Vuorikiipeilyä, uusi naapuri ja työhaaskatteluja

Lähes kaksivuotias vauvani on jo jokin aika sitten oppinut tärkeitä taitoja: katsomaan lastenohjelmia ja syömään rusinoita suoraan askista. Tänä keväänä kuopus on yhtäkkiä myös riittävän iso, jotta voin vihdoinkin viedä yhden aikuisen voimin molemmat lapset taloyhtiön leikkipaikan vieressä kohoavalle kalliolle nimeltä Vuori. Aikavarasta ei tarvitse vahtia enää silmä kovana, kunhan välillä muistuttelee ettei saa mennä liian reunalle tai pois näköpiiristä. Unirosvoa ei tarvitse enää kantaa, vaan taapero tahtoo itse kävellä hankalassakin maastossa. Molemmat myös tottelevat Vuorella neuvoja tavallista paremmin, mitä nyt ehkä piiskaavat kepillä lammikkovettä turhan lennokkaasti.

Vuorella heitellään käpyjä kalliolampiin ja ongitaan kepeillä "kaloja" eli limaisia, vedessä mustuneita lehtikokkareita.

Pienempi tarvitsee kiipeämiseen vielä vähän apua.

Rivitalon päätyasuntoon oli Santa Cruzin -reissumme aikana muuttanut uusi naapuri. Kurkin uteliaana asunnon oven ja ulkovaraston vierustoja automme kurvatessa kotipihaan Kupittaan asemalta palatessa: Haa, rattaat! Apupyöräinen pikkufillari! Hiekkaleluja! Ehkä saamme siis vihdoin seuraa taloyhtiön leikkipaikallakin! Odotin jännityksellä uusien naapureiden tapaamista. Seuraavana päivänä yllätyin. Kävi nimittäin ilmi, että kahdenkymmenen metrin päähän muutti lähipuistosta tuttu perhe, jonka kuopus on vain pari vaivaista viikkoa Aikavarasta vanhempi ja jonka äidin kanssa juttelin välillä paljonkin puistossa edellisinä kesäkausina. Lokakuun jälkeen emme törmänneet toisiimme, tammikuun pimeyden jälkeen vuorossa olikin pidennetty talvipako; koko ajan puistotuttuni odotti, milloin pääsee paljastamaan tulevan naapuruuden.

Vielä viime kesänä Aikavaras ja nykyinen naapurintyttö eivät juuri kiinnostuneet toisistaan, vaan leikkivät erikseen joko yksin tai äideiltään seuraa kinuten. Nyt lapsilla synkkasi kymmenen minuutin alku-ujostelun jälkeen loistavasti. Ne ovat useaan otteeseen kirmanneet Vuorella, rakentaneet vuodenajan hengessä omaa pesää ja kertoneet toisilleen suuria salaisuuksia.

Teimme myös ekskursion lähimetsään. Vuodenvaihteessa ihmeteltiin lammen jään sisään jäätyneitä ilmakuplia, nyt laskettiin veden pinnalta kurkkimasta yli kaksikymmentä sammakkoa ja melkoiset mötikät kutua.

Isoveljen jalanjäljissä

Olen käynyt kahdeksan päivän aikana kolmessa työhaastattelussa. Olen käyttänyt kahta eri asukokonaisuutta ja tällä hetkellä olen kahteen paikkaan käsittääkseni top nelosessa. En tiedä, mitä sitten ekana työpäivänä puen päälle, jos jostain syystä sattuisi tärppäämään jo nyt. Ehkä vaikka nämä reikäiset eriparivillasukat, joiden pohjiin on maatunut puolikas kirahvitarra, litistynyt pallukka muovailuvahaa ja näköjään vähän kvinoaa? Aikavaras puhuu sitkeästi työhaaskatteluista, ja palatessani Unirosvo juoksee etukenossa vastaan hokien ilahtuneena ja helpottuneena Tääti! Tääti, tääti ja silittelee mua hetken ihmeissään niin kuin olisi kulunut pitempikin aika kuin puolitoista tuntia.

Haastatteluissa käymällä olen saanut rakennettua itsellenikin uuden minäkuvan: Ehkä mä osaan jotain muutakin kuin kahdeksankymmentä lorua ja pyyhkiä keittiön pöydän iltaisin. Välillä itseluottamus kuitenkin horjuu: Vaikutanko oikeasti asialliselta vaiko vain asialliselta sellaiseksi naiseksi, jonka päälle on oksennettu kahtena peräkkäisenä iltana (Aikavaras ylensyönnin laukaiseman kohtuuttoman hikan takia, Unirosvo iltayöstä herättäneen limaisen yskäkohtauksen vuoksi)? 

Teneriffan kivikkorannoilta poimituista tiili- ja lasiaarteista sekä valikoiduista kivistä rakentui Aikavarkaan kanssa Aarretaulu. Bongaa bonuksena jonkun avaimenperästä mereen huuhtoutuneet pikkusakset, jotka 3,5-vuotias aarteidenkerääjä löysi.