Kaksi

Aikavaras tahtoo kaikkea kaksin kappalein. Pastilleita, omenia, taateleita, kirjoja, tutteja (jotka menevät rikki ihan kohta). No nyt sillä on ikävuosiakin kaksi.

Aamulla synttärisankaria odottivat Miehen työkaveriltaan hankkimat, yhden perheen käyttämät Little People -maatilafiguurit traktoreineen. Hitti! (Siitäkin huolimatta, että otimme etukäteen paristot pois. Äänileluja mun mielenterveys ei taitaisi nyt kestää.) Päiväkodissa oli laulettu ja lounaan jälkkäriksi jaettiin synttärikaurakeksit.

”Eläväinen, iloinen ja reipas poika”, lukee päiväkodista neuvolaa varten täytetyssä paperissa. ”Utelias, liikunnallinen ja ketterä. Taitava kiipeilijä! Sanoja tulee vauhdilla lisää. Jaksaa hetken keskittyä piirtämiseen ja palapeleihin.”

Päiväunilta lähdettiin suoraan neuvolaan. Aurinko paistoi ja Aikavaras söi välipalaa samalla kun mä puhkuin tuplavaunuja ylämäkeen. Muutaman viikon takaisesta leikkauksesta toipuva äitini ulkoilutti vaununkopassa poikkeuksellisen pitkiä nokosia vetelevää Unirosvoa sillä aikaa kun Aikavaras teki palapeliä, kokosi palikkatornia ja kertoi neuvolan hölmöjä kyselevälle terkkarille, että eikä ole tossa kuvassa HAUVA vaan on KOIRA siinä.

Mittaukset pelottivat hurjasti. Taas. Jouduimme terkkarin kanssa kampeamaan pää punaisena huutavan (”Emmä! Mennään pois täältä! Nyt!”) pojan pituusmittaukseen (miksi oi miksi ei neuvolassa voida mitata tämän ikäisiä ihan normaalisti seisoma-asennossa?) ja siitä perään vaa’alle istumaan (ja miksi oi miksi ei tavallinen digitaalivaaka kelpaa, sellaisen päälle astuminen ei varmaan olisi niin ikävä juttu?). No, luvut saatiin lopulta ja muutama rusina paransi henkiset haavat. Hivenen alaspäin pyöristettynä tuolla lastensängyssä tuhisee 90 cm ja 14 kg ehtaa Aikavarasta.

Kotiin Aikavaras tarpoi jalkaisin. Koko matkan. Runsaat pari kilometriä vei yli tunnin (no keräsi se välillä lisämetrejä lähtemällä vääriin suuntiin), mutta päästiin perille sentään. Päivällisen jälkeen syötiin omenapiirakkaa, jonka Mies osti työpaikkaruokalastaan.

Sukulaisten kesken juhlitaan ensi viikonloppuna. Oikein kahtena päivänä, luonnollisesti. (Tuskin leivon silloinkaan. Myönnän auliisti: kun saan vapaahetken, avaan mieluummin blogi- tai kirjatiedoston kuin jauhokaapin. Eipä tule tiskiäkään.)

Kaksi on muuten veljeksiäkin