Lisää Muumia, osa 2

Isosiskolle kiitos hauskasta isovelilahjasta!

Palaset löytävät hienosti paikoilleen, ja sieltähän löytyy tuttuja:

Eiti

Issu

Ippu Myy

Atti-atti

Unni-ikko unnivanhempineen

 

Se siitä sitten

Nyt se nimittäin alkoi.

Mielessäni olin jo luonnostellut postausta: tää menee hyvin, Aikavaras ei ole yhtään mustis, tahtoo vain silittää ja halata vauvaa, pitää huolta vauvan tavaroista (toisin sanoen pukluharsosta ja putoilevista tumpuista) ja hyväksyy, että vauvakin tarvitsee välillä puhtaan vaipan. Ja kun imetän, Aikavaras toteaa "Vauva nam!" ja jatkaa omia puuhiaan.

No, viime viikolla alkoi mustasukkaisuus Isistä. Kun Unirosvo kölli Miehen sylissä, isoveli puhkesi itkuun ja vaati lattialla kierien: "Isin syliin! Äiti vauvaa!"

Eilen tulivat ekat tahallisen kovat otteet Miehen käsivarrella lepäilevää pikkuveljeä kohtaan.

Silti olin puhtaasti yllättynyt ja järkyttynyt tänä aamuna, kun puolen tunnin sisällä Aikavaras yritti työntää vauvan pois sitteristä, läimäytti vauvaa otsaan, yritti heittäytyä päälle, puristi varpaista ja kiskoi hihasta.

Oli kulunut tunti Miehen töihinlähdöstä, ja illuusio hyväntuulisesti alkaneesta päivästä oli jo rapistunut. Siinä huusivat kaikki: vauva mulle ("Vaihda vaippa! Anna maitoa! Kuiva paita! Anna maitoa! Ota jo syliin! Ja sitä maitoa nyt!"), Aikavaras vauvalle ("Vauva pois! Äää! Vääää!" ja oletettavasti tarkoitti kaiken ja kaikkien olevan tyhmää ja tylsää) ja minä Aikavarkaalle, todella rakentavasti ja todella lehmänhermottomasti ("EI! VAUVAA EI SAA SATUTTAA! YMMÄRRÄTKÖ! EI! EI TEE NOIN!).

Burnout. Hiki, paniikki, tärinä. Samaan aikaan suuttumus esikoisen käytöksestä, harmitus oman auktoriteetin puutteesta ja morkkis selkärankareaktiosta. Huutaminen ei auta, miksi siis sorrun siihen? Sitä paitsi kriiseilevää, paitsi jäämistä potevaa Aikavarasta pitäisi ymmärtää ja etsiä joku muu keino kovakouraisuuden lopettamiseen kuin sättiminen.

No kyllähän mä jo tajusin, että se viimetiistainen supermutsiusharha oli ohimenevä houre. Erinäisten sattumusten ja niiden lietsomien tuntemusten johdosta supermutsifiilis kaikkosi itse asiassa noin 50 minuuttia kyseisen postauksen julkaisun jälkeen.

Silti - tämänkin aamupäivän jälkeen me ollaan kaikki hengissä, tunnin verran ulkoilleina, kuivin vaipoin, vatsat riittävän kylläisenä. Puuttumatta nyt siihen, että vauva söi taas liikaa ja Aikavaras pelkkää raejuustoa ja että oman lounaani kääreessä luki Karl Fazer; jälkiruoan virkaa toimitti Aikavarkaan koskematta jättämä ateria. Poikkeustila, poikkeustila - lienee ookoo suoriutua löyhemmin kriteerein?

Lantionpohjanoteeraus

Toisin kuin pelkäsin, raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on nyt tokalla kierroksella ollut helpompaa kuin ekalla. Kroppa otti vähemmän osumaa kuopusta maailmaan saattaessa, joten istuminen ja jalkeilla oleskelu sujui heti synnytyspöydältä nousemisen jälkeen huomattavasti helpommin kuin syyskuussa 2012.

