Imetyksen lopettaminen ja jämämaidon keskisuuri arvoitus

Sekä imetys- että pulloruokintaohjeita on pilvin pimein, mutta imetyksen lopettaminen on harmaata aluetta. Siitä ei oikein puhuta. 

"Mä imetin seitsemän kuukautta." 

"Meillä vauva lopetti itse." 

"Mä jouduin lopettamaan rintatulehduksen takia jo alussa." 

Info jää tälle tasolle, eikä se riitä kun tahtoo tietää miten. 

Ja varmaan jokainen, joka on imetyksen aikana kärvistellyt inhottavien tiehyttukosten kanssa heti, kun yksi tai kaksi normaalia imetyskertaa on jäänyt väliin (esimerkiksi kalliina hintana siitä, että vauva kerrankin antoi nukkua koko yön heräämättä syömään!), ymmärtää mistä puhun. Imetyksen lopettaminen tuntuu mahdottomalta ajatukselta siinä vaiheessa, kun maitoa vielä tulee ja tulee. Ja kun maitorauhaset tuottavat sen määrän maitoa jonka vauva kuluttaa, niin meneekö homma ihan lypsämiseksi jos imetystä lopettelee?

Eikä tietysti sitä imetystä tarvitsekaan lopettaa, jos maitoa kerran riittää. En mäkään ollut ajatellut vieroittaa Aikavarasta, vaan ihan teoreettisesti pohdin miten asia on, jotta tiedän jos syystä kuin toisesta tarvitsee tietää. Sitten Aikavaras alkoi pureskella ja lakkoilla, ja aloin oikeasti kaivata tietoa siitä, miten muut on tämän homman hoitaneet. Mitä jos se lopettaa imemisen kokonaan ja mä jään näine maitoineni yksinäni hillumaan?

Kysäisin kahdelta entiseltä työkaverilta kolmannen entisen työkaverin tupareissa, miten he olivat lopetelleet imetyksen, kun tiesin heidän kummankin imettäneen aikoinaan kahtakin lasta. Kumpikaan ei muistanut. Kun kysyin, mitä sille lopulle maidolle tapahtuu, sain vastaukseksi hämmentyneitä katseita: ”Mille lopulle?” No sille, joka vielä viimeisen imetyskerran jälkeen muodostuu, koska eihän maitorauhaset tiedä että se on nyt finito se imettäminen.

Yhdestä blogista löytyi imetyksen portaittaiseen lopettamiseen ohjeen korvata yksi päivittäinen imetyskerta pulloruokinnalla viikon ajaksi ja seuraavalla viikolla korvata toinenkin imetyskerta pullolla. Näin niin kauan, että kas, imetät enää kerran päivässä. Tadaa, ja hommasta on selvitty ilman kiristyksiä ja kuumotuksia. Aikaa toki menisi kuutisen viikkoa. Näin olisin varmaan toiminutkin ihan maalaisjärjellä, jos olisin itse ollut se joka tekee päätöksen lopettaa imetys. Mutta enemmän se taisi olla Aikavaras.

No Imetystukifoorumilta löysin myös syyllistävän tekstin, jonka mukaan ihmisen biologinen vieroittumisikä on viiden vuoden tienoilla. Kuulemma alle vuoden ikäinen vauva ei vieroittaudu ikinä itse, vaan syy lakkoiluun on joku muu ja silloin päätös imetyksen lopettamisesta on yksipuolisesti äidin, ja äidin pitää myös kantaa vastuu seurauksista. Pitäisi yrittää pimeässä, kesken unen, päällään seisten, kestää pureminen, vaikka tulisi ihan verta valuvia haavoja. Lopetin surffailun siihen ja päätin saada jutun sujumaan ilman nettiä.

Aikavarkaan ekasta pureskelu- ja lakkoiluvaiheesta onnistuin sinnittelemään molemmat osapuolet ohitse ja ylitse, ja imetys jatkui. Mutta kun tilanne parin viikon päästä uusiutui, tuntui että ei enää mitään turhia kikkailuja, tämä saa nyt sitten olla pikku hiljaa tässä. Maitokin taisi säikähtää puremista ja väheni aika nopeasti itsekseen. Ei tullut kiristystä ja tiehyttukoksia, vaikka päivästä putosi nopeassa tahdissa muutama imetyskerta pois. 

