Marraskuu

Kelit haastavat. Pikaisen googlailun perusteella puoli äitimaailmaa tuntuu säästävän toppapukuja selkeille pakkasille. Naarmuuntuvat hiekassa, ne sanovat. Likastuvat turhaan. Jälleenmyyntiarvo laskee. Lapset hikoavat. Välikausihaalarilla mennään, alle tarpeen mukaan kerroksia, ne sanovat. 

Mutta kun celsiukset laskevat kolmeen ja tuulituntuma hyytää, minä kyllästyn hikoilemaan tuulikaapissa näperrellessäni kahdelle lapselle sisävaatteiden päälle villahaalareita ja välikausihaalareita ja kurahousuja, koska vanhat ja paljon pestyt välikausihaalarit eivät enää pidä vettä. Sitä paitsi kaikesta riekkumisesta huolimatta joku palelee aina jostain. Ja Aikavaras alkaa valittaa, miksi nyt puetaan villahaalari, haluan fleecehaalarin, miksi nyt laitetaan fleecehaalari, tahdon tahdon tahdon villapaidan. 

Vaihdan toppaan. Pukemisprosessi lyhenee kymmenellä minuutilla, hiki ei ehdi tulla pukijalle eikä tule lapsillekaan ulkoillessa. Pienet sormet ja varpaat on ulkoilun jälkeen lämpöiset. (Mun ei.) Hitot jälleenmyynti- tai käyttöarvosta, pidettäväksi nämä ostettiin.

Kelit haastavat myös muuten. Paitsi että väsyttää, väsyttää, väsyttää – eikä tilannetta auta Aikavarkaasta muhun ja musta Unirosvoon tarttunut yskä, joka nyt on herätellyt kuopusta viimeiset viisi yötä suunnilleen vartin välein – ei kuvista tule juuri mitään: 

Unirosvo on oppinut sanomaan tyhjä, orava, juna, tässä, siinä, täältä, pupu, ja monta muuta sanaa, ei ehkä täysin oikeilla äänteillä mutta tunnistettavasti. Kun sillä on ilmavaivoja, se kiertelee kämppää osoitellen vaippaansa ja ilmoittaen, että puuppa, taas. 

Se tahtoo kaikki samat edut kuin veljensä, haluaa osata samat temput ja piruetit ja sohvalta putoamiset.

Lapset painivat, tönivät, halailevat, käkättävät ja riitelevät. Minä elän tiskirätti kourassa käsi pyykkikoneen napin päällä ja toivon, etten niin usein haaveilisi erilaisesta elämänvaiheesta, isommasta henkisestä elintilasta, koska tämä on kuitenkin lopulta niin lyhyt vaihe, ja ainutlaatuinen, ja tärkeä.