Aikavaras 7 kk 6 vrk - pitkäveteinen listaus tavoista ja taidoista

Vaikka jotkut päivät ja yötkin tuntuvat pitkiltä, viikot ja kuukaudet hujahtavat nopeasti. Missä vaiheessa tuo kasvoi noin isoksi? Ja jälkikäteen sitä suree, kun ei enää muista millainen Aikavaras oli missäkin vaiheessa.

Runsaan 7 kuukauden iässä Aikavaras

• Syö 5 ateriaa päivässä:
  noin klo 9 kaura- tai ohrapuuroa ja luumusosetta yht. n. 1 dl + maitoa
  noin klo 12.30 vihannessosetta n. 1 dl + maitoa
  noin klo 14.30 hedelmäsosetta n. 3/4 dl + maitoa
  noin klo 18 vihannes-kanasosetta n. 1 dl + maitoa
  noin klo 21 kaurapuuroa ja luumusosetta yht. n. 1 dl + maitoa
  (lisäksi yöllä maitoa kerran, klo 04–06)
• Istuu reteästi syöttötuolissa, tosin selän takana on pehmuste täyttämässä tyhjää tilaa ja estämässä äkkikäännösten ja -kurkottelujen aiheuttamat retkahdukset
• Treenaa vaihtelevin tuloksin ruokapöytäkärsivällisyyttä yhtä aikaa äidin kanssa aterioidessa
• Osaa vihdoin laittaa kurkkutikun tai maissinaksun suuhun
• Harjoittelee nokkamukista juomista
• Poimii edestään tutin ja nokkamukin nokan suuhunsa huulilla, ei käsillä
  
• Muuten kyllä tarttuu kaikkeen. Kaikkeen. Käsienpesukin on hikinen projekti, kun kaveri syöksyy kohti hanaa ja kääntää sen sillä ei-pestävällä kädellä kuumalle / täysille / kiinni. Kun Mies nosti Aikavarkaan kainaloon ja lähti kiikuttamaan iltatoimille, kaverin sormiloukussa lähti mukaan täysi lelukori.
• Saa ensimmäiset hampaansa hieman tavallista myöhemmässä aikataulussa lähiaikoina – alaikenen läpi kuultaa jotain vaaleaa, joka myös osuu lusikkaan kovempana kohtana
• Oppi konttaamaan viikko sitten
• Alkoi kiivetä polviseisontaan tukea vasten muutama päivä sitten (eipä kaverille kauan riittänyt pelkkä konttaaminen)
• Ei koskaan viitsinyt opetella ryömimään 
• Aloitti pottaharjoittelun pari päivää sitten. Kaksi ensimmäistä harjoituskertaa kaveri hihitteli kaksinkerroin ja käpälöi ihmeissään vessan lattiaa ja potan reunaa. Kun käteen annettiin lukemista, asento pysyi suorana ja pottaan lirahti tokana harjoittelupäivänä peräti kolme onnenkantamoispissaa.

Talouselämä on suositeltavaa pottalukemistoa. "Firman piikki kiinni", "Osakesäästäjien Rothovius: Verouudistus on härski", "Suomen sihti on hukassa", "Neste Oil hyppää jätekasaan" - keneltäpä ei pääsisi paniikkipissa tällaisista otsakkeista.

• Nukkuu kolmet päiväunet (noin klo 10–12, 15.30–17 ja 19.45–20.15)
• Nukkuu öisin noin klo 22–07.30, mutta herättelee tavallisesti tuttia etsimään tai konttausasentoa katsomaan kymmenen minuutin viiva kahden tunnin välein
• Ärisee, murisee ja kähisee etenkin isille hyväntuulisena kommunikointina
• Hymyilee enimmän osan päivästä ja nauraa paljon
• Saa iltahepuleita ja riehuu hiki päässä kunnes uupuu niin että tulee itku
• Pahoittaa väsyneenä mielensä teatraalisesti esimerkiksi Miehen aivastaessa (dramaattinen pahamieli-ilme herättää huvittuneisuutta ystävissä ja sukulaisissakin)
• Painaa uskoaksemme lähemmäs 9 kiloa ja lienee lähes 70-senttinen (neuvola oli viimeksi 5 viikkoa sitten)
• On kasvattanut hienon ruskean tukan
• Lienee luonteeltaan vilkas, kärsimätön ja vekkuli, mutta vieraissa paikoissa ja väkijoukoissa käyttäytyy toistaiseksi huomattavasti aremmin kuin kotioloissa
  
  Tällainen Aikavaras on nyt. Ensi viikolla elämä on jo ehkä jotain ihan muuta. Arki päivittyy koko ajan, huomaamatta.
  
