Peittelyä

Peitto ei koskaan ole pysynyt Aikavarkaan päällä. Lapsi on vauvasta asti kohkannut nukahtamisvaiheessa niin, että ajatus peittelystä on kerrassaan utopistinen. Jos Aikavarkaan on peitellyt nukahtamisen jälkeen, peitto on unen läpikin häirinnyt ylimääräisenä turhakkeena, ja kaveri on potkinut sen kiukkuisesti pois. Ehkä jopa roikottanut peittoa puoli neljältä aamuyöllä pinnasängyn laidan yli ja itkenyt kauhuissaan: miksi tuo oli täällä?

Menneen talven ja kuluneen kevään öinä peitto vakiintui kyllä olennaiseksi osaksi sängyn petivaatetusta, mutta sen funktio oli lähinnä toimia epäesteettisenä myttynä sängyn nurkassa. Lastensänkyyn siirtymisen jälkeen aloin asetella peiton eräänlaiseksi laitapehmusteeksi, kun tuo temmeltäjä kolistelee koipiaan mustelmille unta etsiessään ja vieläkin nukahtaa usein poikittain sänkyyn, poski puista laitaa halaten.

Kelit kuumenivat ja päiväunivaatetus keveni. Joten luonnollisesti nyt on oikea aika opetella peiton oikeaoppinen käyttö.

Häntä heiluen ja rv 39+0

Oodi kortisonille (toivottavasti ei liian aikaisin). Tämä nuha ei ole vienyt Aikavarasta hinkuvinkumaahan, sohvalle rohisemaan huonovointisena pikkuraatona. Nenä vuotaa välillä mutta hyvinhän sen liman voi hihaan pyyhkiä, ruoka maistuu ja yöyskä häiritsee vain vanhempia. Vauhtia hidastaa vain… no, kaatumiset, kunnes tantereesta kömmitään ylös ja jatketaan juoksemista. 

Eilen osallistuimme koko poppoolla päiväkodin kevätjuhliin, jotka järjestettiin lähimetsässä teemalla peikot ja keijukaiset. Olisi tietysti voinut tarjota Aikavarkaalle jotain keijunsiipiäkin, mutta peikkotukka löytyi omasta takaa ja oli huomattavasti helpompi duuni nappaista omasta villatakista irti turha härpäke ja ommella se ruskeiden 92-senttisten velourpöksyjen takamukseen kuin raahautua ostoksille turhaa krääsää haalimaan. Nyt en kyllä jaksa irrottaa tiukasti ommeltua häntää, joten housuista taisi tulla pysyvästi peikkopöksyt. 

Ja taas kiinnitimme siihen huomiota: kun muut alle/vähän yli 2-vuotiaat kävelivät käsi jommankumman vanhemman kädessä, ujostelivat jännää tilannetta ja taapersivat varovasti keijujen ja peikkojen tehtäväpolkua pitkin, mitä teki Aikavaras? Juoksi puolitoista tuntia pururataa ja metsäpolkuja eestaas, painoi karkuun riemusta hihkuen, kompastui ja totesi ”pipi” ja jatkoi saman tien juoksemista. Että virtaa riittää, kiitos kysymästä. Onneksi oli Mies mukana, mä en olisi pysynyt perässä siellä juurakoiden yli hyppiessä.

(Välihuomautus: Hienoahan se tietty on, että lapsi tykkää ja osaa liikkua. Päiväkodin vasu-keskustelussakin kehuttiin Aikavarkaan ketteryyttä ja aktiivisuutta. Toisaalta kehuttiin myös mieltymystä kirjoihin ja taitoa kuunnella satuja sekä keskittyä palapeleihin ja nappulatauluihin. Kotonakin lukeminen, järjestely ja leegotyyppinen puuhastelu on päivittäistä toimintaa ja uusia sanoja ja keskustelunavauksia kuullaan jatkuvasti, joten vaikka toisinaan alleviivaan Aikavarkaan vilkkautta ja riehakkuutta, en pelkää edes puolen prosentin verran minkäänlaista keskittymis- tai ylivilkkaushäiriötä.) 

