Unikoulun jälkeen

Unikoulusta on kulunut pari kuukautta, ja äiti-lapsi-pari nukkuu nyt ekspontentiaalisesti paremmin. Keskimäärin Unirosvo herää ehkä kerran yössä (vrt. entinen tunnin, puolentoista tai puolen välein…). Käytännössä Unirosvo saattaa nukkua kahtena yönä puoli yhdeksästä kuuteen heräämättä omassa sängyssään ja sen jälkeen torkkua vielä puolitoista tuntia mun vieressä, sitten muutaman yön ajan herätä puoliltaöin ja kolmen maissa kadonnutta tuttia kaipailemaan. (Vieraat paikat, hampaiden tulo ja vuotava nenä tietysti tihentävät heräilyä.) Refluksilääkettä ei ole enää käytetty; poisjättökokeilun perusteella sen vaikutus oli nolla, ja päiväpuklailukin on satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta jäänyt taakse. 

Huomattavasti pitempien unijaksojen lisäksi mahtavaa on sekin, ettei uudelleennukutusrumba enää ala jo yhdeksältä illalla, joten lasten ja oman nukkumaanmenon väliin jäävän ajan pystyy helpommin käyttämään johonkin ihan omaan. Lasten nukkumaan laittaminen käy myös helpommin, kun iltatoimien jälkeen vuosikkaan voi vain kantaa sänkyynsä, ja se jää sinne tyytyväisenä unilaulun jälkeen nukahtamaan itsekseen. Sama meininki päiväunille mennessä. 

Useampituntiset yöunet piristivät henkisesti hyvinkin nopeasti. (Tosin pelkään, ettei keskittymiskyky palaa koskaan entiselle tasolleen.) Olin kuitenkin kuvitellut, että unikoulun myötä myös fyysinen olo kohentuisi pikapikaa. Mitä vielä! Tuntuu oikeastaan siltä, että paremmin nukuttujen öiden myötä kroppa vasta tajusi mistä oli jäänyt pitkään vaille ja meni akuutin univajejakson jälkeiseen shokkiin. Syke läpättää miten sattuu, huimaa, lihakset painavat voimattomina. Vähiin on jäänyt kuntoilu tänä kesänä… Mutta askel kerrallaan, joka mielessä. Eiköhän jalka joku päivä jaksa taas nousta, etenkin kun kunto ei ihan nolliin pääse romahtamaan, sen verran hyötyliikuntaa nuo pikkuapinat pakottavat harrastamaan päivittäin.

Kesä(loma)viikon saldo

Mies piti viimeisen kesälomaviikkonsa. Ehdimme käydä... 

...pariinkin otteeseen rannalla kastelemassa pohkeita (ja uhkarohkea Unirosvo vähän enemmänkin)

Iik, peppu kastuu

 

...Zoolandiassa hurjastelemassa (neljättä kertaa tänä kesänä)

Nyt jo riittävän iso tähänkin vempaimeen

...Kuralan kylämäessä hevosia morjestamassa ja lampaita syöttämässä

Vyö unohtui

Unirosvo pelkäämässä kanoja

...Naantalin puutalo- ja purjeveneidylliä ihastelemassa sekä hakemassa vähän urbaanimpaa tunnelmaa Turun keskustasta (no, föriajeltiin lähinnä). 

Ei kuvia Naantalista eikä kotikaupungin jokirannasta

On syöty ranskalaisia ja jätskiä ja venytetty pinnoja. On hyöritty takapihalla, jota tähän mennessä ei tänä kesänä juuri käytetty; nyt lämpimällä ilmalla lapset on heitelleet siellä krokettipalloja hetken aikaa vähän joka välissä. 

Testattiin ensimmäistä kertaa Ikean lapsiparkkia pikaisen pitäiskö-hankkia-tietokonepöytä -visiitin aikana; Aikavaras jouduttiin raahaamaan pois sieltä.

Pojat purkaa omat lelut rattaista ja hyökkää muiden autoilla päristämään. Huomaa sammakkoviitta.