  

Onnellisempi kunnianhimottomana

Aikavarasta odottaessani vietin joka toisen maanantai-illan kirjoituskurssilla. Opettaja innostui, että äitiyslomalla mulla on aikaa kirjoittaa.

Opettaja itse oli lapseton. Niinpä, helppohan se silloin on sanoa. Mutta kirjailijakollegansa oli kuulemma kirjoittanut esikoisensa juurikin äitiyslomalla.

Moisesta sankaritarinasta huolimatta en elätellyt turhia toiveita. Aluksi. Jossain vaiheessa valon määrän lisääntyessä kohti kevättä aloin muistella kaikkia lupaavia (?) novellintynkiäni. Sitä vanhaa romaanikäsikirjoitusta, jonka kohdista osa on niin hyviä että ne on pakko hyödyntää joskus, jossain muodossa, jotenkin. (Loppu onkin lapsellista, paatoksellista, tylsää roskaa.)

Yritin palata fiktion luomisen pariin. Epäonnistuin. Se turhautuminen, joka seurasi kun Aikavaras heräsi päiväuniltaan tuntia ennakoimaani aikaisemmin, juuri kun olin saanut ajatuksesta ja inspiraatiosta kiinni, oli hirvittävää.

Aiemmin olin onnellisempi kausina, joina kirjoitin paljon.

Mutta. Aikavaras heräilee päiväuniltaan itkien vain kerran kolmessa viikossa, normaalisti itkuhälyttimestä alkaa kuulua vain äheltämistä, päristelyä, hempeitä vokaaliäänteitä ja pikkuhiljaa vähän vaativampaa kiekumista. Kun haen kaverin sisälle, vaunuista loistaa se vauvojen valloittava ienhymy.  Kukaan ei koskaan ole ollut (eikä varmaan tule olemaan) yhtä iloinen mun näkemisestäni. En halua tahrata niitä hetkiä omalla turhautuneella kiukustumisellani keskenjääneistä henkilökohtaisista pyrkimyksistäni - silläkin uhalla, että jään kirjailijakollegaa huonommaksi enkä saa aikaiseksi bestselleriä Aikavarkaan vauvavuotena.

Tällä hetkellä olen onnellisempi, kun en yritä liikoja. Olen vähän sen tyyppinen tyyppi, että hermostun kun aikataulut pettävät ja suunnitelmat muuttuvat. Kun en pääsekään salille/jumppaan/asioille sinä päivänä ja siihen aikaan kun olin kaavaillut. Kun en pystykään jatkamaan kirjoittamista heti seuraavana päivänä. Aikavarkaasta ja arjen pikku jutuista on paaaaljon helpompi nauttia, kun en ole omien harrastusteni suhteen kunnianhimoinen.

Bestsellerin työstämisen sijaan perustin tämän blogin. Kirjoittamista tämäkin on, mutta ei vaadi pitkiä yksinäisiä hetkiä eikä mahdollisuutta jättää arkitodellisuus kokonaan taakseen.

Ehkä sen kirjailijakollegan esikoisromaani oli omaelämäkerrallista, genretöntä, sekavaa tajunnanvirtarunoproosaa. Siihen mäkin pystyisin.

Suklaahirmu kohtaa vertaisensa

Kun muut makean ystävät toteavat triplasuklaajuustokakun turhan äkkimakeaksi, minä otan toisen palan. Kolmannenkin. Ja kysyn kakun tekijältä, saanko reseptin. Tästä syystä sanavarastooni ei oikeastaan kuulu sana äkkimakea. Sen sijaan käytän sanaa hyvä.

