Kun äiti joutui messuille

Viimeinkin se on ohitse: jokalokakuiset messut, tapahtuma joka on viime viikkoina nostanut työ- ja stressimäärää toimistolla entistä ruhtinaallisemmaksi.

Mulle nämä pahamaineiset messut tarkoittivat kolmen vuorokauden poissaoloa kotoa, joka ei ilman lapsia olekaan ihan peruskauraa. Kesällä pojat olivat Miehen kanssa Tykkimäki-reissulla tiistaiaamusta torstai-iltaan - tämä reissu venyi torstaiaamusta sunnuntain vastaiseen yöhön, eli ennätyksiä rikottiin. Sekin stressasi.

Mutta kun kauhulla odottamani reissu lopulta starttasi ja torstaiaamun aurinko nousi oudon pinkkinä Helsinkiin johtavaa moottoritietä reunustavien kuuraisten, utuisten peltojen ja metsänlaitojen ylle, stressi alkoi hälvetä. Ei ollut enää mitään tehtävissä. Jos ja kun jotain olennaista oli jäänyt tekemättä tai pakkaamatta, pitäisi vain pärjätä ilman.

Ja olihan siinä kieltämättä oma tunnelmansa, kun kymmenet näytteilleasettajat alkoivat sorvata messuosastojensa rakenteita paikoilleen isoon halliin. Rullakoita tyhjennettiin, teippikoneita ja mattoveitsiä metsästettiin, spottivaloja asenneltiin, viimeiseksi illalla valmis osasto peitettiin lakanoin, ja aamulla kun kassa ja esillepanot somisteineen oli tsekattu kuntoon, ihmiset virtasivat ovista sisään, mistä alkoi se varsinainen hulabaloo.

Valuvikaiset lonkkani, jännitysniskani ja äitiselkäni kestivät yllättävän hyvin yhdeksän tunnin seisoskelut tiskin takana, ambivertti päänikin sieti messuhälinän pääosin kohtuullisesti, nukuin hotellissa sikeämmin kuin aikoihin, ja johtoporraskin oli paremmalla asenteella liikkeellä kuin Turun toimistopäivinä.

Kotonakin vissiin pärjäiltiin: Oli päiväkodin valokuvaus, serkun 5-vuotissynttärit, koirankakkainen haalari ja jonkin verran protestointia Unirosvolta nukkumaanmenoaikaan (lue: nukahti lattialle omaan huutokonserttiiinsa, kun ei suostunut menemään sänkyyn tai syliin), kun vakionukuttaja puuttui joukosta.

Etukäteen kammoksumani messut ovat siis kaiken kaikkiaan onnellisesti takana, onneksi. Jälkipuinnit ja messurekan purkaminen tosin odottavat vielä, samoin messujen takia tekemättä jääneet päivittäistyöt, jottei tolkuton kiire vain pääsisi vahingossa hellittämään turhan pian. Ja joko pojat ovat tänään tapelleet, huutaneet ja sekoilleet tavanomaista enemmän tai sitten toksiset messuhuurut pyyhkäisivät mun muistitikun kolmessa päivässä tyhjäksi, mene ja tiedä. Väsyttää joka tapauksessa.