Lisäksi mä ja Mies käytiin kesäteatterissa poikien ollessa erinomaisen vieraskoreita Mummin ja Vaarin hoteissa. Näytelmä oli huono, mutta katsomoon sai ottaa viinilasin mukaan eikä sadekuuro iskenyt ennustetulla rankkuudella. Onnistuinpa myös treffaamaan eräänä iltapäivänä ystäväni kanssa vailla lapsiaveceja. 

Eilen aloitin lukemaan lupaavan oloista kirjaa. Tokaa tänä kesänä! Tosin en ole vielä saanut sitä ensimmäistä loppuun. Pöyristyttävän laiskaa ja keskittymiskyvytöntä ex-kirjatoukalta, mutta puolustuksen puheenvuoro: kun itsellä on ns. kirjoitusvaihe päällä (ja univelkaa), on hankala syventyä muiden teksteihin. 

Varsin hyvä viikko siis, vaikka Unirosvolla alkoikin (ilmeisesti kiitoksena ahkerasta vieraiden syöttötuolien nuolemisesta) viime yönä kesäflunssa. Meriitti sekin, kun on ensimmäinen pöpö sitten vapun.

Kaikin puolin tympeää

Toukokuusta -13 asti olemme käyttäneet lähipuistoa useamman kertaa viikossa, usein peräti kahdesti päivässä. Rauhalliseen, siistiin ja turvalliseen puistoon on ollut helppo tuoda lapsi(a) leikkimään. Vaaratilanteet ovat aiheutuneet jälkikasvun omasta toiminnasta: kiviä suuhun, karkailua, liukumäestä naama edellä, ojaan pyrkimistä, kädestä ottamista ja sen seurauksena mahdollisesti lapiosta naamaan. 

Tänä kesänä jokin on muuttunut. Parina perjantaina olen iltapäivällä viiden jälkeen nähnyt mopoautojen kokoontuvat puiston eteen. Keinun ketjun suojamuovia oli poltettu sytkärillä. Maassa näkyy tupakantumppeja, mopon keulimisjälkiä, tyhjiä karkkipusseja ja nuuskapurkkeja, löysinpä lasinsirujakin muutama viikko sitten.

Viettäköön siellä aikansa, kaikin mokomin. Mutta ihan pakkoko on roskata noin piittamattomasti. Suututtaa. 

Ja tänään tapahtui niin, että kun minä olin ensin keinunut Unirosvon kanssa sylikkäin lautakeinussa jonkin aikaa, eräs isä istui meidän jälkeen keinuun ja jutteli viereisessä vauvakeinussa möllöttävälle pikkutytölleen. Keinu romahti alas ja isä lensi kaaressa maahan. Painava metalliketju osui kipeästi otsaan. Pikainen tutkimus osoitti, että molemmista lautakeinuista oli irrotettu kiinnitysmutterit. Vauvakeinun pidikkeisiin ei ollut koskettu. Poistuin Unirosvon perässä hiekkalaatikon viereen ja huomasin maassa kiintoavaimen, mutterien kokoisen.

Pari isää jäi miettimään, löytyisikö kotoa sopivia välineitä ja tarvikkeita keinujen korjaamiseen. Mies teki rikosilmoituksen ja vikailmoituksen Turun kaupungille. 

Minä jäin miettimään, millainen tyyppi saa mielihyvää siitä, että peukaloi leikkipuistojen laitteita ja jää hykerrellen odottelemaan, että joku (lapsi) loukkaa itsensä. Jollain tasolla ymmärrän hetken mielijohteesta -ilkivallan, niin typerää kuin sekin on. Että on tylsää ja v**uttaa ja ei oo rahaa ja jos vaikka potkaisisi tota roskista tai polttaisi tätä muovisuojusta vähän sytkärillä. Mutta että ihan harkiten suunnittelee, etsii oikeankokoisen työkalun, ja tietää että seuraus on se, että kun joku riittävän kauan keinuu, ruuvi kiertyy auki ja keinu putoaa ja joku putoaa sen mukana.

Ei voi käsittää.