Unikoulun jälkeen

Unikoulusta on kulunut pari kuukautta, ja äiti-lapsi-pari nukkuu nyt ekspontentiaalisesti paremmin. Keskimäärin Unirosvo herää ehkä kerran yössä (vrt. entinen tunnin, puolentoista tai puolen välein…). Käytännössä Unirosvo saattaa nukkua kahtena yönä puoli yhdeksästä kuuteen heräämättä omassa sängyssään ja sen jälkeen torkkua vielä puolitoista tuntia mun vieressä, sitten muutaman yön ajan herätä puoliltaöin ja kolmen maissa kadonnutta tuttia kaipailemaan. (Vieraat paikat, hampaiden tulo ja vuotava nenä tietysti tihentävät heräilyä.) Refluksilääkettä ei ole enää käytetty; poisjättökokeilun perusteella sen vaikutus oli nolla, ja päiväpuklailukin on satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta jäänyt taakse. 

Huomattavasti pitempien unijaksojen lisäksi mahtavaa on sekin, ettei uudelleennukutusrumba enää ala jo yhdeksältä illalla, joten lasten ja oman nukkumaanmenon väliin jäävän ajan pystyy helpommin käyttämään johonkin ihan omaan. Lasten nukkumaan laittaminen käy myös helpommin, kun iltatoimien jälkeen vuosikkaan voi vain kantaa sänkyynsä, ja se jää sinne tyytyväisenä unilaulun jälkeen nukahtamaan itsekseen. Sama meininki päiväunille mennessä. 

Useampituntiset yöunet piristivät henkisesti hyvinkin nopeasti. (Tosin pelkään, ettei keskittymiskyky palaa koskaan entiselle tasolleen.) Olin kuitenkin kuvitellut, että unikoulun myötä myös fyysinen olo kohentuisi pikapikaa. Mitä vielä! Tuntuu oikeastaan siltä, että paremmin nukuttujen öiden myötä kroppa vasta tajusi mistä oli jäänyt pitkään vaille ja meni akuutin univajejakson jälkeiseen shokkiin. Syke läpättää miten sattuu, huimaa, lihakset painavat voimattomina. Vähiin on jäänyt kuntoilu tänä kesänä… Mutta askel kerrallaan, joka mielessä. Eiköhän jalka joku päivä jaksa taas nousta, etenkin kun kunto ei ihan nolliin pääse romahtamaan, sen verran hyötyliikuntaa nuo pikkuapinat pakottavat harrastamaan päivittäin.