Raskauden aikana makeanhimo ja -sietokyky olivat hieman alhaisemmat. Synnytyksen jälkeen palasin ennalleni. En odota imetyksen lopettamisen tuovan mitään muutosta siihen, millaiset määrät suklaata ja sen johdannaisia kykenen imemään napaani. (Sen sijaan odotan jonkinlaista muutosta siihen, miten nopeasti mittava herkkukiintiöni näkyy satulalaukuissa.)

Viikonloppuna kohtasin vertaiseni. Isosisko oli tehnyt cookie dough -leivoksia, joka ilmeisesti on uusin Atlantin takaa rantautunut leivontavillitys. (Käsittääkseni cupcaket ja cake popsit ovat jo so last season, samoin ranskalaiset macaron-leivokset, joista pari vuotta sitten kohkattiin.) 

Cookie dough -leivoksissa on brownies-taikinasta leivottu pohja, raaka pikkuleipätaikinatäyte ja paksu suklaakuorrutus. Joo, äkkimakeaa. Jopa mun mielestäni!

Nappasin kuitenkin – luvan kanssa – lauantain herkuttelutuokiosta mukaani, hmm, pari palaa. Yhden annoin maistiaisiksi Miehelle, joka totesi että tää on ehkä makeinta mitä Isosisko on leiponut. Loput jemmasin niitä epätoivoisia aamuja varten, joina tarvitsen nopean sokerihumalan. Aamuja, joita edeltää kolmituntinen repaleinen yöunen irvikuva, ja Aikavaras tahtoo aamupuuroa heti nopeasti jo äsken!!! mutta haisee selvästi vaipanvaihtoa kaipaavalta. 

Heti aamusta! Vähän armoa hei.

Mutta sitä Aikavaras ei anna, oli sitten kyseessä vanhempien toiveet yhtäjaksoisista yöunista, tai kasvojen koskettelu. Hellästi, muistatko, hellästi -pyynnöt saavat teräväkyntisen, sormivoimillaan Peppi Pitkätossun voittavan seitsenkuisen vain kikattamaan.

Tai karkuun konttaaminen kakka takapuolessaan.

(Niin, viime viikonloppuna kävi ilmi, että Aikavaras osaa kontata jos vain haluaa. Kylässä riittävän vastustamattomana houkuttimena toimi kiiltäväkantinen Vauva-lehti. Lelut on jo niin nähty.)

Ja kun konttaaminen sujuu, on hyvä alkaa harjoitella istumista. Olohuoneen plyysimatolla. Ennen kuin aamukahvin tarpeessa kärvistelevä aamuhidas äitiharjoittelija ehtii vilauttaa puhdistusliinaa jälkikasvunsa takalistolle.

Uskon vakaasti, että sokerihumala saa tilanteen näyttämään ongelmattomammalta. Joten kiitos N leivoksista!

Trendiherkun resepti löytyy esimerkiksi Kinuskikissan leivontablogista. Siis niiden leivosten.

  

Priorisointia

Valittelen julkisesti Oman Ajan puutetta. Joku saattaa ihmetellä, mitä oikein nurisen, kun mulla kerran on aikaa kirjoitella pitkät pätkät useita kertoja viikossa.

Tässä tulee selvennys, vaikkette sellaista välttämättä kaipaa.

Minä priorisoin.

Haluan ehtiä:

Kirjoittamaan! Tällä hetkellä pitkäjänteisyys ja aivokapasiteetti eivät riitä fiktion kirjoittamiseen. Blogi on oiva tapa pitää yllä taitoa (?) jäsennellä ajatuksia kirjallisesti ja kuvata mieltä askarruttavia ilmiöitä tavalla, jonka saattaa kuvitella kiinnostavan lukijoita.

Lukemaan! No tällä hetkellä lähinnä niitä trillereitä (ks. jälkimmäinen kuvateksti). En pidä perinteisistä dekkareista, vaan heikkouteni on ns. literary thriller -genre (jossa henkilöhahmot ovat syvempiä ja maailman kuvaus on kaunokirjallisempaa kuin tavallisissa dekkareissa). Kirjamakuni vaihtelee kausiluontoisesti. Toisinaan luen vain suomalaisia teoksia, toisinaan vähän hömpempää, toisinaan englanninkielisiä trillereitä. Taiteellisemmat, yhteiskunnallisesti kantaaottavat kirjat jäävät tavallisesti kesken, jos edes vaivaudun niitä aloittamaan. Valitettava totuus.

