Syyskuumuistiinpanoja

Jälleen ovat päivät vierähtäneet viikoiksi. Olen saanut nukkua muutaman yön hyvin ja herätä monena yönä usein. Olen pohtinut uhmaa, itkua ja kiukkua; olen iloinnut naurusta, halailusta ja kahta päivää vaille kolmevuotiaan jutuista, joissa on välillä odottamaton logiikka ja toisinaan ei päätä vaan kaksi häntää, sekä yksivuotiaan haparoivasta äänestä joka osaa sanoa pää ja määmää.

Täytin vuosia viikko sitten lauantaina. Olin aikonut leipoa jotain, muffinsseja ehkä tai piirakan, mutta unohdin koko asian, kun edeltävät päivät täyttyivät Aikavarkaan raivareista ja Unirosvon nuhakuumeesta. Lauantai oli niin arkinen, että Aikavarkaan oli vaikea uskoa äidillä olevan synttärit. Vaikka välipalalla löytyi pakastimen pohjalta kaikille jätskit, jotka kesämmällä ostettiin jäätelöautosta eräänä aurinkoisena torstai-iltana, Aikavaras silmäili mun hapsottavaa tukkaa ja Unirosvon räkästämää paitaa skeptisesti eikä suostunut onnittelemaan.

Viime viikolla, kun Mies ei ollut työmatkalla, varasin kalenteriini kaksi iltamenoa. Siinä on kaksi enemmän kuin normaalina viikkona. Numero yksi: viini-illallinen ystävän kanssa kiitoksena tieteellisen artikkelin oikolukuavusta. En katsonut kelloa, en ehtinyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoa, en murehtinut edes. Napanuora venyy ja paukkuu! Numero kaksi: toinen ystävä meni kesällä yllätysnaimisiin ja järjesti nyt kavereille bileet. En taaskaan vahtinut kellon kulkua mutta lähdin kotiin kymmeneltä; ajatus aamuyöhön tahallaan valvomisesta ja oman olon sabotoimisesta liiallisilla viinilasillisilla on sietämättömän imbesilli, sen verran Unirosvon kerryttämää univelkaa on vielä kuittaamatta, vaikka fyysinen vointini onkin parantunut sitten tämän kirjoittamisen. Bilepuheenaiheet olivat villejä ja keveitä, esimerkiksi että minkä ikäiselle lapselle aletaan puhua kuolemasta ja että lapsen edessä ateistikin saattaa turvautua kertomaan taivaasta.

Mies osallistui Turku City Marathonille. Reitti meni tästä meidän kodin tuntumasta, ja käytiin vilkuttelemassa maratoonarille ennen lasten päiväuniaikaa. En kehdannut jälkikäteen valittaa ääneen, että mulla tuli jalat kipeiksi, kun jouduin juoksemaan tuplarattaiden kanssa – sisältönään arviolta 27 kiloa pikkupoika-ainesta – kilometrin verran puistosta kyttäyspaikalle, koska puistosta lähteminen eli lasten kerääminen puskista ja maankamaraa takomasta kesti oletettua kauemmin. 

Olen itkenyt kuolevan, ilmeisesti rotanmyrkkyä maistaneen metsähiiren takia. Tai ehkä siksi, että Aikavaras järkeili että hiiren äiti tulee kyllä auttamaan sitä (ei tullut, vaan naapurinsetä sen jälkeen kun me olimme suunnanneet puistoon päin). 

Tänään tein sellaisen läpimurron, että päivällisen jälkeen sain luettua kirjaa kymmenisen minuuttia samalla kun pojat leikkivät keskenään Aikavarkaan huoneessa (useimmin ne leikkivät leikkiä, jossa kaikki kirjat ja lelut kasataan eri paikkoihin ja hoetaan että tää on meidän koti, meidän koti on nyt ihan täynnä). Entiseen, lapsettomaan malliin en tosin saa enää heittäydyttyä fiktiiviseen todellisuuteen. Luulin nimittäin keskittyneeni tekstiin, mutta joku tutka oli ilmeisesti kaiken aikaa valppaana, koska olin jo puolimatkassa olohuoneen halki ennen kuin varsinaisesti tajusin mitä se vaimea ääni siellä eri huoneessa oli kikatellut: ”Hihihi, Unirosvo syö sinitarraa!”

Unirosvo kiipeää pöydälle seisomaan monta kertaa päivässä. 

Aikavaras oppi puhumaan vohvelista tarkoittaessaan jäätelötötterön vohvelia. Tähän mennessä se on puhunut puhvelista. "Äiti, tässä jäätelössä on puhveli mukana!"