Neljä reseptikokeilua ja arpapeli nimeltä taaperon ruokahalu

Itsenäisyyspäivä tai ei, kirjoitan ruoasta. Siitä miten kerkesin jo leuhkimaan, miten Aikavarkaaseen uppoaa mun tekemät ruoat, kunhan valmistan ne reseptien mukaan.

Ja siitä, että kel’ onni on se onnen kätkeköön: takapakkia tuli.

Tahdoin laajentaa kotikeittiössä yleisimmin juhlivaa vihannesvalikoimaa (porkkana, tomaatti, kesäkurpitsa, paprika). Munakoisoa! Ne on niin kauniitakin, kiiltäviä ja... noh, munakoison värisiä, lähes mustia mutta vähän violettiin vivahtavia. Ajattelin tehdä moussakaa. Mutta äh, ei heti lohilasagnepanostuksen jälkeen huvittanut alkaa vääntää bechamel-kastiketta. Päädyin erään iltaöisen kännykkäsurffailun tuloksena Melanzane alla Parmigiana -tyyppiseen munakoisovuokaan, johon sovelsin Pumpkin Jam -blogin ohjetta.

Munakoisot piti joka tapauksessa viipaloida nätisti ja itkettää huolella, sitten vielä paistella pannulla molemmin puolin, joten meni jälleen kerran yli tunti ennen kuin vuoka pääsi uuniin saakka. Jos Aikavaras olisi tykännyt, sanoisin että lopputulos oli vaivan arvoinen. Mutta ei, Aikavaras ei tykännyt. Vaikka eläinkuntapainotteisempien ruokien puolesta liputtava Mies söi mukisematta ja mä itse tykkäsin kovasti, niin perheen pienimmän 85-prosenttinen totaalikieltäytyminen himmensi keittiöonnistumisen kirkkaimman loiston.

Ja olisihan se sentään traagista, jos Aikavaras pääsisi putoamaan +4-painokäyrältään. (Toisaalta nyt sitä jäi mulle enemmän ja nautiskelin koisopaistosta leivän ja salaatin kanssa iltapalaksi parinakin iltana.)

[Kuva jäi ottamatta]

Uusi pohdinta tuntuu jatkuvan nonstoppina yhden ruokalajin valmistuttua: Hmm, mitä seuraavaksi syötäisiin? Lauantai vierähti Mummilassa, jossa Aikavaras veteli innokkaasti juuresmuusia, porsaanleikettä, savusiikaa, makaroonilaatikkoa ja parsakaaligratiinia. Paineet sunnuntailounaalle kasvoivat. Viikko oli kulunut kasvis- ja kanapainotteisesti, oma kroppa tuntui kuiskailevan että Unirosvo alkaa verotella rautavarastoja, punaista lihaa kehiin mars. Niinpä kymmentä vaille kuusi lauantaina (hieno aika käydä ruokaostoksilla: se juhlimaan lähdössä olevien, hiukset huolella föönanneiden ja siidereitä vielä huolellisemmin valitsevien tyttöjen bilefiilis lähes tarttuu raskaana olevaan yhden lapsen kotiäitiinkin!) ostoskoriin päätyi naudan luomujauhelihaa, joka sunnuntaina jalostui murekkeeksi, elämäni ensimmäiseksi (helppoahan se oli, joten en tiedä miksi en ollut ennen tehnyt).

Mureketaikinaan tuli ruiskorppujauhoja, kevytviiliä, luomukananmuna, porkkana- ja kesäkurpitsaraastetta, paprikajauhetta, valkosipulirouhetta ja mustapippuria, pinnalle ripaus parmesaaniraastetta. (Välihuomautus: Valitsen mahdollisuuksien mukaan luomua, jos se nyt ei ihan vararikkoon vie. Maito ja munat on meillä luomua, osa vihanneksista myös jos kaupassa on riittävän tuoreen oloinen valikoima, ja jauhelihan ostan aina nautana ja useimmiten luomuna. Ehdoton en ole vaan menen lähinnä fiilispohjalta ja säästän natseilun täysjyvään.) Uunissa runsaat puoli tuntia ja hyvää tuli!