Paha yskä ei silloisesta postauksestani huolimatta lopettanut imetystä kokonaan, vaan viimeiset puolitoista viikkoa imetin enää kerran päivässä, aamulla ensimmäisenä. Nämä hetket olivat seesteisiä ja niistä jäi hyvä fiilis. Eräänä aamuna Aikavaras katsoi mua hölmistyneenä, alkoi nauraa ja väänsi nänniä sormin: hah, mitä sä oikein luulet että mun pitäisi tällä tehdä? Okei, ei sitten. Tehdään aamupuuro maitoon ja huomenna myös. Aikavaras oli kahdeksan kuukauden ja kolmen viikon ikäinen.

Ja mitä niille pohtimilleni jämämaidoille tapahtui?

Mun keho oli tietysti valmistanut aimo annoksen aamumaitoa silloinkin, kun Aikavaras vain nauroi ja piti äidinmaitoa absurdina ideana. Osa piti iltapäivällä lypsää pois, pahin kiristys vain, koska uutta muodostuu tilalle aina sen verran kun vanhaa poistuu. Seuraavana päivänä lypsin myös ihan vähän. Sitten muistaakseni (joo, oikeastaan mä tajuan miten joku ei enää kuuden tai kuudentoista vuoden jälkeen muista…) joka toinen päivä ihan vähän, viikon ajan. Sitten en enää jaksanut eikä tuntunut siltä. Pari pahkuraa muodostui mutta ne sulivat itsekseen.

Siitä on nyt reilu kuukausi, kun viimeisen kerran valuttelin maitotippoja lavuaariin. Ilmeisesti osa jämämaidoista on jotenkin imeytynyt takaisin mun elimistöön, koska fiilis ja ulkonäkö on aiempaa tyhjempi rintamuksesta. Maitoa tihkuu yhä puristuksesta, mutta kai sekin pian haihtuu. Johonkin. Aikavaras juo korviketta nokkamukista mielellään eikä ole osoittanut kaipaavansa imettämistä. Lopettaminen sujui etukäteispähkäilyistä huolimatta luontevasti ja mutkattomasti. 

Ja imetyshiki on enää etäinen muisto. Mutta sitäkin karmaisevampi.

Unikkopettymys

Myönnän, odotin enemmän. Ne ovat liian pitkiä ja laihoja. Tykkään vähän paksuvartisemmista, vahvemman näköisistä kukista. 

Nupuillaan ne näyttävät kuihtuvilta, koska nuput nuokkuvat. Ja kukat, ne hajoavat tuulen mukana vasta päivän pari kukittuaan. Höh. 

Ainoa siisti juttu unikoissa on, että ne aukeavat yön aikana. Yön aikana! Miettikää. Muut kukat puhkeavat aurinkoisen iltapäivän tohinassa. Aamulla piti ottaa Aikavarkaasta mallia ja hieraista silmiä, että mitä punaisia krämmäleitä takapihalle on ilmestynyt.

Katso silmiin syöttäessä - tai..?

Yksi asia on jäänyt vaivaamaan imeväisikäisten ruokintaohjeista: katsekontaktin tärkeyden korostaminen.

Riippumatta siitä, saako vauva äidinmaitoa vai korviketta, vauvaan pitäisi ottaa syöttäessä katsekontakti. Näin sanottiin jokaisessa vihkosessa ja lärpäkkeessä, joita neuvolasta, sairaalasta ja postiluukusta tuli.

Jos Aikavarkaalla on isona ongelmia elämänhallinnan kanssa, tiedämme sentään syyn.

Yritin mä kyllä. Mutta!

