Kun äiti joutui messuille

Viimeinkin se on ohitse: jokalokakuiset messut, tapahtuma joka on viime viikkoina nostanut työ- ja stressimäärää toimistolla entistä ruhtinaallisemmaksi.

Mulle nämä pahamaineiset messut tarkoittivat kolmen vuorokauden poissaoloa kotoa, joka ei ilman lapsia olekaan ihan peruskauraa. Kesällä pojat olivat Miehen kanssa Tykkimäki-reissulla tiistaiaamusta torstai-iltaan - tämä reissu venyi torstaiaamusta sunnuntain vastaiseen yöhön, eli ennätyksiä rikottiin. Sekin stressasi.

Mutta kun kauhulla odottamani reissu lopulta starttasi ja torstaiaamun aurinko nousi oudon pinkkinä Helsinkiin johtavaa moottoritietä reunustavien kuuraisten, utuisten peltojen ja metsänlaitojen ylle, stressi alkoi hälvetä. Ei ollut enää mitään tehtävissä. Jos ja kun jotain olennaista oli jäänyt tekemättä tai pakkaamatta, pitäisi vain pärjätä ilman.

Ja olihan siinä kieltämättä oma tunnelmansa, kun kymmenet näytteilleasettajat alkoivat sorvata messuosastojensa rakenteita paikoilleen isoon halliin. Rullakoita tyhjennettiin, teippikoneita ja mattoveitsiä metsästettiin, spottivaloja asenneltiin, viimeiseksi illalla valmis osasto peitettiin lakanoin, ja aamulla kun kassa ja esillepanot somisteineen oli tsekattu kuntoon, ihmiset virtasivat ovista sisään, mistä alkoi se varsinainen hulabaloo.

Valuvikaiset lonkkani, jännitysniskani ja äitiselkäni kestivät yllättävän hyvin yhdeksän tunnin seisoskelut tiskin takana, ambivertti päänikin sieti messuhälinän pääosin kohtuullisesti, nukuin hotellissa sikeämmin kuin aikoihin, ja johtoporraskin oli paremmalla asenteella liikkeellä kuin Turun toimistopäivinä.

Kotonakin vissiin pärjäiltiin: Oli päiväkodin valokuvaus, serkun 5-vuotissynttärit, koirankakkainen haalari ja jonkin verran protestointia Unirosvolta nukkumaanmenoaikaan (lue: nukahti lattialle omaan huutokonserttiiinsa, kun ei suostunut menemään sänkyyn tai syliin), kun vakionukuttaja puuttui joukosta.

Etukäteen kammoksumani messut ovat siis kaiken kaikkiaan onnellisesti takana, onneksi. Jälkipuinnit ja messurekan purkaminen tosin odottavat vielä, samoin messujen takia tekemättä jääneet päivittäistyöt, jottei tolkuton kiire vain pääsisi vahingossa hellittämään turhan pian. Ja joko pojat ovat tänään tapelleet, huutaneet ja sekoilleet tavanomaista enemmän tai sitten toksiset messuhuurut pyyhkäisivät mun muistitikun kolmessa päivässä tyhjäksi, mene ja tiedä. Väsyttää joka tapauksessa.

Viikko ilman tuttia sekä muita valittuja kuulumisia

Näitä kuuraisia aamuja, joina pukeminen on liian hidasta fleecetakkeineen ja "ei en halua hanskoja haluan ulos ilman takkia" -inttämisineen, ja pyöräily kirpaisee keuhkoja. Näitä iltapäiviä, joina syysauringossa hehkuvat ruskapuut suorastaan särkevät silmiä kauneudellaan. Ohimenevyydellään.

Näitä hetkiä, kun aamulla hätkähtää nähdessään esikoisensa: miten pitkä siitä on tullut! Kun yllättyy jatkuvasti, miten monta laulua kuopus jo osaa laulaa, miten monimutkaisia ajatuksia senkin aivolohkoissa kehkeytyy. Kun viivyttelee töihin lähtöä, ettei missaisi ylimääräisiä minuutteja aamupöpperöisten lasten kanssa, niiden sileät selät ja lämpöiset posket ja tarkertuvat kädet. 

Sellaisia ja paljon muita on nykyisin.

Aikavaras hyppää lehtiojassa lepäävän Unirosvon yli

Päiväkodin vasu-keskustelun mukaan Aikavaras on nyt neljä täyttäneenä hauska, utelias, iloinen, verbaalisesti ja liikunnallisesti lahjakas lapsi, joka on löytänyt vakiintuneen kaveripiirin ja osaa leikkiä sovinnollisesti monimutkaisia, juonellisia leikkejä. Piirtäminen ei innosta eikä oikein suju, maalaaminen on puolestaan kivaa, rakentelu vielä hauskempaa. Mielikuvitus on lennokas, keskustelutaidot erinomaiset, ja taipumus lähteä mukaan hölmöilyihin ja liian rajuihin riehumisleikkeihin on myös täysin ikätasoinen.

