Välillä sitä tulee miettineeksi, mitä kaikkea tuo 1 v
4 kk ikäinen napero muistaa. Millaiset asiat jäävät pienen mieleen? Muistaako
se maanantaina, millaista päiväkodissa oli perjantaina? Kun ei siltä voi oikein kysyäkään. Tai voi, mutta
vastaus on todennäköisesti "pääppä". Ja sitten se tökkää mua nenään, hihkaisee "enä!",
kiskoo korvakorua, ilmoittaa sen olevan nimeltään "äisä" ja juoksee lopuksi kaatamaan leegolaatikon päähänsä. Itseilmaisu
kuitenkin kehittyy kaiken aikaa, ja viitteitä tehostuvista muistitoiminnoista
voi jo bongailla sieltä täältä.
Esimerkiksi:
Jouluna menimme mun äidin luo autolla. K.o.
Mummilaan ollaan yleensä matkattu bussilla ja jätetty rattaat kerrostalon
pohjakerroksen vaunusuojaan. Kun lähdettiin Aikavarkaan päiväunien jälkeen
kohti seuraavaa etappia, toista Mummilaa (äh, joku erottava termi noille kahdelle
pitäisi keksiä!), Aikavaras käppäili pohjakerroksessa ihmeissään vaunusuojaan:
mitääää, eikö tällä kertaa haetakaan rattaita täältä?
Mies palasi lauantaina kahden viikon työmatkaltaan. Isin kuvaa oli kyllä katseltu kirjahyllyssä seisovasta hääkuvasta ja
jääkaapin oveen kiinnitetystä 1-vuotissynttäreiden kiitoskortista, jossa
Aikavaras poseeraa yhdessä kuvassa Isin sylissä ja toisessa harjoittelee
lennokkaita ensiaskeleita Isin vieressä. Vältin kuitenkin puhumasta "Isi
tulee viikon päästä / ensi lauantaina / ylihuomenna / myöhemmin tänään"
-juttuja, koska ajanmääreet eivät varmaan menisi perille. Kokemuksen mukaan
Aikavaras ymmärtäisi, että joo Isi tulee
Isi tulee! ja innostuisi ja menisi hakkaamaan eteisen ovea... viikkoa liian
aikaisin. No, lauantaina ulko-ovelta alkoi kuulua ääntä kesken Aikavarkaan
välipalan: Avain oveen. Kahva kääntyy. Ovi aukeaa. Matkalaukku lasketaan
tuulikaapin lattialle. Ovi sulkeutuu. Kahinaa, kenkien riisumista, sen
sellaista. Johon Aikavaras innoissaan, vuorotellen osoitellen kohti eteistä ja
katsoen mua jännittyneenä: "ISI!" Kaveri siis aivan selkeästi muisti,
että vain ja ainoastaan Isi tulee
ovesta niin ettei ovikello soi. Ilman että meidän täytyy mennä avaamaan ovi. Ja
Isihän se oli, Aikavarkaan suureksi riemuksi.
Viimeisenä esimerkkinä kuumailmapallo, joka
purjehti halki talvitaivaan samaisen välipalan aikana, juuri ennen Isin
kotiutumista. Kesken omenan syömisen Aikavaras alkoi osoitella ikkunaan:
"Appa! Appa!" No mitä se nyt pallosta puhuu, mietin ja yritin
kiinnittää kaverin huomion takaisin omenaansa. Mutta ei. "APPA!"
Katsoin taivaalle: kas, kuumailmapallohan siellä. Vautsi, se tunnisti
kuumailmapallon palloksi, varmaan siksi että yhdessä kuvakirjassa taivaalla
menee kuumailmapallo. Sitä palloa sitten ihmeteltiin siinä kunnes Isi tuli, ja
sitten sitä katseltiin Isin kanssa. Ja... sitä päivitellään edelleen, viitisen päivää myöhemmin. Muistattehan tekin Äiti ja Isi että tuolla taivaalla meni se hieno APPA?
Ja koska nämä esimerkit ovat näin selkeitä, varmasti
pienissä aivoissa liikkuu vaikka mitä assosiaatioita ja muistoja, joita en osaa
edes kuvitella, onhan lapsi sentään aikamoinen laatikon ulkopuolelta ajattelija.
***
Nasevan, näppärän ja naurattavan loppukaneetin sijaan – koska sellaista en keksi vaikka koko työpäivän yritin – tyydyn toteamaan,
että TJ1. Huomenna klo 14.15 sanon
heipat toimistolle joka juuri ja juuri ehti tulla tutuksi, talsin
bussipysäkille, ajelen viisi pysäkinväliä poskiahyytävässä pakkassäässä ja
painun hakemaan Aikavarkaan päiväkodista. Nuhaneniä ollaan kumpikin edelleen,
mutta en sentään minäkään enää täysin taudin runtelema niin kuin vielä
viikonloppuna.
Ensi viikolla totutellaan taas uuteen elämisen rytmiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti