Väsymystä ja kakkuajatuksia

Tällä viikolla väsymys on invalidisoinut. Repaleisia öitä, tiehyttukos ja Miehen työmatka. Limittäin nukkuvat ja silti yhtä aikaa valvovat lapset. Viitisenkymmentä lorua ja muutaman lastenlaulun muistan totta kai ulkoa, mutta noin muuten – en keksi kirjoitettavaa ja ajatuskin jumppaamisesta aiheuttaa rytmihäiriöitä. Söin 2,5 vuorokaudessa 500 grammaa suklaata. Valokuvissa en mieli poseerata lähiaikoinavuosina, kukaan ei tahdo ikuistaa väsymyskuoleman kuvaa, jonka oravamaiset etuhampaat kahvi ja suklaa ovat värjänneet.

No, Aikavaras tottelee aiempaa useammin ja sanoo kiitos eikä enää siisoo. Takapiha eikä enää kaka-iha. On alkanut osoittaa empatiaa. Unirosvo tarttuu esineisiin, muutama avokado kypsyi juuri täydellisiksi eikä flunssa iskenyt vaikka muutamana päivänä/yönä siltä tuntui. Kaikki siis erinomaisesti.

Viikonloppuna juhlitaan. Lauantaina kokoontuu minun suvunhaarani L-Mummin luona. Isosiskot tykkäävät leipoa; varmistin, onko ookoo tulla viettämään oman lapseni synttäreitä keksipaketti tuomisinani. On (jess!), koska kumpikin sisko saapuu paikalle jonkinmoisen piiraan kera. Aikavaras ei tykkää täytekakuista (en voi syyttää, en tykkää mäkään) vaan tortuista ja piirakoista, joita kutsuu kakuksi. Varsinaisen kakun puute ei siis haittaa. 

Kaksi kynttilää nappaan hoitokassiin mukaan, jos muistan.

Sunnuntaina Miehen puoleinen suvunhaara pimpottaa ovikelloa Aikavarkaan päiväunien jälkeen. Suunnittelin tarjoilun hankkimista ihan tuolta Prismasta, mutta sitten katsoin synttärilahjatraktorillaan ja -maatilaelukoillaan autuaasti jo monetta päivää leikkivää poikaani ja ajattelin että hitsi vie, kyllä se ansaitsee ihan itse leivotun ”kakun”. 

Raporttia seuraa, kun viikonlopusta on selvitty.