Unirosvo löysi kadonneen k-äänteen muutama viikko sitten. Toutasta (toukka) tuli aivan varoittamatta koukka. K vilahtaa siellä sun täällä, ei vielä ilmesty ihan joka sanaan joissa sitä odotettaisiin. Ja useampaan otteeseen Unirosvo on kulman takaa huudellut mulle, että "vaipassa on iso takka!"

Jee jee, tulisijat on olennaisia talven tullen.

Ostin naapurilta Aikavarkaalle sisävaatteita seuraavan vuoden puolentoista tarpeiksi, sovittelin Unirosvolle Aikavarkaan jäämistöstä talvivaatteet ja hankin kirpputorilta, jonne viimeinkin pitkällisen suunnittelun jälkeen ennätin, Aikavarkaalle talvihaalarin, joka välttänee vähintään vuodenvaihteeseen asti.

Ihan oikeasti? 85 euroa käytetystä toppahaalarista? On se toki kivannäköinen ja ilmeisesti jotain hyvää merkkiä, mutta tuolla hinnalla vaatteen alkuperäishinta on mitä, yhdeksänsataa? Materiaali suojaa lasta oppimisvaikeuksilta, kausittain muuntuvilta influenssaviruksilta ja auton alle jäämiseltä? (...okei, sellaisesta maksaisin mielelläni enemmänkin. Mutta vitsit sikseen, en käsitä tuollaisia hintoja kirpputorilla.) (Tuo ei ollut se ostamani haalari.)

Ja niin, se tutittomuus. Tutit menivät ensin vaivihkaa rikki, sitten ne ripustettiin oravavauvoja varten leikkipaikan koivunoksalle. Unirosvon kyynelviiruisissa kasvoissa ja väpättävissä suupielissä heijastui luopumisen haikeus siinä koleassa tuulessa heiluvia tutteja tuijottaessa. Se lauantai meni kuitenkin hirmu hyvin - etenkin ottaen huomioon sen, miten vakiintunut tapa tutin suuhun sujauttaminen oli ollut - lukuun ottamatta nukkumaanmenoja. Päiväunia edelsi puolen tunnin huutaminen, mutta nukahduksen tullessa uni kuitenkin sujui, ja päiväunilta heräsi iloinen poikanen, joka ei poikkeuksellisesti pyytänytkään tuttia saman tien herättyään.

Iltanukahtaminen...no se karjuminen oli melko eeppistä. 50 minuuttia nukkumaanmennessä, sitten pari tuntia unta palloon, minkä jälkeen olikin voimia herätä ja alkaa protestoida uutta tilannetta ihan täysillä. Se kirkuminen oli jotain aika kamalaa, sitä jatkui tunnin ja jouduin pitelemään lasta paikoillaan ihan tosissani, ettei se olisi loukannut itseään. Aikavaras sai samanikäisenä noita raivareita alituiseen ja harva se yö, mutta Unirosvolta näitä ei juuri ole nähty. Tätä on viivytetty kuukausitolkulla, mutta olin jo edellisenä viikonloppuna päättänyt, että tänä lauantaina se tapahtuu, joten omat henkiset valmistelut oli suoritettu, ja aika tuntui otolliselta. Ehkä tämän oman vakuuttumiseni myötä pystyin myös pysymään rauhallisena sen raivokirkumisen edessä, korvatulpat korvissani, ja luottamaan siihen että kyllä se tästä helpottaa kohta puoliin. Kun sitten tunnin kuluttua kyllästyin ja ilmoitin lapselle, että menen nyt pesemään hampaani ja käymään vessassa, voit tulla mukaan jos haluat, itku katkesi siihen. Laantui nikotteluksi ja rauhoittui kokonaan. "Joo, mennään vaan, mää tykkään äiti siitä kun sä peset sun hampaat. Mennään vaan vessaan, mää voin kanssa vaihtaa mulle kuivan vaipan. Mulla on iltapalanälkä! Kato tuolla on isi. Ton nimi on Isi, äiti!" Itkusilmästä sukeutui silmänräpäyksessä juttutuulella oleva seuralainen, joka sovinnollisesti piti seuraa, antoi vaihtaa kuivat vaatteet raivohiestä ja kyyneleistä kastuneiden tilalle ja ahmi kulhollisen jogurttia ja täysjyvämuroja, kun ei ollut tutti-ikäväitkultaan saanut iltapalaa syötyä ennen sitä alkuperäistä nukkumaanmenoaikaansa. Näiden hommien jälkeen Unirosvo meni rauhallisesti nukkumaan ja nukkui aamuviiteen asti, eikä silloinkaan tullut itkua vaan sitä tavallista kähmintää ja möngintää.

