Kaksivuotisuhmaa, retkipäiviä ja hablamos español

Enää yksi kokonainen päivä täällä Teneriffan Santa Cruzissa. Tiistai-iltapäivällä suuntaamme täyteen ahdetulla vuokra-autolla lentokentälle tunnin ajomatkan päähän. Pitkän lennon jälkeen kello näyttää Suomen aikaa jo yli puoltayötä, joten jäämme lentokentän seutuville nukkumaan valvomaan hotelliin. Keskiviikkona ollaankin hyvissä ajoin Turussa. Ennustan poikien sekoavan leluistaan ja matkaväsymyksestään.

Unirosvo rantajoogailee Los Gigantesin rannalla, jonne ajoimme yhtenä päivänä...

...näiden kuuluisien maisemien takia (ja koska Santa Cruzissa satoi). Kalliot nimeltä Los Gigantes eli jättiläiset.

Unirosvoon on pesiytynyt kaksivuotisuhma: minä haluan! Ei! Parantunut verbaliikka tietysti tehostaa vaikutelmaa. Mutta vaikka x-asennossa riuhtova uhmamustekala onkin toisinaan superrasittava otus, Aikavarkaalla oli samassa iässä ja jo rutkasti aikaisemmin reilusti äänekkäämpiä ja holtittomampia uhmakohtauksia, jotka kestivät pitempään, eivät rauhoittuneet sylillä ja olivat täysin neuvottelujen ulottumattomissa, toisin kuin nämä kuopuksen esitykset.

Tunnustelevan uhmailun lisäksi Unirosvo on alkanut kertoa juttuja. Ikkunasta kantautuva ääni on kumma mopo, joka mitä ilmeisimmin ajaa kovaa, ajaa päin autoa, autoa päin. Tunnin päästä juttu menee niin, että Unirosvo ajaa kummalla mopolla autoa päin. Mopo on tietysti punainen. Sitä kummaa mopoa pelkäillään ja ikävöidään seuraavat pari päivää. Tutti kävelee, Unirosvo ilmoittaa. Kysyn, minne. Kuulemma se kävelee pöydällä, sitten seinää pitkin, sitten hyppää ikkunasta ulos. 

Las Arenasin ranta ja horisontissa sateenkaari. Kuulemma tällä rannalla on Teneriffan korkeimmat UV-säteilylukemat, mutta meidän aamupäivävisiitin ajan auringon peitti onnekkaasti rannan kokoinen pilvi. Aallokko oli hurjaa ja punainen lippu liehui merkkinä uintikiellosta.

Muuntuva ääntäminen aiheuttaa toisinaan kommunikaatio-ongelmia. Kun valmis oli sinnikkäästi mahmu ties miten kauan, ja eräänä päivänä se on yhtäkkiä vähvis, ei äiti ehdi pysyä kärryillä. Punainen ei ole enää mamumu vaan mumanen. Välillä äitikin on äiti eikä tääti. Ja sekös vasta on mahtavaa, kun ei tarvitsekaan enää nyökätä tai pudistaa päätään, kun kysyn otatko iltapalaksi leipää vai mysliä. Voi ilmoittaa ihan itse, että tahtoo mieluummin sipsejä (viittaa nachoihin, joita on pari kertaa maistanut meksikolaisessa ravintolassa) ja popkornia (maistanut uutenavuotena, ja kuuli Aikavarkaan muistelevan niitä)! Tätä innokasta puhumisen harjoittelua mulla tulee kyllä ikävä sitten kun meillä asuu kaksi selkokielistä lasta*; kun joka paikasta pienin bongaa toistettavia ilmauksia, sitten hokee niitä ylpeänä: Ino-äyjys-eji (dinosauruspeli). Pööpe-tetän jooju-nyninä (kirja nimeltä "Roope-sedän joulu-unelma").  

*No, ei ihan hetimiten. Aikavaraskin kaipaa vielä kadonneita L- ja R-äänteitä sekä taivuttelee miten sattuu ja sekoittaa sanoja: "Mulla on yhtä isot hampaat kuin valaksella! Mun pipistä tuli vertaa, ja nyt se verta on kuivunut. Nämä kukat voi laittaa naulakkoon. Ei kun naljakkoon. Viljasta tehdään leipää, muroja ja jauhelihaa!"    

Perjantaina ajoimme Las Galletasin kylään, jonka reunalta lähti viehättävä kivikkoinen polku kaktusten lomitse. Kävelimme sitä Unirosvon kantoreppupäiväunien verran ennen kuin palasimme rannalle kastelemaan varpaita lämpimässä, pilvisessä iltapäivässä.

Kävelyreitin varrella oli jonkilainen hippikylä. Tässä yksi hippiasumus. Tarkkasilmäinen voi bongata suurennetusta versiosta kyltin, jossa mainostetaan rastojentekomahdollisuutta. (Ei menty.)

Mun espanjan opiskeluinto lopahti aika lailla alkuunsa heti sen jälkeen, kun kehtasin sillä kehuskella. En siis ole jaksanut tankata sanastoja tai omaksua kielioppisääntöjä, vaan keskittänyt lapsiperhearjelta liikenevän ajan KIRJA-nimiseen tiedostoon ja literary thriller -genreen lukeutuvien e-kirjojen avulla rentoutumiseen. Olen kuitenkin sitkeästi asioinut espanjaksi, silloinkin kun olemme tehneet retken johonkin turistikohteeseen, jossa tarjoilijat varmaan osaisivat palvella lähestulkoon suomeksi. Preesens on edelleen ainoa aikamuoto, jonka hallitsen, ja verbivarastoni on merkittävän niukka, mutta simppeli kanssakäyminen onnistuu useimmiten.  

Liskot vilistivät kaktusten joukossa

Ehkä mua paremmin espanja on tarttunut Aikavarkaalle. Ihmisten ilmoilla kaveri ei juuri vieraille puhele, mutta kotona se ilmoittaa puhuvansa nyt espanjaa, ja vaihtaa konsonantit soinnillisiksi: "Ygsi giivi ja borhavor! Saisingoo disää bettä ja borhavor muivien?" (Borhavor= por favor = kiitos/please) Välillä Aikavaras julistaa: "Me gustas tu! (toim.huom. Tykkään sinusta.) Mää en tuskastu! Mui viento lo siento!" (Lo siento = anteeksi)

Las Galletasin hiekkaranta ja sen reunassa kohta, josta aallot huuhtovat noiden kivien ympäri

Pojat "uimassa". Leikkivät kalastamista laskuveden jättämissä lätäköissä.

Unirosvokin toistelee ja makustelee espanjan fraaseja. "Väve!" se hihkaisee vaikka viiden metrin päästä, kun kuulee mun vastaavan jollekin "vale" (jotakuinkin selvä tai hyvä on). "Käsjäs", se toistaa, kun kuulee gracias-kiitoksen. "Poopapoo", se nauraa, kun olen esittänyt tarjoilijalle, että näitä haluaisimme tänään, por favor.

Unirosvo heittää kiviä mereen Candelarian rannalla.

Pakata ja matkustaa ei huvittaisi, mutta onhan tässä jo koti-ikävä. Aikavaraskin muisteli eilen silmät kosteina, millainen roskiskaappi meillä on Suomessa, ja minkä näköisiä kierrätyspönttöjä kotitaloyhtiön roskakatoksessa on.