi ehtivät pilata tämän talven paukkupakkasten aikana.

***

Sitten se toinen aihe.

Soitin eilen päiväkodin johtajalle tästä lomautusasiasta ja hoidontarpeesta jatkossa. 

”Yleensä, erityisesti kun kyseessä on näin pieni lapsi, me tällaisissa tilanteissa koitetaan ohjata kevyemmän hoidon piiriin. Esimerkiksi teilläkin on kaksi puistotätipuistoa siinä lähistöllä.” 

Kyllä, kaksi puistoa löytyy, mutta lähistö on suhteellinen käsite. Lähimpään on nimittäin runsas puolitoista kilometriä suuntaansa, autoa ei ole käytössä ja bussi ei kulje perille. Toisin sanoen jos veisin Aikavarkaan puistotädille hoitoon – tunniksi tai puoleksitoista! – mulle kertyisi päivittäistä kävelyä pelkästään siitä kuutisen kilsaa. Kotona ehtisi siinä välissä käydä näppärästi vessassa ja vaihtaa hikisen paidan puhtaaseen. Lisäksi puistotätipalvelut soveltuvat käsittääkseni paremmin vähän isommille lapsille, jotka jo eri tavalla leikkivät ulkona ja jaksavat kauemminkin kuin sen tunnin, eivätkä nukahda kotimatkalla ja jätä kotimatkatorkkujen takia kunnon päiväunia väliin ja itkuhuuda lattialla kieriskellen ja leluja heitellen koko loppupäivää.

Ja jos nyt oikein väännetään rautalangasta, niin hoidontarpeen jatkumisen taustalla on toive ja mahdollisesti pian myös todellinen tarve välttyä osan päivästä kyykistelyltä, nostelulta ja kanniskelulta. Siinä ei puistotädin luo loskassa rehkiminen paljon auta. Avasin hieman tilannetta päiväkodin johtajalle ja tultiin sitten tulokseen, että Aikavarkaan hoitosopimus muutetaan helmikuun alusta alkaen osapäiväiseksi niin, että päivittäinen hoitoaika on klo 8–11.30. En usko, että aamiaisen ja lounaan syöminen muiden lasten seurassa ja siinä välissä sekä vapaa että eri päivinä erilaiseksi teemoitettu ohjattu leikkiminen tuhoavat Aikavarkaan lapsuuden. Päinvastoin. Kotona omat lelut jaksavat kiinnostaa enemmän, kun niitä ei ole käyty läpi jo aamulla. Ja se äiti – ei varmaan saisi sanoa ääneen tai kirjoittaa nettiin (öh, en mä nyt omalla nimellä kirjoitakaan!), mutta se äiti varmaan jaksaa paremmin esiuhmaikäistä rimpuilijaa koko loppupäivän, kun on saanut asioita hoidettua aamupäivällä, oli ne sitten kaupassakäyntiä, ruoanlaittoa, parkettien moppausta, tai tarpeen vaatiessa ihan rehellistä lepuuttamista. Ja tulee neuvoloita, istukkakontrolli, sokerirasitus. Niin ja sitä uutta raskauttakin se varmaan jaksaa vähän paremmin, se äiti jolle osa sanoo että hieno ratkaisu! ja osa ajattelee että miten joku voi olla hoitamatta omaa lastaan kotona tuossa tilanteessa!

Varmaan joku myös ajattelee, että oliko se toinen ihan pakko laittaa tilaukseen jos se raskaus on niin julmetun raskasta ettei esikoistakaan jakseta enää hoitaa. No ei, ei ollut, ei pakko. Toisaalta Aikavarkaan odotusta odotellessani lääkärit sanoivat, että mahdollisen raskauden ja mahdollisen imetyksen jälkeen on heti parhaat mahdollisuudet saada alulle toinen lapsi, mikäli lisää perhettä toivotaan, ja mitä kauemmin odottaa, voi olla että sitten munasarjat unohtavat taas toimia. Ja niinhän tämä näköjään meni, vaikken ihan täysin niitä lääkäreitä uskonutkaan. Ehkä, jos oltaisiin odoteltu vuosi tai kaksi, niin ehkä odoteltaisiin vielä viidentenäkin vuonna, mene ja tiedä. 

Jotkut karpaasivaimot kyllä painavat töissä vielä kohdunsuu auki, mutta aiemman kokemuksen perusteella mun kroppa ei ole siinäkään suhteessa ihan rautaa. Tulee kipuja, unettomuutta, ja ne supistukset! Olkoot kivuttomia harjoitussupistuksia, mutta kyllä niistä huomattavan tukalia (ja tiuhoja) tulee, kunhan pötsi tästä lisää turpoaa. Kömpelyys! Ihan puhdas fyysinen väsymys jota pakoon ei pääse! Puhumattakaan siitä jos se istukka ei siirrykään ja alkaa vuodella.

Tässä sitä nyt ollaan, ja kun kerran helpotusta on saatavilla jo ennen kuin avuntarve on akuutti, niin… ehkä hommat sujuvat helpommin kun ongelmia ei yksinpärjäämisvimmassaan päästä eskaloitumaan katastrofitilaan. Ja ainahan lapsen voi ottaa pois hoidosta, jos kuvio ei enää toimi.

Olisihan tämän saman voinut ilmaista lyhyemminkin. Aikavaras jatkaa aamupäivähoidossa päiväkodissa helmikuun alusta alkaen. Tässä nyt vain teidän iloksenne puran mietteitä, pohdin syyllistämistä ja syyllistymistä, punnitsen vaihtoehtoja vaikka parista huonosta ja yhdestä hyvästä on jo valittu se hyvä. Siltä se nyt tuntuu. Hyvältä valinnalta.  

Siltä että oikeastaan kaikki ehkä menikin ihan ihanteellisesti.