Harrastamaan liikuntaa! Salikortti umpeutui lähes käyttämättömänä ja väsymys vaivaa kolmikymppisiä luita, mutta jotain on pakko tehdä lähes päivittäin, muuten rapistun entisestäni ja lihasjumit vain pahenevat. Reipas pikku vaunulenkki vauvajumppaan mennessä, puolen tunnin olohuonejumppa Aikavarkaan päiväunien aikana, nopea venyttely siellä täällä.

Tekemään Aikavarkaan ruoat itse! Purkkisoseita ostamalla säästyisi tunti, pari viikossa johonkin muuhun, mutta tämä on valintakysymys.

Pitämään kodin siistinä! En ole martta-ainesta, mutta en kestä elää läävässä. Vietän kotona enemmän aikaa kuin koskaan, joten kotona on kiva viihtyäkin. Pyykit, tiskit, puolipitoiset vaatteet, kestovaipat, hujan hajan lojuvat lelut, jalkalistojen tuntumassa haahuilevat pölypallot… Tiedätte kyllä. Lisäksi Aikavarkaan roskatutka käynnistyi 6 kk 3 vk iässä, minkä vuoksi sekä mun että Miehen tarvitsee nyt opetella, että se lattialle pudonnut lakupala/hakaneula/pähkinä/nappiparisto todella täytyy poimia saman tien. Meillä sentään toimii jo pinsettiote.

Koska kaikkea ei voi saada, olen luopunut mm.:

Sanomalehden lukemisesta. Kirjoitan blogipostaukset usein aamupalaa syödessäni, kun Aikavaras on mennyt ekoille päiväunilleen kymmenen jälkeen. (Olen hidas syömään mutta nopea ja tehokas kirjoittaja.) Enkä mä siitä lehdestä aiemminkaan juuri mitään ymmärtänyt. (Miksi taas piti tappaa, murhata, piinata, kaahata, valehdella, huijata, loukata, hidastella, vääristellä, vaikeuttaa, ahdistella? Ja onko jossain ihan oikeasti, ihan fyysisesti, olemassa sellaisia massoja euroja, joita valtiot lainaa toisilleen?)

Telkkarin katsomisesta. Seurasin vielä alkuvuodesta muutamaa sarjaa, mutta jossain vaiheessa en enää ehtinyt pariin viikkoon katsomaan digiboksilta tallennuksia läpi. Sitten alkoi unenpuutejakso, ja unohdin tallentaa ne seuraavat jaksot. Luovutin. Ei mun sitä paitsi tarvitse osallistua kahvihuonekeskusteluihin, joten hällä väliä tiedänkö mitä telkkarissa tällä hetkellä pyörii.

Nettisurffailusta. Jos aiemmin en ollut kovin tehokas klikkailemaan ties mitä linkkejä, nykyisin käytän nettiä lähinnä sähköpostin, sään ja Facebookin tarkistamiseen, blogipostausten julkistamiseen ja tarvittaessa tiedonhankintaan. Iltalehdet, keskustelupalstat ja suurin osa seuraamistani blogeista on jäänyt kauas taakse. En koe menettäväni mitään. Ehkä taas joskus tunnistan julkkisten ja wannabejulkkisten naamat. Ehkä joskus taas klikkailen Facebookissa ajankulukseni kavereiden postaamia linkkejä ja katselen hassuja videopätkiä (no okei, tuskin, koska en katsonut niitä koskaan ennenkään).

Varmasti on myös koko liuta asioita, joista olen luopunut tajuamatta edes koko asiaa, tai joiden olemassaoloa en enää muista. Ei kirpaise.

Kun salikortti vanheni ja salaatin sijasta syön suklaata

Tässä blogissa piti olla kirjoituksia liikunnasta ja terveellisestä ruokailusta. Puoli tuntia ja kiloa päivässä, niinhän taisin lupailla/uhkailla tuossa blogin esittelytekstissäkin.

