Katso silmiin syöttäessä - tai..?

Yksi asia on jäänyt vaivaamaan imeväisikäisten ruokintaohjeista: katsekontaktin tärkeyden korostaminen.

Riippumatta siitä, saako vauva äidinmaitoa vai korviketta, vauvaan pitäisi ottaa syöttäessä katsekontakti. Näin sanottiin jokaisessa vihkosessa ja lärpäkkeessä, joita neuvolasta, sairaalasta ja postiluukusta tuli.

Jos Aikavarkaalla on isona ongelmia elämänhallinnan kanssa, tiedämme sentään syyn.

Yritin mä kyllä. Mutta!

Ensinnäkin, Aikavaras ruokaili imetysvaiheessa useimmiten silmät kiinni. Toiseksi, maidontuotannosta huolimatta mun rintavarustus pysyi aika kompaktin kokoisena ja muotoisena, eikä sitä millään ilveellä olisi saanut venyteltyä ja rullailtua sellaiseen asentoon että maitoruokaileva vauva olisi edes pystynyt samalla katsomaan mua. Ja entä makuulla imettäminen? Sehän on kanssa suositeltavaa, mutta eikö tässä ole jo lähtö- tai siis asentokohtaisesti ristiriita? Kolmanneksi, ensimmäiset kuukautensa Aikavaras ruokaili piiitkän kaavan mukaan. Imetystuokio saattoi kestää tunninkin, kuutisen kertaa päivässä, ja suoraan sanoen tuijotin niiden tuntien ajan mieluummin jotain leffaa sohvankulmasta käsin, vauva käsivarsieni ja imetystyynyjen seassa.

Entä nykyisin? Voisi kuvitella, että syöttötuolissa istuksivan lähes-taaperon ruokailuhetken aikana katsekontakti olisi helpompaa. Mutta ei.

Aikavaras tuijottelee ikkunasta ulos. Puut heiluvat ja sen sellaista. Tai sitten Mies puuhaa taustalla jotain kiinnostavaa. Esimerkiksi lukee jalkapallokeskustelufoorumia hievahtamatta ja ääneti. Vaihtoehtoisesti Aikavaras seuraa katseellaan (ja kädellään) lusikkaa, tai paukuttaa pöytää kämmenellä ja vahtii, miten vedenpinta läikähtelee nokkamukissa pöydän tärinän tahtiin. Vaikka miten kalastelen kaverin katsetta, syödessä huomio on aina ihan muualla kuin lusikan pitelijässä.

Kompensaationa syöttötuijotuksen vaikeuteen vastasin kyllä Aikavarkaan katseeseen myös yön pimeimpinä tunteina ihan alusta asti, vaikka samanlaisissa tee-näin -vihkosissa ohjeistettiin, että yöllä ei vauvan katseeseen kannata vastata, jotta vauva ei virkisty. Kirjoitin hormonipäissäni siitä jopa runon joskus lokakuussa. En muista enää miten se meni enkä kehtaa etsiä sitä käsiini, etten vajoa nolouksissani lattian läpi ennen kuin ehdin ajastaa tämän postauksen singahtamaan eetteriin meidän mökkeillessämme kavereiden kanssa. Pointti oli kuitenkin se, että jos kerran vauvan katseeseen pitää vastata jotta vauva tietää olevansa olemassa ja tärkeä, niin vastoin neuvolaneuvoja mä päätin katsoa silmiin myös öisin, koska musta tuntui pahalta ajatella vauvan luulevan ettei ole olemassa öisin. Eikä Aikavaras siitä koskaan liikaa virkistynyt. Seurustelu on seurustelua ja sitä en öisin jaksanut, mutta olemassaolon tunnustava katsekontakti ei musta seurustelua ollut. Enkä tekisi sitä edelleenkään toisin. 

Aikavarkaalla on oma tahto. Ei sitä väkisin voi silmiin katsoa. Ei tässä varmaan muuta ole tehtävissä nyt kuin antaa Aikavarkaan haaveilla puista ja nettisurffailusta syödessään ja kuvitella että maito ja vesi tulevat nokkamukista itsestään ja äiti maagisesti ilmestyy viereen kun ruokailu on ohi. Ja odotella jälkiseuraamuksia.