Päiväunet on, päiväunet off

Elämme siirtymävaihetta. Aikavaras jättää päiväunet väliin 2–4 päivänä viikossa. Joka päivä yritän saada sen nukahtamaan, mutta aina ei vieressä makoilukaan auta rauhoittumaan höyhensaarille (paitsi että se kaipaa läheisyyttä, mun pitää olla muistuttamassa että sängystä ei nousta viiden sekunnin välein tarkistamaan, joko on ”nukuttu” tarpeeksi, ja että ei, ei ole ookoo vaihtaa minuutin välein nukkumapaikkaa sängystä matolle ja sohvalle ja toiselle sohvalle ja eri matolle ja pöydänkään alle). Jos se nukkuu yöllä pitempään kuin 9,5 tuntia, päiväunia on tavallisesti turha odottaa.

Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa, sekä päiväunipäivissä että päiväunettomissa.

Kun se nukkuu päiväunet, sitä on usein hankala saada hereille, ja heräämisestä seuraava tunti kuluu itkuisessa velttoilukoomassa. Iltaisin se on iloisempi, mutta nukahtamiseen kuluu tavallisesti vähintään puoli tuntia, monesti pitempäänkin. Sähläämisen määrä on melkoinen.

Kun se ei nuku päiväunia, se on iltapäivisin iloisempi ja selvästi tykkää olla mun kanssa kahdestaan niin, että pikkuveli nukkuu. Myöhemmin iltapäivällä alkaa kuitenkin väsymysvelttoilu. Viideltä se saattaa suorastaan itkeä, että on väsynyt. Se kyselee hämmentyneenä, onko aamu vai jo kenties kesä. Että oltiinko me tänään lomamatkalla ja koska syödään päivällinen, joka syötiin juuri. Saattaa käydä niin, että iltapäivällä pallokentällä se huomaa, että on tosi kova kakkahätä, ei jaksa kävellä kotiin, nukahtaa rattaisiin 50 metriä ennen kotiovea, ja herättäessä se itkee, ettei jaksa vessassa käymisen jälkeen mennä takaisin ulos. Pikkuveli itkee puolestaan rattaissa, kun leikki keskeytyi kentällä ja kotimatkalla näkyi lätäköitä, joissa olisi vielä halunnut kastella haalarinsa. Illalla se venyy ja vanuu pitkin lattioita, marisee tunnistamattomia puuroäänteitä muka normaalina puheena ja valittaa väsymystä. Toisaalta hiljaisuus saattaa laskeutua jo puoli ysin jälkeen, vaikka se olisi muutaman minuutin ajan yrittänyt viivytellä nukkumaanmenoaan kaiken maailman janoilla ja peittotempuilla.

Puoliväkisin nukuttaminen tuntuu ankealta, samoin Aikavarkaan huoneessa viittä vaille kymmeneen jatkuva pälinä. Tulee tietysti niitäkin päiviä, jolloin päiväunet ovat kertakaikkisen tarpeen. Jos esimerkiksi päivä on käynnistynyt aamuneljältä, kun Aikavarkaan yövaippa on tulvinut ja lakanoiden ja unipuvun vaihtamisen jälkeen – jota tietysti säestää rumbaan heränneen Unirosvon itku – uni ei enää tule, ei mulle eikä Aikavarkaalle, muutoin kuin vartin pätkissä, sitten kylki kyljessä kuudesta seitsemään vähän sikeämmin, kunnes isoveljensä kanssa samaan aikaan viereen tullut Unirosvo alkaa tunkea sormiaan mun kainaloon, nipistellä henkitorvea ja hieroa päälakitöyhtöään mun sieraimiin ja lopulta kiivetä mun mahan yli Aikavarkaan takapuolta hakkaamaan. Sinä päivänä Aikavaraskin nukahti päiväunille viidessä minuutissa. Minä makasin kolme varttia sohvalla potien alkavaa flunssaa ja mietin, tuleeko näitäkin päiviä muka oikeasti joskus ikävä.

Ekat pari viikkoa tätä päiväunet on/off-seilaamista tuntuivat hankalilta. Sitten muodostui rinnakkaissysteemi, jossa päiväunettomina päivinä kaikki tapahtuu automaattisesti aikaisemmin: ulkoilu, päivällinen, iltapesut ja iltapala. Iltatoimet aloitetaan 45 minuuttia tavallista aikaisemmin. Kahden viimeisen illan näytöllä tämä hoituu suhteellisen kätevästi yksinkin, kiitos Unirosvon yllättävän iltajoustavuuden.

Kun nyt vain pääsisi yli tästä vaiheesta, jolloin Aikavaras ei a-i-v-a-n pärjää vielä ilman päiväunia. Hienoisen alkunieleskelyn jälkeen olen jo hyväksynyt, että olen menettänyt omani pysyvästi.