Ei täällä sellaista ole näkynyt. Koska ei sellaista ole näkynyt mun arjessakaan.

Mitä tapahtui?

Tuli Kadonneen Tutin yöt. Tuli flunssa. Tulivat yöt, jolloin Aikavarkaan pitää kutsua joku todistamaan kääntymistä ja konttausasennon harjoittelua tunnin välein. Eli tuli jumalaton univelka.

Ekaksi, se liikunta. Hankin tammikuussa kymppikortin kuntosalille, ajatuksena oli käydä kerran viikossa. No ei sekään paljon ole, kun vertaa siihen että aikoinaan treenasin vapailla painoilla neljästi viikossa ja tein lisäksi aerobisia intervallitreenejä. Mutta kun siihen yhteen salikertaan yhdistää muutaman parituntisen vaunulenkin ja muutaman tunnin mittaisen kotijumpan painoilla ja ilman per viikko, on viikoittainen liikunta-annos ihan kelvollinen. Raskauden ja vauvan myötä liikunnan tavoite on myös muuttunut. Jos ennen liikuntaan sisältyi liikunnasta nauttimisen lisäksi hieman pinnallisempikin puoli, tänä päivänä tarkoitukseni on/olisi lähinnä huoltaa lihasjumeja ja ylläpitää liikkuvuutta ja hyvinvointia. Ja päästä hetkeksi neljän seinän sisältä ilman Aikavarasta.

Taitaa olla eka kerta mun elämässä, kun salikortti umpeutuu lähes käyttämättömänä. Kertoja jää jäljelle enemmän kuin niitä on käytetty. Kun on yö toisensa perään nukkunut nelisen tuntia kolmessa pätkässä ja leposyke lähentelee sataa, ei tee mieli lähteä salille hankkimaan sydänkohtausta. Syystäkin, sillä yliväsyneenä treenaaminen ei kehitä kuntoa vaan rasittaa pelkästään väärällä tavalla ja laskee vastustuskykyä entisestään. Koko kroppa tuntuu aamuisin muutenkin ihan nuijitulta. Kevyet vaunulenkit raittiissa ilmassa menisivät vähilläkin unilla, mutta nekin jäivät valitettavan harvoiksi loppupuolella talvea (onneksi huhtikuu näyttää vihdoin tuovan kevätkelejä). Liikunta on viimeiset pari kuukautta ollut kevyttä kotijumppaa parina päivänä viikossa, jos olen saanut nukuttua edes yhteensä neljä tuntia yössä, ja vaunuttelua kauppaan, vauvajumppaan ja vauvatanssiin (joita en laske liikunnaksi, ja joissa oikeastaan saa vain lisää hartiajumeja).

Ja toisaalta niinä parina kertana, kun ennen flunssaa ja unettomuutta ehdin käydä salilla ekaa kertaa lähes puoleentoista vuoteen, jouduin toteamaan muuttuneeni. Siis myös henkisesti. En ole enää sali-ihminen. Se, mikä joskus tarjosi kunnon kicksit ja rentoutti ja inspiroi, tuntuu nyt tympeältä.

Johtopäätös: Tarvitsen uuden liikuntamuodon. (Ja unta.) Lajivalintaa rajoittavat ahtaat lonkkanivelet ja niiden aiheuttamat kulumat rustoissa; en voi esimerkiksi juosta säännöllisesti enkä joogata risti-istunnassa. Yläkroppaa jaksan jumpata kotonakin, punteilla ja elävällä puntilla, ja tunkkaisiin jumppasaleihin en juuri nyt kaipaa. Itse asiassa haaveilen taas pääseväni pyörän selkään polkemaan ylämäkiä (viime kesänä fillarointi jäi ison mahan takia). Haaveilen metsäpoluilla kävelemisestä. Kuuvuoren ja Turun keskustan kukkuloiden pitkien portaikkojen kiipeämisestä.

Ehkä haluan alitajuisesti timmit pakarat. (Miten niin alitajuisesti?)

Avokado, lempihedelmäni. Mies ei koskaan muista sen nimeä vaan puhuu "siitä pahasta vihreästä jutusta".