Ensinnäkin, Aikavaras ruokaili imetysvaiheessa useimmiten silmät kiinni. Toiseksi, maidontuotannosta huolimatta mun rintavarustus pysyi aika kompaktin kokoisena ja muotoisena, eikä sitä millään ilveellä olisi saanut venyteltyä ja rullailtua sellaiseen asentoon että maitoruokaileva vauva olisi edes pystynyt samalla katsomaan mua. Ja entä makuulla imettäminen? Sehän on kanssa suositeltavaa, mutta eikö tässä ole jo lähtö- tai siis asentokohtaisesti ristiriita? Kolmanneksi, ensimmäiset kuukautensa Aikavaras ruokaili piiitkän kaavan mukaan. Imetystuokio saattoi kestää tunninkin, kuutisen kertaa päivässä, ja suoraan sanoen tuijotin niiden tuntien ajan mieluummin jotain leffaa sohvankulmasta käsin, vauva käsivarsieni ja imetystyynyjen seassa.

Entä nykyisin? Voisi kuvitella, että syöttötuolissa istuksivan lähes-taaperon ruokailuhetken aikana katsekontakti olisi helpompaa. Mutta ei.

Aikavaras tuijottelee ikkunasta ulos. Puut heiluvat ja sen sellaista. Tai sitten Mies puuhaa taustalla jotain kiinnostavaa. Esimerkiksi lukee jalkapallokeskustelufoorumia hievahtamatta ja ääneti. Vaihtoehtoisesti Aikavaras seuraa katseellaan (ja kädellään) lusikkaa, tai paukuttaa pöytää kämmenellä ja vahtii, miten vedenpinta läikähtelee nokkamukissa pöydän tärinän tahtiin. Vaikka miten kalastelen kaverin katsetta, syödessä huomio on aina ihan muualla kuin lusikan pitelijässä.

Kompensaationa syöttötuijotuksen vaikeuteen vastasin kyllä Aikavarkaan katseeseen myös yön pimeimpinä tunteina ihan alusta asti, vaikka samanlaisissa tee-näin -vihkosissa ohjeistettiin, että yöllä ei vauvan katseeseen kannata vastata, jotta vauva ei virkisty. Kirjoitin hormonipäissäni siitä jopa runon joskus lokakuussa. En muista enää miten se meni enkä kehtaa etsiä sitä käsiini, etten vajoa nolouksissani lattian läpi ennen kuin ehdin ajastaa tämän postauksen singahtamaan eetteriin meidän mökkeillessämme kavereiden kanssa. Pointti oli kuitenkin se, että jos kerran vauvan katseeseen pitää vastata jotta vauva tietää olevansa olemassa ja tärkeä, niin vastoin neuvolaneuvoja mä päätin katsoa silmiin myös öisin, koska musta tuntui pahalta ajatella vauvan luulevan ettei ole olemassa öisin. Eikä Aikavaras siitä koskaan liikaa virkistynyt. Seurustelu on seurustelua ja sitä en öisin jaksanut, mutta olemassaolon tunnustava katsekontakti ei musta seurustelua ollut. Enkä tekisi sitä edelleenkään toisin. 

Aikavarkaalla on oma tahto. Ei sitä väkisin voi silmiin katsoa. Ei tässä varmaan muuta ole tehtävissä nyt kuin antaa Aikavarkaan haaveilla puista ja nettisurffailusta syödessään ja kuvitella että maito ja vesi tulevat nokkamukista itsestään ja äiti maagisesti ilmestyy viereen kun ruokailu on ohi. Ja odotella jälkiseuraamuksia.  

Tuttitemppuja

Vaikka Aikavaras oppi laittamaan itse tutin suuhun myös unissaan, joskus se penteleen tutti vain katoaa keskellä yötä. Kadonneen Tutin Metsästys jatkui aina silloin tällöin läpi yön, kunnes kuukausi sitten Mies ehdotti useamman tutin kylvämistä pinnasänkyyn samalla kun lötköpötkövauva heivataan sinne illalla.

Jihaa! Menestys! Miksemme tajunneet tätä jo aiemmin? Unitokkurainen vauva huomaa tutin puuttuvan, hapuilee kädellään ympäriinsä ja löytää jonkun kolmesta tutista, joiden turvin on mennyt yöpuulle (yksi suussa, yksi sängyn päädyssä, yksi jalkopäässä unissaan vaeltamisen varalta). Ja pärjää ihan yksin! 