***

Rv 39+0. Neuvolassa kaikki jees, mutta parin kehnoakin surkeammin nukutun yön jälkeen silmien takana jomottaa ja kroppa sanoo älä seiso, älä nosta, älä tee. Mutta pakkopakkopakko vielä vähän suorittaa, puuhastella sitä sun tätä, käydä läpi listoja, miettiä miten tulisi tästä vielä valmiimmaksi, kunnes olen niin puhki että kun jään paikoilleni, ei ole enää energiaa panikoida (ensiluokkainen äitimateriaali tässä hei: kun muut [öö ketkä? no en tiedä, mutta varmaan ihan kaikki muut] elelevät pumpulisissa syntyisi jo, can’t wait <3 -fiiliksissä, minä märehdin ja stressaan…). Jos vain lepään, huolet tulvivat yli murheiden likakaivosta (anteeksi kornit kielikuvat; kyllä huomaa etten ole aikoihin kirjoittanut fiktiota…) yksi kerrallaan. 

Mies on alkuun viikon kotona ja sen jälkeen töissä vuoroin kaksi ja vuoroin kolme päivää viikosta. Lähinnä murehdin niitä päiviä, kun olen yksi kahden vaippasankarin kanssa:

• Miten ihmeessä onnistuu imetys, kun kämpässä riehuu hurrikaani nimeltään Aikavaras? Jos vauva tahtoo aluksi syödä tunnin kerrallaan tunnin välein…ja tällä hetkellä banaanin pilkkominenkin on joinain päivinä liian pitkä askare, jonka aikana Aikavaras ehtii avata pakastimen, napata jääkaapista appelsiinin, kiivetä sohvalle hakkaamaan sillä appelsiinilla ikkunaa, piilottaa sen appelsiinin jonnekin, kiivetä keittiön pöydälle seisomaan ja tulla sieltä mukkelismakkelis alas? Lähteekö maitoa edes tulemaan, kun hermostun kämpän tuhoutuessa ympäriltä pala palalta?

• Miten pääsen edes käymään vessassa niinä ah-niin-inhoina ekoina aikoina, kun pitää vielä helliä tikkejä käsisuihkulla? Vaihtoehdot: Jätän vauvan turvaan ulkopuolelle ja otan Aikavarkaan mukaan kiskomaan käsisuihkun multa ja kastelemaan kaiken. Houkuttelevaa. Sitä paitsi se osaa avata oven. Ja lukonkin. Tai sitten otan vauvan mukaan ja lukitsen Aikavarkaan ulkopuolelle. Mikäli ruoka ei ole uunissa tai hellalla. Sitten pitää vain valmistautua kestämään ulkopuolella tapahtuva tuho.

• Miten pysyn hengissä, jos vauva huutaa ja syö yöt läpeensä ja nukahtaa kunnolla vasta kun Aikavaras jo herää uuteen aamuun? Aikavarkaan ekoina parina kuukautena juuri se aamukuudesta aamuysiin kestänyt lepohetki piti mut toimintakuntoisten kirjoissa. Olen äärettömän huono nukahtamaan, jos samojen ulkoseinien sisällä joku möykkää, joten nukkuminen jäänee yrityksen tasolle vaikka Mies kanniskelisi karjuvaa kääröä aamuyön pikkutunneilla tai heräisi vaihtamaan Aikavarkaalle aamuvaippaa ja laittamaan puuroa mikroon puoli seitsemältä. No kai sitä muutaman kuukauden pärjää tunnin yöunilla. Tai sitten Unirosvo on eri kaliiberia kuin Aikavaras saman ikäisenä; nyt vain oletan kohtaavani samat haasteet kuin silloin, kun en muustakaan tiedä (paitsi kuulopuheita, joihin en luota).

Kerron vastaukset sitten kun tiedän ne: jälkikäteen. 

Siihen asti pitäisi kai suhtautua vauvan tuloon kuin Aikavaras, joka ryntää tuulikaappiin kiskomaan ulko-oven kahvaa – avaa! avaa! – aina kun aloitan lauseen sanoilla ”sitten kun vauva tulee”.

Kevennyskuva 1: maanantain ukkoskuurojen jälkeen lapioimassa vettä kotipihalla

Kevennyskuva 2: Ja sitähän lapioitiin, kunnes kaikki lammikot tyhjenivät.

Viikonloppua kuvina ja paniikkia tekstinä

Perjantai-iltapäivänä Aikavaras vakoilemassa naapureita: "Avaa, avaa ojoa!" (=ovea). Vielä puoliltapäivin sateli ja lämpöä oli vajaat kymmenen astetta. Joten totta kai sorruin ylipukemiseen puoli viideltä iltapäivällä, kun vihdoin selvittiin päiväunien ja välipalan ja sekalaisen riekkumisen jälkeen pihalle.

