Lisää Muumia!

Koitti sitten tämäkin päivä: olemme tarkoituksella kouluttaneet Aikavarkaasta tv-addiktin.

Okei, ehkä liioittelen hieman.

Aiemmin telkkari kiinnosti Aikavarasta lähinnä välineenä, jonka kautta kuunneltiin musiikkia Spotifystä. Lastenlaulujen lisäksi ihan aikuisten musiikkia, ja hyvin upposi. Erityisen kivaa on tanssia sylikkäin Isin kanssa. Telkkaria meillä on katsottu tosi vähän, lähinnä Mies katsoi talvella hiihtoa ja olympialaisia ja toisinaan asiaohjelmia, joinain sunnuntaiaamuina lastenohjelmia Aikavarkaan kanssa sen viisiminuuttisen ajan, jonka lapsi jaksoi tuijottaa ruutua.

Ja minähän olen ollut Aikavarkaan suhteen telkkarikielteinen ihan vauva-ajasta asti (imetysmaratonien aikana katsoin kyllä itse sarjoja ja leffoja, mutta vauvahan oli silloin selin telkkariin). Meillä ei sitten… Ei noin pieni lapsi… Älä anna sen katsoa, sen aivot eivät pysty käsittelemään…   

Muistuu mieleen eräs lauantai-ilta: Aikavaras oli ehkä kuusiviikkoinen, sellainen levoton ja nukahtamisvaikeuksinen iltahuutaja. Mies hyssytteli vauvaa ja päätti katsoa samalla leffaa. Full Metal Jacketia. Koitin kieltää: ei sovi vauvan korville! Kauhea filmi! Nyt se huutaa koko yön! Joten tietysti Aikavaras nukahti kesken konekiväärikohtauksen Miehen rintaa vasten ja nukkui sen yön paremmin kuin edelliset.

Takaisin nykyhetkeen. Kun taloon oli saapumassa uusi imetettävä, pohdittiin tietysti keinoja rauhoittaa imetyshetket niin, että Aikavarkaallakin olisi mielekästä puuhaa. Joku sanoi, että isompi lapsi voi lukea kirjoja toisessa kainalossa. No kun ei vaan voi: Aikavarkaan otteet kirjojen kanssa ovat, no, aika rajuja, vaikkei sivuja enää repeilekään samassa määrin kuin vielä talvella. Siinä saisi sekä äiti että Unirosvo osumaa terävistä kulmista, kun Aikavaras vehtaa kirjaa ylösalaisin ja ympäri ja joka suuntaan simuloiden esimerkiksi helikopterin lentämistä. Totesimme, että ehkä jotain lastenohjelmia voisi sitten kokeilla. Posti-Pate? Mutta se kestää vain kymmenen minsaa. Muumit?

Kun Mies oli tosi tosi varhaisten aamuherätysten päivinä näyttänyt Aikavarkaalle Muumeja kännykän kautta hyvällä menestyksellä lepäilyn merkeissä, taloon muutti kaksi Muumi-dvd:tä. ”Lisää Muumia!” kaikuu nyt olohuoneessa kohtuu-usein. (Tai oikeastaan ”isää Unnia!”) Toisinaan menee koko jakso, joskus vain muutama minuutti, minkä jälkeen alkaa muu puuhastelu. Ehkä lapsi jopa pyytää: ”Muumi pois!” (Tai oikeastaan ”Unni uois!”)

Sain periaatteista luopumisen oppitunnin (ei nyt puututa siihen, monnenko). Toisaalta Aikavaras ei itse päätä, mitä telkkarista katsotaan. Ja kyllähän siinä kasvaa sanavarasto ja venyy keskittymiskykykin ja ja ja (puhumattakaan siitä, että saan ostettua aikaa esimerkiksi laittaa päivällinen rauhassa pöytään ilman kintuissa raivoavaa taaperoa). Kutsukaamme tätä siis kehittymiseksi.