Sitten se syöminen. Olin jo luonnostellut tänne ruokavaliopostausta. Sävystä tuli epämiellyttävän saarnaava. Se jäi kesken, ja sitten huomasin etten enää elänyt niin kuin saarnasin. Puhtaita luomuraaka-aineita? Paljon kasviksia ja vain vähän jos ollenkaan lisättyä sokeria? Ei valkoisille viljoille? Just.

Kun yöt lyhenivät (enkä nyt puhu kesäajasta vaan tunnin parin välein huutelevasta Aikavarkaasta) ja aikaa ei ole päivisinkään ihan mihin vain, ei ruoanlaitto enää houkuttanut. Söin pakastimen tyhjäksi niistä hätävararuoista. En keksinyt, mitä seuraavaksi tekisin. En tiennyt, koska seuraavaksi jaksaisin tehdä jotain. Aikavarkaan soseet toki keittelin pikkupurkkeihin ja tunnollisesti merkkasin kanteen BATAATTI-KESÄKURPITSA 14.3. tai PALSTERNAKKA-PORKKANA 22.3. tai mitä milloinkin. Mutta mitä omaan ruokailuun tulee, Prisman pakastealtaista alkoi kantautua seireenien laulantaa.

Ja karkkihyllyiltä. Pari palaa suklaata muuttuu nopeasti pariksi riviksi, ja siihen ehdollistuu. Tulee syötyä vaikkei tekisi mieli. On helppoa napata suklaata välipalaksi, kun ei ole jaksanut suunnitella ruokailurytmiään eikä siksi ehdi syödä kunnollista välipalaa, mutta nälkä kalvaa vatsaa. Toisaalta jatkuva unenpuute saa elimistön stressihormonitasot kohoamaan, jolloin kroppa huutaa nopeiden hiilareiden perään. Se luulee, että on käynnissä fyysinen hätätila, verenhimoisen luolakarhun hyökkäys tai sotaisalta naapuriheimolta pakeneminen. Ja tietysti sellaisessa tilanteessa pitää saada äkkiä paljon energiaa, jotta jaksaa tapella ja paeta.

Ennen Aikavarkaan syntymää mulla ei ollut koskaan vaikeuksia suoriutua kaupasta ulos ilman herkkuja. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen tullut kotiin suklaatta ehkä kahdesti. (Öh. Välipäivinä, kun meillä oli muutaman kilon lahjasuklaavarasto kaapissa valmiina.)

No, valkoista viljaa syön sentään vain kylässä (ja Espanjassa), ja jonkun toisen mittapuulla syön edelleen paljon viheriäistä. (Signatuurisalaattiani en vain ole jaksanut tehdä ties koska viimeksi. Siihen tulisi jääsalaattia, kurkkua, tomaattia, keltaista paprikaa, päärynää, avokadoa, kurpitsansiemeniä, aurinkokuivattuja tomaatteja, saksanpähkinöitä, raejuustoa ja kylmäpuristettua luomurypsiöljyä.) Terveellisyysideologia on iskostunut niin lujasti selkärankaan, että ihan mihin vain en vieläkään taivu edes vuosituhannen krapulaa muistuttavassa unenpuutekoomassa. Ja kyllähän ruokailutottumukset pitemmän päälle vaikuttavat makumieltymyksiinkin. Kun on lähes kymmenen vuotta syönyt jogurtin maustamattomana, maustetut jogurtit maistuvat vain (pahalle) jälkiruoalle.

Pala nyt, toinen kohta, ja huomiseen mennessä kaikki on mennyt. Hups. Vaikka tuota 85-prosenttista en laske paheeksi. Se on hyve.

Haluaisin kuitenkin palata taas sellaiseen ruokavalioon, josta nautin itse myös henkisesti. Hyvästi pakasteaterioille (joista totuuden nimessä löytyy myös terveellisiä). Tervetuloa ne tuoreet, puhtaat raaka-aineet ja monipuoliset makuelämykset. Onneksi tulee kesä. Pian tori pursuaa kotimaisia kasviksia ja marjoja, jotka eivät edes vaadi hirveästi laittamista ollakseen hyvä ateria.

Johtopäätös: Tarvitsen unta. 

Ja suklaata.