Mun piti heti ensitöikseni heivata takki ja neuletakki penkille. Taloyhtiön leikkipaikalle ei tuullut yhtään, joten vaikka mittari näytti vain kahtatoista astetta, yksi pitkähihainen riitti ex-vilukissalle, jota mahapainotteiset kymmenen lisäkiloa taitavat lämmittää. Aikavaras leikki myös selkä hiessä, Äitinsä terrorisoima raukkaparka, mutta ei se onneksi tuntunut menoa haittaavan.

Lauantaiaamuna kuuden aikaan kastetta takapihan nurmikolla. Koivun alle on puhkeamassa pari punaista tulppaania. "Ippa-ukka", Aikavaras osoittelee.

Isäänsä tullut: kun etsii jotain tiettyä kirjaa, koko pino on pakko räjäyttää pois etsinnän tieltä. Minä taisin tässä vaiheessa tulla keittiöstä kahvinkeittopuuhista silmät vielä ristissä.

Ja sitä kahvia odotellessa päätin sinnikkäästi lepuuttaa itseäni vielä sohvalla ja teeskennellä, etten huomaa kiellettyä puuhaa (tuolien työntelyä ympäriinsä).

Lauantai-iltapäivänä suunnattiin Seikkailupuistoon Kupittaalle. Aluksi Aikavaras ujosteli ja ihmetteli uutta paikkaa ja lapsivilinää, ja ilman ponnekasta ohjausta olisi varmaan jäänyt lapioimaan kiviä rattaisiinsa puoleksi tunniksi. Pikkuhiljaa kaveri rohkaistui, ja lopulta yllätyshitiksi osoittautui kahluuallas.

Sunnuntai toi vielä kuumemman sään ja uuden Seikkis-iltapäivän. Pitkistä hihoista ja lahkeista taaperolla en suostunut luopumaan, mieluummin suojaan herkän ihon väljällä kankaalla kuin kemikaaleilla. Poskiin ja kämmenselkiin laitoin kyllä fysikaalista suojaa (Eucerin Kids SPF 25) aamupäiväulkoilun ajaksi. Luonnonkosmetiikka-aurinkorasvoista mulla on valitettavan huonoja kokemuksia, siksi päätin tässä asiassa luottaa melko lailla sokeasti apteekkihenkilökunnan tietotaitoon.

Taas kahlaamaan...

Vaihtopaita tuli tarpeeseen, samoin rusinat, joilla lapsen sai houkuteltua pois altaasta vanhempien aurinkojaksamisen loppuessa.

Mitä kuvista ei näe:

• että kovin etupainotteiseksi kasvaneen, yöhikoilevan äiti-ihmisen olo oli auringonpaahteessa varsin tukala ja ärtyisä

• että sunnuntai-iltana Aikavarkaan aivastelu ja nenän hierominen, jota epäilimme viikonlopun aikana orastavaksi siitepölyallergiaksi, muuttui vuotavaksi nenäksi

• että maanantain vastainen yö oli levoton ja nyt vietetään kotipäivää

• että olen 85-prosenttisesti ja kasvavassa määrin paniikissa: Flunssako, taas? Tuleeko taas infektioastmailua vai suojaisiko kortisonikuuri siltä? Joudunko viemään Aikavarkaan lääkäriin? Miten jaksan fyysisesti, kun Mies on keskiviikon ja torstain työmatkalla? Ja jossittelua: Entä saanko itse tartunnan? Millaista on synnyttää flunssassa? Mitä jos se sitten tarttuu vastasyntyneeseen? (Tai jos ehdinkin sairastaa koko flunssan tai ainakin pahimman alkupuoliskon ennen synnytystä, miten isoksi Unirosvo on ehtinyt kasvaa? Viisikiloiseksi? Millainen tilkkutäkkityö minusta tulee, ja mitä jos vauva juuttuu hartioista kiinni ja kärsii hapenpuutteesta?)
• että to do -listasta voi ruksia taas kohtia yli: vaunujen kunto on tarkistettu; kolmisensataa valokuvaa viimeisen puolentoista vuoden ajalta teetetty ja niistä Aikavarkaan kappaleet taltioitu jo albumiin; sairaalakassiin lisätty myös pähkinäpatukoita nälkäkohtausten varalta; Aikavarkaalle hankittu Babiators-aurinkolasit ja hellekelin tossut sekä Pikku-Siili -lastenkirppikseltä röykkiö lyhyt- ja pitkähihaisia t-paitoja ja erilaisia housuja alkaneen kesän ja tulevan syksyn tarpeisiin.

Rv 38+5 ja ulkona alkoi ukkostaa.