Sunnuntaina tutittomuuden aikaansaamat nukkumaanmenoitkut menivät ohitse huomattavasti nopeammin, muistaakseni peräti muutamassa minuutissa. Päiväaikaan Unirosvo on välillä kysellyt tuttia, jolloin olen kysynyt, muistaako hän missä tutit ovat. "Oravavauvoilla!" Unirosvo on nauranut. "Oravavauvat on nyt näin, näin iloisia [huitoo käsillään laajoja kaaria], ne ei itke yhtään." Homma on sillä kuitattu.

Viikon varrella lapsi kuitenkin nappasi flunssan, ja kun nenä vuoti ja yskä herätteli alituiseen, myös muutama uusintatuttiraivari koettiin iltayöstä. Miehellä olisi ollut jemmassa yksi tutti äärimmäisiä hätätiloja varten, mutta musta senhetkinen tilanne ei vielä ollut sellainen, etenkin kun yskäisenä se tutti ei kuitenkaan pysy suussa vaan lentää kadoksiin harva se hetki. Siispä kohtuullisella kärsivällisyydellä, korvatulpilla ja neuvottelulla taltuttamaan huutokohtaukset, joiden jälkeen yö sujui niin kuin sen voi olettaa sujuvan jos joku yskii naamalle jatkuvalla syötöllä. (Mutta pääasia että ei huutanut enää tuttia.)

Päiväkodissa Unirosvo ei ole pyytänyt tuttia toukokuun jälkeen, joten tiesin, että tutti on enää pelkkä kotiin ja äitiin yhdistynyt vakiintunut käytäntö, josta poisoppiminen ehkä tuntuu aluksi hankalalta mutta onnistuu kyllä. Ja totta vie, vaikka nukkumaanmeno on ehkä hankaloitunut näin viikon kokemuksella arvioiden muutamalla minuutilla, lopun aikaa päivästä Unirosvo on iloisempi ja laulaa paljon enemmän, kun tutti ei enää tuki suuta. Mainiota, etenkin kun taaperon sävelkorvakin on meidän geenit huomioiden hämmästyttävän raffinoitunut!

Mielenkiinnosta luin, mitä olen raportoinut kaksi vuotta sitten Aikavarkaan tutista luopumisesta. Miten paljon detaljeja sitä voikin unohtaa!  

Taivas on lintujen tie

Blogi on elänyt viimeisen vuoden ajan elänyt retuperällä mutta silti omin keuhkoin hengittäen. Juttuja tulee, kun tulee. Puhelimen viestiluonnoksissa muovaantuu jatkuvasti lista mielessä pyörivistä aiheista. Lasten edesottamuksista, huonosti nukutuista öistä, omista ajatuksista, joista voisi kertoa - sitten kun on aikaa ja sopiva hetki istua koneelle kertomaan. 

Se sitten kun tulee liian harvoin. Toisaalta sitten kun se hetki koittaa, Bloggeriin vuotaa runsaasti muutakin materiaalia kuin ne viestiluonnosten listan kohdat. Aivoni ovat pohjaton kaivo! Sinne hukkuu ja unohtuu vaikka mitä, mutta välillä saa ammennettua ämpäritolkulla ties mitä ylöskin. 

Sankari auttoi leipomisessa ja keräsi pöytäkoristeeksi kirjavia vaahteranlehtiä.

Aikavarkaan nelivuotisuutta on juhlittu useaan otteeseen muutamalla eri kokoonpanolla. Porkkanakakku valmistui ja syötiin. Unirosvo sylki suklaarusinat lattialle ja perusteli tekoaan kertomalla, että tykkäisi niistä kyllä muuten, mutta on kakkurusinoille allerginen. Aikavarkaalle maistui paremmin se Viennetta sekä lakupalat. Lempparilahjat ovat tainneet olla potkulauta ja pikkuleegohelikopteri, joka hajotetaan päivittäin, koska se on niin kiva rakentaa. 

Potkulautailu sujuu mainiosti, ellei oteta lukuun sitä että välillä pikkuveli pöllii laudan ja loukkaa itsensä.

Sorsat ovat lennelleet leikkipaikan yli vaakkuvina puoliauroina. Aikavaras katseli erään parven järjestäytymistä uudelleen kesken lennon ja totesi: "Taivas on lintujen tie."