Painoa kertyi Unirosvoa odottaessa melko tasan 10 kiloa. Kilon, puolitoista enemmän kuin Aikavarasta odottaessa. Maidon nousu aiheutti mulle tälläkin kertaa napakan turvotuksen, joka hämäsi luulemaan että sairaalaan jäi vain kolme kiloa – huolimatta siitä, että vauva painoi lähes neljä kiloa, istukka punnittiin 600-grammaiseksi, lapsivettä tulvi ulos se perinteiset puolitoista tai kaksi litraa, ja vertakin menetin muutaman desin verran. Numerot eivät ihan täsmänneet. Muutaman kotipäivän kuluttua vaakalukema kuitenkin normalisoitui, ja viikko kotiutumisen jälkeen paino oli – hupsista keikkaa – enää pari kiloa plussan puolella lähtöpainosta. Eli oikeastaan jo ihan ns. ihannepaino, koska imetyksen ja liikunnallisen kesän jäljiltä olin ehkä turhankin hoikassa kunnossa raskaaksi tullessani. Näin ollen mun on ollut hankala perustella itselleni, miksi pitäisi luopua siitä päivittäisestä suklaalevystä (vaikka tuleehan se kalliiksi), etenkin kun runsaanpuoleinen valtaisa suklaansyönti ei tunnu aiheuttavan Unirosvolle vatsavaivoja. Pahimmat iltakitinät ovat ajoittuneet niihin päiviin, joina suklaa on ollut loppu. (Vieroitusoireita?) Vetoan myös tasapuolisuuteen: aikoinaan Aikavaraskin kasvoi ekat viikkonsa kaakaolla, miksei siis Unirosvokin?

Ja maha! Kammoksuin jo hyvissä ajoin etukäteen sitä röllykkäkumpua, joka pakottaisi käyttämään raskauden aikaisia äitiysvaatteita koko kesän. Joka ei ehkä koskaan katoaisi! Olisin pömppö loppuikäni!  Mutta pömppökin on kutistunut nopeammin kuin Aikavarkaan syntymän jälkeen (venynyttä nahkaa toki riittää). Liekö voimakkailla, viitisen päivää kestäneillä jälkisupistuksilla osuutta asiaan? Kuulemma auttavat kohtua supistumaan entiselleen; Aikavarkaan synnytyksen jälkeen en tuntenut ainuttakaan.

Pics or it didn’t happen: 

Viikko synnytyksestä

Kaksi viikkoa synnytyksestä: vatsanseutu näyttää jo samalta kuin ekalla kierroksella pari kuukautta synnytyksen jälkeen.

Se siitä hehkutuksesta. Jos joku ei tahdo lukea synnytyksen jälkeisistä vaivoista ja eritteistä, lopettakoon tähän.

***

Kun synnytyksestä oli kulunut 10 päivää ja jälkivuotokin oli jo laantunut niukaksi, kesken lyhyen kävelyn iski inha jomotus, hmm, sinne. Koko loppupäivän vihloi ja särki ja jälkivuotoa tuli tulvimalla, hyytymineen kaikkineen. Seuraavana päivänä oli Unirosvon eka neuvola, päätin odottaa siihen asti enkä kiiruhtaa päivystykseen, vaikka mieleen juolahtikin se paljon peloteltu kohtutulehdus – jonka kanssa ei pidä leikkimän. Papereissa luki istukan syntyneen täydellisenä, mutta tapahtuuhan niitä virheitä, ja voi se kohtutulehdus kai muustakin tulla kuin rippeiden jämähtämisestä kohtuun. Yön aikana särky väistyi. Neuvolantäti painotti, että jos tilanne toistuu, lääkäriin pitää mennä mieluummin heti kuin vasta myöhemmin, ja muistutteli hälytysmerkeistä: vatsakipu, kuume, paha haju, isot hyytymät.

Nooh. Viikonloppuna hillitön jomotus palasi, vuoto sen sijaan väheni. Särky ja vihlonta kävi iltaa kohti hyvinkin ilkeäksi kumpanakin päivänä, mutta ei varsinaisesti vatsassa vaan alempana. Intuitio ja ihan looginen päättelykyky, sen verran kuin sitä näillä yöheräilyillä on jäljellä, viivasivat yli kohtutulehduksen. Sen aiheuttama kipu tuskin menisi makuuasennossa ohi. Kuumettakin varmaan pukkaisi. Googlailin, pohdin, tarkkailin. Lopulta ymmärsin: terveiset lantionpohjalihaksilta. Täällä ollaan – ja kovilla ollaan.

Mitä enemmän nostelen ja kannan Aikavarasta päivän mittaan, mitä enemmän seisoskelen ja puuhastelen, mitä ponnekaammin muistan jumpata lantionpohjalihaksia niiden sairaalasta saatujen ohjeiden mukaan, sitä varmemmin illalla jomottaa ja särkee niin että tekee mieli vääntää naama kestoirvistykseen. Yhtenä poikkeuksellisena yönä Unirosvo kitisi ja itkeskeli kolmeen asti, ja vaakatasossa vietettyjen tuntien saldoksi kertyi koko yönä alle kolme tuntia – silloin särky alkoi heti aamusta. Kovillehan nuo lantionpohjalihakset ovat joutuneet, ja pystyasennossa niille kertyy enemmän painetta. Levähtää raukat saavat vain silloin kun meikäläinen pääsee makuulle.

Ekan raskauden jälkeen tällaista oireilua ei ollut, mutta toisaalta silloin sainkin viettää vaunulenkkejä lukuun ottamatta aikani sohvalla ja sängyssä vauvaa hoitaen enkä nostellut mitään nelikiloista esikoispoikaa painavampaa. Silloin myös aloitin lantionpohjajumpan vasta pari kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, koska se tuntui niin inhottavalta. Tällä kierroksella koin olevani saman tien paremmassa kunnossa (ja siis paremmassa kunnossa kuin päivää ennen synnytystä), joten taisin aloittaa turhan reippaasti. Sittemmin olen koittanut vähän hellittää ja muistaa levätä aina tilaisuuden tullen. Muutamana viime päivänä jomottelu onkin pysynyt poissa. 

Jospa pikapuoliin saisi vähän iloisempia terveisiä sieltä lantionpohjasta?

Lisää Muumia!

Koitti sitten tämäkin päivä: olemme tarkoituksella kouluttaneet Aikavarkaasta tv-addiktin.

Okei, ehkä liioittelen hieman.

Aiemmin telkkari kiinnosti Aikavarasta lähinnä välineenä, jonka kautta kuunneltiin musiikkia Spotifystä. Lastenlaulujen lisäksi ihan aikuisten musiikkia, ja hyvin upposi. Erityisen kivaa on tanssia sylikkäin Isin kanssa. Telkkaria meillä on katsottu tosi vähän, lähinnä Mies katsoi talvella hiihtoa ja olympialaisia ja toisinaan asiaohjelmia, joinain sunnuntaiaamuina lastenohjelmia Aikavarkaan kanssa sen viisiminuuttisen ajan, jonka lapsi jaksoi tuijottaa ruutua.

Ja minähän olen ollut Aikavarkaan suhteen telkkarikielteinen ihan vauva-ajasta asti (imetysmaratonien aikana katsoin kyllä itse sarjoja ja leffoja, mutta vauvahan oli silloin selin telkkariin). Meillä ei sitten… Ei noin pieni lapsi… Älä anna sen katsoa, sen aivot eivät pysty käsittelemään…   

Muistuu mieleen eräs lauantai-ilta: Aikavaras oli ehkä kuusiviikkoinen, sellainen levoton ja nukahtamisvaikeuksinen iltahuutaja. Mies hyssytteli vauvaa ja päätti katsoa samalla leffaa. Full Metal Jacketia. Koitin kieltää: ei sovi vauvan korville! Kauhea filmi! Nyt se huutaa koko yön! Joten tietysti Aikavaras nukahti kesken konekiväärikohtauksen Miehen rintaa vasten ja nukkui sen yön paremmin kuin edelliset.

Takaisin nykyhetkeen. Kun taloon oli saapumassa uusi imetettävä, pohdittiin tietysti keinoja rauhoittaa imetyshetket niin, että Aikavarkaallakin olisi mielekästä puuhaa. Joku sanoi, että isompi lapsi voi lukea kirjoja toisessa kainalossa. No kun ei vaan voi: Aikavarkaan otteet kirjojen kanssa ovat, no, aika rajuja, vaikkei sivuja enää repeilekään samassa määrin kuin vielä talvella. Siinä saisi sekä äiti että Unirosvo osumaa terävistä kulmista, kun Aikavaras vehtaa kirjaa ylösalaisin ja ympäri ja joka suuntaan simuloiden esimerkiksi helikopterin lentämistä. Totesimme, että ehkä jotain lastenohjelmia voisi sitten kokeilla. Posti-Pate? Mutta se kestää vain kymmenen minsaa. Muumit?

Kun Mies oli tosi tosi varhaisten aamuherätysten päivinä näyttänyt Aikavarkaalle Muumeja kännykän kautta hyvällä menestyksellä lepäilyn merkeissä, taloon muutti kaksi Muumi-dvd:tä. ”Lisää Muumia!” kaikuu nyt olohuoneessa kohtuu-usein. (Tai oikeastaan ”isää Unnia!”) Toisinaan menee koko jakso, joskus vain muutama minuutti, minkä jälkeen alkaa muu puuhastelu. Ehkä lapsi jopa pyytää: ”Muumi pois!” (Tai oikeastaan ”Unni uois!”)

Sain periaatteista luopumisen oppitunnin (ei nyt puututa siihen, monnenko). Toisaalta Aikavaras ei itse päätä, mitä telkkarista katsotaan. Ja kyllähän siinä kasvaa sanavarasto ja venyy keskittymiskykykin ja ja ja (puhumattakaan siitä, että saan ostettua aikaa esimerkiksi laittaa päivällinen rauhassa pöytään ilman kintuissa raivoavaa taaperoa). Kutsukaamme tätä siis kehittymiseksi.