Aikavarasta odottaessani vietin joka toisen
maanantai-illan kirjoituskurssilla. Opettaja innostui, että äitiyslomalla mulla
on aikaa kirjoittaa.
Opettaja itse oli lapseton. Niinpä, helppohan se silloin on sanoa. Mutta
kirjailijakollegansa oli kuulemma kirjoittanut esikoisensa juurikin
äitiyslomalla.
Moisesta sankaritarinasta huolimatta en elätellyt turhia toiveita. Aluksi. Jossain vaiheessa
valon määrän lisääntyessä kohti kevättä aloin muistella kaikkia lupaavia (?)
novellintynkiäni. Sitä vanhaa romaanikäsikirjoitusta, jonka kohdista osa on
niin hyviä että ne on pakko hyödyntää
joskus, jossain muodossa, jotenkin. (Loppu onkin lapsellista, paatoksellista,
tylsää roskaa.)
Yritin palata fiktion luomisen pariin. Epäonnistuin. Se
turhautuminen, joka seurasi kun Aikavaras heräsi päiväuniltaan tuntia
ennakoimaani aikaisemmin, juuri kun olin saanut ajatuksesta ja inspiraatiosta
kiinni, oli hirvittävää.
Aiemmin olin onnellisempi kausina, joina kirjoitin
paljon.
Mutta. Aikavaras heräilee päiväuniltaan itkien vain kerran kolmessa viikossa,
normaalisti itkuhälyttimestä alkaa kuulua vain äheltämistä, päristelyä,
hempeitä vokaaliäänteitä ja pikkuhiljaa vähän vaativampaa kiekumista. Kun haen kaverin sisälle, vaunuista loistaa se vauvojen valloittava
ienhymy. Kukaan ei koskaan ole ollut (eikä varmaan tule olemaan) yhtä iloinen mun näkemisestäni. En halua
tahrata niitä hetkiä omalla turhautuneella kiukustumisellani keskenjääneistä henkilökohtaisista pyrkimyksistäni - silläkin uhalla,
että jään kirjailijakollegaa huonommaksi enkä saa aikaiseksi bestselleriä
Aikavarkaan vauvavuotena.
Tällä hetkellä olen onnellisempi, kun en yritä liikoja. Olen
vähän sen tyyppinen tyyppi, että hermostun kun aikataulut pettävät ja
suunnitelmat muuttuvat. Kun en pääsekään salille/jumppaan/asioille sinä päivänä
ja siihen aikaan kun olin kaavaillut. Kun en pystykään jatkamaan kirjoittamista
heti seuraavana päivänä. Aikavarkaasta ja arjen pikku jutuista on paaaaljon
helpompi nauttia, kun en ole omien harrastusteni suhteen kunnianhimoinen.
Bestsellerin työstämisen sijaan perustin tämän blogin.
Kirjoittamista tämäkin on, mutta ei vaadi pitkiä yksinäisiä hetkiä eikä mahdollisuutta
jättää arkitodellisuus kokonaan taakseen.
Ehkä sen kirjailijakollegan esikoisromaani oli
omaelämäkerrallista, genretöntä, sekavaa tajunnanvirtarunoproosaa. Siihen mäkin
pystyisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti