Ilmassa juhlan tuntua ja lentäviä leluja (takavarikoitavaksi)

Muumi-ilmapalloja, kynttilänpuhallusyrityksiä ja kasa lahjoja, joiden funktio vaihtelee hyödyllisestä (käsinkudottu villahaalari, kypärämyssy, collegepuku, kintaat…) hauskuuttavaan (sormivärit, saippuakuplia, palapelejä, värikyniä, roska-auto…); näin on Aikavarkaan synttärijuhlaviikonloppu onnellisesti takana. 

Lauantai kului leppoisasti. Mummilassa Aikavaras sai lounaan jälkeen kaksi kynttilää omenapiirakanpalaansa, kukaan ei tapellut mistään, päiväunet menivät mukavasti Mummin makuuhuoneen rauhassa ja joku muu siivosi, kun mukeja kaatui kahvipöydässä. 

Tässä se puhaltaa viikonlopun ekaa kynttiläsatsia.

Mutta sunnuntai! Aikavaras nousi jo aamulla ainakin parin varpaan verran väärällä jalalla, koska kyllästymisriehuminen ja ähäkutti-kokeilenpa-taas-suuttuuko-noi-tästä-ja-tästäkin-meininki alkoi huomattavan nopeasti aamupalan jälkeen. Itkupotkuraivareita ehti tulla monen monta puoleenpäivään mennessä, ja päiväunet jäivät puoleen normaalista. Taaperoikäiset serkut taas takasivat, että melutaso ylitti juhlien aikana sallitun, ja leluista nahisteltiin raivokkaasti. Sen hetken, kun ne mättivät porkkanakakkua (onnistuin!) ja Aikavarkaan Kummitädin tuomia pullia ja feta-pesto-muffinsseja (nam ja kiitos!), oli kyllä oikein hiljaista ja mukavaa. 

Tässä viikonlopun toinen kynttiläsatsi keskeltä hieman likilaskuisessa mutta maukkaaksi kehutussa porkkanakakussa.

Vieraiden lähdettyä rauhaa kesti vartin, sitten alkoivat tavarat lentää sokerinhuuruisen rähinän saattelemana. Silmät pyöreinä ihmettelevä Unirosvo oli saada sammakkolautasen kalloonsa parin metrin päästä, litistyi siinä hölmöillessä taaperolta sormikin oven väliin. Ulkoilu uuden roska-auton kanssa taltutti riehujan hetkeksi ja siellä leikkipaikan penkillä lusikoitiin päivällinenkin (kuulkaa, oikein juhlallisesti kaapin perältä kaivettu kasvis-kalkkunapatapurkki) ihan mukavissa merkeissä tasoittamaan juhlatarjoilujen aiheuttamaa verensokeripiikkiä, mutta kotona meno oli taas turhan levotonta meidän tylsien vanhempien rauhaisaan ja väsymyspäänsärkyiseen makuun. 

Nukkumatti soitteli ovikelloa onneksi tavallista aikaisemmin, ja tänä aamuna päivä koitti niin kuin mikä tahansa maanantai (paitsi että sääennusteen katselu aiheuttaa vatsanväänteitä – kintaat ja kaulurit kaapinperältä ulos, kun keli kylmenee viidellätoista asteella noin viidessätoista minuutissa).

Vartin rauha!

Kahden minuutin päästä lentää lautanen. Nappuloita sai kerätä viereisistä huoneista asti tuulimyllykäsien jäljiltä.

Olivat ne objektiivisesti arvioituna varmasti ihan onnistuneet juhlat. Mutta minkäs teet, kun minua ei saisi päiväkotiin töihin kirveelläkään, ja siksi subjektiivisesti arvioiden lastenjuhlat olisivat kyllä ihan kivoja, jos paikalle tulisi vain aikuisia päässä olisi kunnon Peltorit. 

Onneksi vain kerran vuodessa! Ei kun apua, meillähän on näitä nyt kaksi. [Voi *****.]

Väsymystä ja kakkuajatuksia

Tällä viikolla väsymys on invalidisoinut. Repaleisia öitä, tiehyttukos ja Miehen työmatka. Limittäin nukkuvat ja silti yhtä aikaa valvovat lapset. Viitisenkymmentä lorua ja muutaman lastenlaulun muistan totta kai ulkoa, mutta noin muuten – en keksi kirjoitettavaa ja ajatuskin jumppaamisesta aiheuttaa rytmihäiriöitä. Söin 2,5 vuorokaudessa 500 grammaa suklaata. Valokuvissa en mieli poseerata lähiaikoinavuosina, kukaan ei tahdo ikuistaa väsymyskuoleman kuvaa, jonka oravamaiset etuhampaat kahvi ja suklaa ovat värjänneet.

No, Aikavaras tottelee aiempaa useammin ja sanoo kiitos eikä enää siisoo. Takapiha eikä enää kaka-iha. On alkanut osoittaa empatiaa. Unirosvo tarttuu esineisiin, muutama avokado kypsyi juuri täydellisiksi eikä flunssa iskenyt vaikka muutamana päivänä/yönä siltä tuntui. Kaikki siis erinomaisesti.

Viikonloppuna juhlitaan. Lauantaina kokoontuu minun suvunhaarani L-Mummin luona. Isosiskot tykkäävät leipoa; varmistin, onko ookoo tulla viettämään oman lapseni synttäreitä keksipaketti tuomisinani. On (jess!), koska kumpikin sisko saapuu paikalle jonkinmoisen piiraan kera. Aikavaras ei tykkää täytekakuista (en voi syyttää, en tykkää mäkään) vaan tortuista ja piirakoista, joita kutsuu kakuksi. Varsinaisen kakun puute ei siis haittaa. 

Kaksi kynttilää nappaan hoitokassiin mukaan, jos muistan.

Sunnuntaina Miehen puoleinen suvunhaara pimpottaa ovikelloa Aikavarkaan päiväunien jälkeen. Suunnittelin tarjoilun hankkimista ihan tuolta Prismasta, mutta sitten katsoin synttärilahjatraktorillaan ja -maatilaelukoillaan autuaasti jo monetta päivää leikkivää poikaani ja ajattelin että hitsi vie, kyllä se ansaitsee ihan itse leivotun ”kakun”. 

Raporttia seuraa, kun viikonlopusta on selvitty.

Kaksi

Aikavaras tahtoo kaikkea kaksin kappalein. Pastilleita, omenia, taateleita, kirjoja, tutteja (jotka menevät rikki ihan kohta). No nyt sillä on ikävuosiakin kaksi.

Aamulla synttärisankaria odottivat Miehen työkaveriltaan hankkimat, yhden perheen käyttämät Little People -maatilafiguurit traktoreineen. Hitti! (Siitäkin huolimatta, että otimme etukäteen paristot pois. Äänileluja mun mielenterveys ei taitaisi nyt kestää.) Päiväkodissa oli laulettu ja lounaan jälkkäriksi jaettiin synttärikaurakeksit.

”Eläväinen, iloinen ja reipas poika”, lukee päiväkodista neuvolaa varten täytetyssä paperissa. ”Utelias, liikunnallinen ja ketterä. Taitava kiipeilijä! Sanoja tulee vauhdilla lisää. Jaksaa hetken keskittyä piirtämiseen ja palapeleihin.”

Päiväunilta lähdettiin suoraan neuvolaan. Aurinko paistoi ja Aikavaras söi välipalaa samalla kun mä puhkuin tuplavaunuja ylämäkeen. Muutaman viikon takaisesta leikkauksesta toipuva äitini ulkoilutti vaununkopassa poikkeuksellisen pitkiä nokosia vetelevää Unirosvoa sillä aikaa kun Aikavaras teki palapeliä, kokosi palikkatornia ja kertoi neuvolan hölmöjä kyselevälle terkkarille, että eikä ole tossa kuvassa HAUVA vaan on KOIRA siinä.

Mittaukset pelottivat hurjasti. Taas. Jouduimme terkkarin kanssa kampeamaan pää punaisena huutavan (”Emmä! Mennään pois täältä! Nyt!”) pojan pituusmittaukseen (miksi oi miksi ei neuvolassa voida mitata tämän ikäisiä ihan normaalisti seisoma-asennossa?) ja siitä perään vaa’alle istumaan (ja miksi oi miksi ei tavallinen digitaalivaaka kelpaa, sellaisen päälle astuminen ei varmaan olisi niin ikävä juttu?). No, luvut saatiin lopulta ja muutama rusina paransi henkiset haavat. Hivenen alaspäin pyöristettynä tuolla lastensängyssä tuhisee 90 cm ja 14 kg ehtaa Aikavarasta.

Kotiin Aikavaras tarpoi jalkaisin. Koko matkan. Runsaat pari kilometriä vei yli tunnin (no keräsi se välillä lisämetrejä lähtemällä vääriin suuntiin), mutta päästiin perille sentään. Päivällisen jälkeen syötiin omenapiirakkaa, jonka Mies osti työpaikkaruokalastaan.

Sukulaisten kesken juhlitaan ensi viikonloppuna. Oikein kahtena päivänä, luonnollisesti. (Tuskin leivon silloinkaan. Myönnän auliisti: kun saan vapaahetken, avaan mieluummin blogi- tai kirjatiedoston kuin jauhokaapin. Eipä tule tiskiäkään.)

Kaksi on muuten veljeksiäkin