Prismassa näkyy ns. yötutteja, jotka ilmeisesti loistavat pimeässä, mutta musta idea on vähän turha, ainakin kun Aikavarkaan huoneessa palaa himmeähkö alaspäin taitettu pöytälamppu yövalona. Eikö niiden fosforituttien hehkuun sitä paitsi havahdu? Meille riittävät tavalliset tummasävyiset tutit, jotka erottuvat valkoisia ja läpinäkyviä paremmin vaaleista lakanoista.

Mutta mutta. Silloin tällöin aamuöisin ja kukonlaulun jälkeisinä tunteina Aikavarkaan huoneesta saattaa kantautua hereilläolon ääniä, mutta ei varsinaisia kutsuhuutoja. Mitä näkyy, jos ovelta kurkkaa varovaisesti?

Siellä puuhataan seuraavaa:

Aikavaras istuu keskellä pinnasänkyä tukka töyhdöillä ja silmät puolisikkurassa. Yksi tutti on suussa, toinen oikeassa ja kolmas vasemmassa kädessä. No tietty. Aikavaras katsoo käsitutista toiseen. Sylkee suussa olevan tutin lakanalle. Tuikkaa suuhun jommankumman käsitutin. Ottaa vapaaseen käteen sänkyyn syljetyn irtotutin. Sylkee tutin pois ja täyttää suunsa sillä toistaiseksi ennenkokemattomalla käsitutilla. Ottaa näin vapautuneeseen käteen sen äsken suussa olleen tutin.

Et cetera, ad infinitum. Tai ei ihan ad infinitum. Nimittäin jossain vaiheessa jonglööraus alkaa kyllästyttää (myös yleisöstä tietämätöntä esiintyjää).

Silloin Aikavaras nakkaa tutit yksi kerrallaan pinnojen lomitse lattialle. Kun sänky ja kaikki kehonosat ovat tutittomia, Aikavaras nousee pinnoja vasten seisomaan ja kurkkii, mihin ne tutit oikein menivät. 

Ja miksi ihmeessä kukaan ei jo nosta niitä ylös.

Hiekkalaatikolla

Aikavarkaalla on vielä pitkä matka hiekkakakkuihin. 

Rivitaloyhtiössämme ei tällä haavaa ole muita hiekkalaatikkoikäisiä lapsia. Monta vuotta käyttämättömänä maatunut hiekkalaatikko kunnostettiin kuukausi sitten pihatalkoovoimin, joten Aikavarkaan kelpaa nyt hiekkaleikkiä fiinissä boksissa pyhässä yksinäisyydessä. Kukaan ei heitä hiekkaa päälle tai vedä lapiota kädestä. Toistaiseksi Aikavarasta ei hiekkalaatikossa kuitenkaan innosta muu kuin hiekan kauhominen käsin pois hiekkalaatikosta, ja välillä laatikon suojakannen paukuttaminen.

Ja sitten pitääkin karata koristepensaiden katteita hypistelemään ja kohti rinteeseen levinnyttä vuorenkilpiviidakkoa. Välillä ihmetellään Miehen kanssa, miten Aikavarasta onnistuukin kiinnostamaan aina ne ihan väärät asiat niin sisällä kuin ulkona. 

Ensimmäisillä hiekkalaatikkokerroilla Aikavaras kauhoi hiekkaa myös suuhunsa. En juuri stressannut siitä, mutta ihan kiva silti että vaihe oli nopeasti ohi. Muutamassa päivässä kaveri tajusi, ettei hiekka kuulu vapaaehtoisesti syötävien materiaalien kategoriaan. 

Mistä tulikin mieleeni se kesäpäivä tosi tosi kauan sitten, kun Isosiskot laittoivat sileää vaaleaa hiekkaa sellaiseen pieneen keltaiseen muovipurkkiin, jossa oli ollut salmiakkijauhoa ja joka tuoksui vielä houkuttelevasti salmiakilta. Saat syödä, me ei jakseta, ne sanoivat, ja minä kippasin koko purkillisen kurkkuuni, salmiakkijauhosta kun tykkäsin silloin nelivuotiaana. 

Mutta jos E-koodeja ja ravintosisältöä miettii, hiekka onkin varmaan salmiakkijauhoa parempi valinta lapsen suuhun.