Hiekkalaatikolla

Aikavarkaalla on vielä pitkä matka hiekkakakkuihin. 

Rivitaloyhtiössämme ei tällä haavaa ole muita hiekkalaatikkoikäisiä lapsia. Monta vuotta käyttämättömänä maatunut hiekkalaatikko kunnostettiin kuukausi sitten pihatalkoovoimin, joten Aikavarkaan kelpaa nyt hiekkaleikkiä fiinissä boksissa pyhässä yksinäisyydessä. Kukaan ei heitä hiekkaa päälle tai vedä lapiota kädestä. Toistaiseksi Aikavarasta ei hiekkalaatikossa kuitenkaan innosta muu kuin hiekan kauhominen käsin pois hiekkalaatikosta, ja välillä laatikon suojakannen paukuttaminen.

Ja sitten pitääkin karata koristepensaiden katteita hypistelemään ja kohti rinteeseen levinnyttä vuorenkilpiviidakkoa. Välillä ihmetellään Miehen kanssa, miten Aikavarasta onnistuukin kiinnostamaan aina ne ihan väärät asiat niin sisällä kuin ulkona. 

Ensimmäisillä hiekkalaatikkokerroilla Aikavaras kauhoi hiekkaa myös suuhunsa. En juuri stressannut siitä, mutta ihan kiva silti että vaihe oli nopeasti ohi. Muutamassa päivässä kaveri tajusi, ettei hiekka kuulu vapaaehtoisesti syötävien materiaalien kategoriaan. 

Mistä tulikin mieleeni se kesäpäivä tosi tosi kauan sitten, kun Isosiskot laittoivat sileää vaaleaa hiekkaa sellaiseen pieneen keltaiseen muovipurkkiin, jossa oli ollut salmiakkijauhoa ja joka tuoksui vielä houkuttelevasti salmiakilta. Saat syödä, me ei jakseta, ne sanoivat, ja minä kippasin koko purkillisen kurkkuuni, salmiakkijauhosta kun tykkäsin silloin nelivuotiaana. 

Mutta jos E-koodeja ja ravintosisältöä miettii, hiekka onkin varmaan salmiakkijauhoa parempi valinta lapsen suuhun.