Vaan ei. Tein perunamuusinkin survimen sijaan oikein sähkövatkaimella, jotta siitä tuli mukavan ilmavaa ja ihanan kuohkeaa. Nam? Mun mielestä joo, Aikavaras maistoi lusikallisen ja jätti loput sikseen. Ei omalla lusikalla, ei sormin, ei hiukan jäähtyneempänä – ei kiitos. (Ja mikä ajatus mulle jäi päällimmäiseksi ruokahetken jälkeen: Mitä mä huomenna kokkaisin? Vä-hän-kö turhauttavaa tää toisinaan on?) Mies muisti sentään kehua lähes ylitsevuotavasti. Siitäkin huolimatta, että kysäisi nähtyään lieden päällä odottavan vuoan: ”Mitä toi on?”

Minä: ”No miltä se näyttää? Mureketta.”

Mies: ”Ai. Musta se on iso jauhelihapihvi.”

Minä: ”Ai. No eikö mureke ole iso jauhelihapihvi?”

Viimeinen sana, olet minun.

[Kuva siitä isosta jauhelihapihvistä jäi ottamatta]

Sitten alkoi taas voittoputki.

 

Pitkien päikkäreiden jälkeen mureke ja muusi maistuivat lapsellekin päivälliseksi. Mistä alkoikin pohdinta: mitä mä huomenna kokkaan?

 

Valitsin sitten ruokalistalle savulohivuoan, joka oli odotellut linkkisuosikeissa kokkausinspistä jo pitemmän aikaa. (Resepti on "avokadopastanaisen" eli Safkaa-blogin Hannan, mutta törmäsin siihen Project Mamassa .) Ilmeisesti mua vaivaa kuitenkin perusfysiologinen kykenemättömyys työntää uuniin vuokaa vailla mitään kasvikunnan tuotteita; niinpä pilkoin joukkoon vihanneslaatikossa odottaneet kesäkurpitsan, parsakaalin ja keltaisen paprikan jämät. Kylmäsavulohi vaihtui lämminsavuksi, koska Prismassa oli juuri tulleita tuoreita lämminsavukirjolohia. Reseptin 4 dl riisiä tai ohraa puolestaan oli mun versiossani 2 dl tummaa riisiä + 2 dl täysjyväohraa. Maistui! Jopa kolmella aterialla peräkkäin! Paitsi Miehelle ei niin kovin hyvin: seuraavana päivänä se skippasi päivällisen kokonaan, jotta välttyi syömästä tätä ("ei ole nälkä").

 

 

Valitettavasti päätin ottaa kuvan viimeisestä jämäannoksesta tätä savulohi-ohravuokaa. Ei se tässä kovin kutsuvalta näytä. Ei, en ole alkamassa ruokabloggaajaksi saati -kuvaajaksi. Relax!

Seuraavakin ruoka teki kauppansa: mausteinen kanakeitto. Kanaliemikuution korvasin suolattomalla kasvisliemikuutiolla, kaffirlimetin lehdet jäivät uupumaan ja chili ilmestyi kuivattuina hiutaleina vasta mun ja Miehen keittolautasille. Kanaa laitoin vähän vähemmän kuin reseptissä ohjeistettiin, ja heitin pakastimen pohjalta maissipussin jämät kattilaan. Tämän ruoan aktiivisiin työvaiheisiin kului ilahduttavan vähän aikaa, kun kasvissuikaleetkin tulivat pakastimesta. Tavallisesti pesen, kuorin ja pilkon itse, mutta vuosikkaan koheltajan läsnäollessa puolen tunnin veitsisulkeiset ovat toistaiseksi vähän turhan stressaavia kokemuksia (mulle). Joskus voi luopua idealismista hetkeksi.

Sen verran tuosta kookosmaidosta, että mä laitan nykyisin kerran tai parikin viikossa jotain kookosmaitopohjaista ruokaa. Maku vain on niin hyvä, ja Aikavaras tykkää. Kookosmaidon rasvan laatu ei vissiin ole suositeltavin mahdollinen, mutta vastapainoksi meillä on pari kasvisruokapäivää per viikko (vähemmän kovaa rasvaa) ja perusruoanlaitossa käytetään rypsiöljyä. Käytän mieluiten Santa Marian 2 dl pahvipakkauksia, kun niissä ei ole yhtään E-koodeja ja koostumus on kivan kermainen.

[Kuva jäi ottamatta, kun kaikki söivät niin nopeasti]

 
One final question: Mitäs mä huomenna laittaisin ruoaksi?