Rimpuilua

Voisin kummastella tahatonta bloggaustaukoa, päivitellä päivien kulumista, pahoitella sitä ettei ole ollut mitään asiaa melkein kahteen viikkoon, kertoa että sillä välin olen sentään pitkästä aikaa lukenut monta kirjaa.

Voisin myös kysäistä, mikä määrä huutoa on normaalia perheessä, jossa on kaksi alle kolmevuotiasta. Joinain päivinä tuntuu, etteivät nämä muuta teekään kuin huutavat, itkevät, kirkuvat tai vähintään märisevät kiihtyvästi. 

Kirjassa on telakaivuri, mutta 1-vuotiaan Unirosvon mielestä se on joku muu, ja sitä pitää itkeä. Pitää itkeä, kun ei saa valuttaa maitoa nokkamukista, kun joutuu peppupesulle, kun on väsynyt, kun kävelee seinää päin, kun isoveli ei halua leikkiä, kun joku muu saa lähteä ulos ovesta, kun isoveli itkee liian kovaa tai kun joutuu hetkeksi pois sylistä vaikkapa, kun pitää kaataa kiehuva vesi pois pastakattilasta. Joinain päivinä vallitsee kaiken aikaa joku edellä mainituista olosuhteista. ”Unirosvo huutokävelee sun perässä”, Aikavaras totesi, kun tein päiväunitoimia Aikavarkaalle, eikä siihen valitettavasti mahtunut 11-kiloinen syliin samaan aikaan nipistelemään mun dekolteenahkaani tai puristelemaan kainalon sisältä (Unirosvon ihastuttavia rentoutumisrituaaleja). Huutokävelyä piisaa etenkin aamuisin ja iltaisin.

Aikavaras puolestaan itkee, kun ei saa mitä haluaa, välillä taas vaikka ja kun saa mitä haluaa. Se itkee, ettei halua ulos, ulkona se itkee, ettei halua sisälle. Se itkee, kun ei saa enempää iltasatuja kuin sovittiin, se itkee kun leegot laitetaan ylähyllylle koska niiden heittely ei loppunut parin varoituksen jälkeen. Se itkee, kun vastaan kysymykseen väärässä huoneessa. Kun omena on liian pieni ja kalatarrat loppuneet. Syliin pitää haluta juuri silloin ja vain silloin kun Unirosvo on jo siellä, sitten itketään kun joudutaan odottamaan, ja Unirosvokin alkaa itkeä kun Aikavaras itkee.

Niin että vähän väliä jompikumpi tai molemmat itkee, tai jos ei itke niin sitten Aikavaras saa sekoilukohtauksen, jossa se hysteerisesti räkättäen rimpuilee, säntäilee, sylkee lattialle, heittelee, potkii, rikkoo, puree, kirkuu, ja kun sitä joutuu fyysisesti hillitsemään, Unirosvo koittaa itkien kömpiä syliin, joka on jo täynnä sätkintää.

Koko (tämäkin) viikko on ollut tällaista. (Tai ei tietenkään ole. Pääosin rullaa hyvin. Välillä tulee vain keskityttyä negatiiviseen enemmän kuin positiiviseen.) Joskus osasin sanoa, montako itku- tai raivokohtausta Aikavaras sai päivässä ja montako päivää meni ilman niitä, koska välillä niinkin kävi. Nyt ei ole kyllä mennyt päivääkään ilman, enkä ole pysynyt laskuissa montako kertaa päivässä joku takoo kirkuen lattiaa. Toisinaan meinaan itse olla niistä yksi.

Eilen mentiin koko päiväksi mummilaan, kun Mies oli työmatkalla ja Mummi vapaalla. Viihtyvät sadepäivänä paremmin, oli ajatus. Itkevät hiljempaa, tappelevat kiltimmin. Unirosvo viihtyikin, mutta Aikavaras testasi äänihuuliaan aika tavalla. Lieventävä asianhaara lienee, että sille puhkesi nuha ja se oli nukkunut huonosti. Mukava hengähdystauko illalla tuli, kun pääsin hakemaan auton parkkipaikalta yksin; satoi vettä ja lapset olivat jo unipuvuissaan. Jospa sitä ajelisikin jonnekin muualle, oikein viheltelisi, mielessä käväisi. En osaa viheltää, joten huruttelin ykkösvaihteella kerrostalon alaovelle ja noudin rappukäytävästä jälkikasvuni. Omalla kotipihalla Aikavaras vielä kunnostautui karjaisemalla turvaistuimeen nukahtaneen Unirosvon tahallaan hereille juuri kun aioin kantaa sen nukkuvana sänkyynsä.  

Tänään lähdettiin aamupäivällä lätäkkökävelylle. Se oli hetken kivaa, poikettiin puistoonkin, mutta se keikka meni vähän pieleen sekin, ja voitte uskoa että tunsin sellaisen mun-lapset-ei-koskaan-itke-kun-niiden-ei-tarvitse-äidin katseen selässäni, kun piti päättää kumman lapsen annan itkeä naama märkää hiekkaa vasten sillä aikaa kun sidon toista kirkuvaa kurahousupakettia rattaisiin. Naapurusto raikasi koko kotimatkan. 

Ehkä absurdeinta kuitenkin on, että saman tien megalomaanisen karjuntakonsertin jälkeen ne syövät reippaasti, juoksevat vartin yhdessä kikattaen ilman loukkaantumisia, sitten Aikavaras kuljettaa mulle rivin leegokukkasia ja Unirosvo laittaa pahvilaatikon päähänsä ja esittää pienen laulun, jolle Aikavaras nauraa katketakseen, ja kun nauru loppuu, ne kehittävät jonkun epäortodoksisen mutta sallitun rajoissa menevän leikin. Itse en pääse yli ihan niin nopeasti. Itkuviiruiset naamat jäävät kummittelemaan verkkokalvoille, loputon huuto pistelee vielä reikiä tärykalvoihin. Ja juuri kun pääsen yli, alkaa sama alusta.