Arvostan.

Taivastien kulkijoita

Nelivuotisneuvola nähtiin ja käytiin tiistaiaamuna. Pohjustin edellisenä päivänä, että tämä onkin sitten sellainen neuvolakäynti, jossa äiti odottaa osan ajasta aulassa ja Aikavaras juttelee ja tekee tehtäviä ihan kahdestaan neuvolatädin kanssa. 

"Selvä", Aikavaras vastasi hetken pohdittuaan, "toivottavasti se neuvolatäti ei ole kovin ujo."

 

Lepotauko kävelyltä palatessa noin kaksikymmentä metriä ennen omaa pihatietä

Unirosvokin oli mukana, koska päätimme vesirokkorokotuttaa molemmat pojat ja se järjestyi kätevästi neuvolan yhteydessä. Stressasin tilannetta etukäteen naurettavalla mittakaavalla alkaen siitä, muistanko varata rokotteet lähiapteekista, muistanko hakea ne sieltä ajoissa, muistanko säilyttää ne jääkaapissa, muistanko ottaa ne aamulla mukaan, ehdimmekö neuvolaan kahdeksaksi - aina sinne asti, että mitä jos Unirosvo panee ranttaliksi, mitä jos Aikavaras ei anna rokottaa ja itkee syliin jossa Unirosvo on jo ranttaliutensa vuoksi, mitä jos en saa lapsia puettua ja toimitettua päiväkotiin ollenkaan. 

Näköjään on jäänyt melkoiset traumat viimeisten kahden vuoden temmellyksistä sekä loppuraskaus+uhmaikäriiviö-kombinaatiosta. Joko sitä uskaltaisi uskoa, että tämä on nykyisin helpompaa?  

Tammenterhosoppaa iltapäiväauringossa

Hienosti se meni. Unirosvo leikki rauhallisesti itsekseen sillä aikaa kun Aikavaras todisti osaamistaan ja antoi vahvoja näyttöjä neuvolatädille, joka ei hänkään ujostellut lainkaan. Aikavaras sai ensin rokotteet, sekä rokotusohjelman mukaisen että tämän bonuksen, eikä inahtanutkaan (vaikka suorastaan kannustin, että saa itkeä jos sattuu tai itkettää - reippaus on toki kiva ja usein elämää helpottava juttu, mutta negatiivisten tunteiden peittelyyn en tahdo yllyttää sen nimissä). Koska Aikavarkaan reaktio rokotuksiin oli minimaalinen, Unirosvo ei osannut pelätä omaansa, ja tilanne oli ohitse hetkessä. Itku loppui nopeasti, kun neuvolatäti tarjosi palkinnoksi tarroja. 

Itse varauduin vähän ankkatarroja hardcoremmin saadakseni pojat nätisti autoon, ohi neuvolan odotushuoneen lelupaljouden seireenimäisten kutsuhuutojen. Halleluja Domino-keksit; vaikka tämä on nykyisin helpompaa, niin toisinaan kannattaa valmistautua pahimpaan. Ilman hammaslääkäriliiton suosittelemaa lahjontaa en olisi mahdollisesti vieläkään selvinnyt töihin saakka sieltä keinuhevosten ja rikkinäisten soivien lelujen seasta. 

Parina päivänä kuluneella viikolla satoikin taas pitkästä aikaa, ja kunnolla satoikin.

Viimeinen koitos sen aamupäivän aikana oli vielä matka toimistolle. Olin edellisten öiden hulinoista - normaalit heräilyt noin kuusinkertaisina - niin puhki, että turvallisuus mielessäni jätin päiväkodilta lähtiessäni auton kotipihalle ja poljin töihin. Parempi pyöräillä silmäluomet lupsuttaen Aurajokeen kuin jyrätä moottoriajoneuvolla punaisia päin.

Työtä käskettyä: "Vielä yksi kala! Vielä kaksi delfiiniä!"

Vuosi ja pari päivää sitten valvoin 10-vuotishääpäiväämme juhliessa turhan myöhään - ainakin siihen nähden, miten naurettavan vähän unta nämä viimeiset pikkulapsivuodet ovat tarjoilleet. Tänä vuonna teräshääpäivä kruunattiin paitsi unohtamalla merkkipäivä, myös lahjoittamalla vihdoin ja viimein Unirosvon tutit oravavauvoille.

Oravia odottamassa. Tarkkasilmäinen voi huomata, että tutit olivat myös "menneet rikki vanhuuttaan". Näin niiden pois antaminen oli Unirosvolle vähän helpompaa.

Ja mitäs sitten tapahtui? Siitä lisää ensi kerralla!