Kotona

Vailla mustaa silmää emme selvinneet tästäkään lomasta. Viikonloppuna pojat kiljuivat iltapalapöydässä kilpaa. Koetin siinä tyynenä toimittaa iltapalaa väsyneille, nälkäisille itkusilmille. Olin ilmeisen hidas ja huuto yltyi. Aikavaras poukkasi keittiöön silmäänsä pidellen, entistä kovempaa karjuen. 

"Pipi tuli! Silmä sattuu, puhalla!"

"No mikä siihen sattui?"

"Kun Unirosvo huusi niin kovaa!"

"???"

"Se huusi liian kovaa, niin että mä tein näin [näyttää, miten heittää päänsä alaspäin epätoivoissaan] ja sitten silmä osui pöytään!" 

Selvä. 

Lomakotikaupungissa kevät oli paljon pidemmällä.

Viimeisenä päivänä Santa Cruzissa, vain hetki ennen lentokentälle lähtemistä, kävimme lounaalla Liskopuiston takana olevassa kahvilassa. Kun kävelimme takaisin lomakodille päin hakemaan matkalaukkuja, Aikavaras juoksi kävelykatua edeltä ja kiipesi taas kävelemään sen sementtiaidan päälle, jolta Miestä lainaten hänenkinlaisensa pätkä näkee merelle asti. 

"Isi sanoi kerran, että tästä aidan päältä tällainenkin pätkä näkee meren!" Aikavaras muisteli ja tähyili merta kaihoisasti. 

Liikutuin. "Muistatko, että me lähdetään täältä kohta Suomeen? Nyt sä voit katsoa merta siitä vielä viimeisen kerran ja tallettaa sen muiston sydämeesi", lepertelin ja sipaisin Aikavarkaan paitaa sydämen kohdalta. 

"Äiti", Aikavaras vilkaisi alaspäin ja katsoi mua kuin mitäkin idioottia, "siinähän on vain keittoa, joka siihen putosi lounaalla." 

Tuskin siitä suurta romantikkoa kehkeytyy. 

Lentokoneessa

Lento sujui hyvin. Perillä Helsingissä olimme vasta reilusti puolen yön jälkeen, eikä Aikavaras nukkunut koneessa lainkaan. Unirosvo otti parin tunnin iltaunet koneessa, mutta hotelliin päästyään oli sitä mieltä, että tämähän on hieno paikka hyppybileille ja katso Aikavaras, täällä on kylpyamme, mennään kylpyyn, tahdon suihkuun ja laittaa tuonne pottaan kaikki äidin tavarat, tehdään kuperkeikkoja matolla myös. Hotellin aamiainen ei kuitenkaan antanut armoa, joten herätimme lapset yhdeksän jälkeen. Meno oli vähän vähemmän hilpeää kuin keskellä yötä. Onneksi kumpikin tokeni raivoväsymyksestään aamiaispöytään päästyään. 

Aamupalan jälkeen jaksoi laittaa äidin laukusta löytyneet lapaset käsiin ja jatkaa hyppimistä.

Yhdeksän ja puolen viikon poissaolon jälkeen koti oli vieraan näköinen (osasyy pitkän poissaolon ohella oli toki se, että K-mummi tunnusti siivonneensa hujan hajan jääneet tavarat paikoilleen samalla kun kävi tarkastamassa postit ja valuttelemassa hanoja, ja bonuksena hinkannut  ruokapöydän pinnasta kaikki tsiljoonat kämäiset tarrat). Jalkapohjat muistivat vielä tomuisen kivilattian; parketti tuntui kummalliselta. Oli avaraa. Oli paljon leluja. Keittiö näytti valtavalta! Kaksi tiskiallasta! Tiskikone! Juotavaa hanavettä! Noin paljon kaappeja! 

Pojat katsovat hotellin ikkunasta, miten koneet rullaavat kiitoradoille.

Nyt olemme asettuneet. Täyttäneet jääkaapin, tyhjentäneet matkalaukut. Pakanneet toppapuvut pois tieltä, ostaneet Aikavarkaalle uudet kumisaappaat puhkinaisten, pieniksi jääneiden dinosaappaiden tilalle. Aikavaras tahtoi punaiset sydänkuvioiset. Lempi leiskahti Prisman kenkäosastolla niin vahvana, etten tällä kertaa kyseenalaistanut pojan toivetta vaan ladoin 28-kokoiset sydänsaappaat ostoskoriin. Niillä on toivon mukaan hyvä hyppiä huhtikuun lätäköissä.