4,5 tuntia vauvattomana tyttöjenillassa

Miehen painostuksesta pystyin siihen: läksin viikko sitten perjantai-iltana entisten työkavereideni seuraksi sushintekoon…ilman vauvaa! 

Ihan itse tehtiin ja kyllä maistui hyvältä.

Ellei heinäkuista jälkitarkastusta – vajaan tunnin keikkaa – lasketa, tämä olikin eka kerta, kun Mies oli keskenään poikien kanssa. Jännitin kaikkien puolesta, miten pahaksi Aikavarkaan omistushalu ja mustasukkaisuus yltyisi, normaalisti kun taapero vetää kokonaisen herneenpalon nenäänsä jos näkee Unirosvon Miehen sylissä. Ja kun on iltatoimet ja iltasyöttö ja nukuttaminen ja kaikki.

Vastapainona ahdistavalle kaikki-itkevät-ja-traumatisoituvat -skenaariolle haudoin mielessäni mahdollisuutta, että ilta sujuu kuin unelma ja Mies ei enää koskaan suostu käsittämään, miten niin multa muka joskus loppuu kädet, energia ja auktoriteetti kesken yhden aikuisen iltoina.

Oli myös se mahdollisuus, että saisin kahdeksan maissa soiton: Unirosvo ei suostu syömään tuttipullosta, toisitko kiitos maitosi kotiin. Vasta edellisenä päivänä olin kokeillut sekä tuttipulloa että korviketta, pienissä määrin; ihan viimeiseen asti nimittäin olin varma, että joko en ihan fyysisesti jaksaisi lähteä ovesta ulos tai jos menisinkin, ottaisin takuulla Unirosvon mukaan.

No, onneksi on kultaisia keskiteitä.

Aikavaras oli jättänyt pahimmat riehumiset ja kaikki mustasukkaisuudet sikseen. Unirosvo oli syönyt pullosta riittävästi. Nukahtamista oli edelsi poikkeuksellinen itkeskely, ilmeisesti Unirosvo kaipasi tutuinta nukuttajaa ja ehkä vähän nänniä. Ja kun Mies oli kiinni huutavassa vauvassa, Aikavaras kulki tylsistyneenä ja epäilyttävästi haisten ympäri kämppää nakkelemassa nappulataulun nappuloita yksi kerrallaan ympäriinsä. 

Mutta paaaaaljon pahempaakin olisi voinut käydä. Success!

Tulin kymmeneltä kotiin, oli hiljaista.

Kivan illan bonuksena oli nähdä se ex-työkaveri, joka omien sanojensa mukaan eli "mun elämääni" nelisen vuotta sitten: kaksi poikaa alle kahden vuoden ikäerolla, yövalvomisia, korvatulehduksia, miehen työmatkoja; suklaa maistui ja hauis vahvistui kahta pientä mutta painavaa apinaa roikottaessa. 

Se ex-työkaveri oli elossa vielä! Joo, joskus tuntuu ettei selviytyminen ole fyysisesti mahdollista. Esimerkiksi niiden öiden jälkeen, kun Unirosvo on valvottanut klo 01-03.30 ja Aikavaras klo 03.40 eteenpäin ihan aamunsarastukseen asti. Etenkin jos erehtyy lukemaan, mitä tuhoja kroonisesti riittämättömät yöunet aiheuttavat. Mutta oli se nainen elossa, ja kukoistikin jopa. 

Sitä odotellessa. 

Talvivaatteista ja mönkivistä nukkuvauvoista

Kiitos viime postauksen kannustavista kommenteista. En lopeta tai taukoile. Univajepäänsäryssä suunnittelin vähemmän fiksusti luopuvani ainoasta säännöllisestä harrastuksestani, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee parempiakin päiviä, se on nähty. Tulee aamuja, joina hämmästelee outoa olotilaa ja tajuaa: ekaa kertaa moneen viikkoon ei pää lähtökohtaisesti särjekään.

Niin että täällä ollaan ja pysytään. 

Syksy taas on taittumassa talveksi. Mittari nollassa, tuulen hyytävyys miinus kasissa, heittipä tuuli eilen vähän jotain valkoista hiutalettakin taivaalta. Kaivoin omat toppavaatteet naftaliinista ja hankin Aikavarkaalle talvikengät: Kuomat ja Vikingin gore-texit. Kuomista piti valita koko 27 (!), jotta suositeltu kahden sentin kasvu- ja käyntivaravaatimus täyttyi. Oma haasteensa on myös metsästää riittävän tilavalestiset kengät taaperolle, jonka jalka on piirrettynä kaksi kertaa niin leveä kuin suurin osa pituudeltaan sopivien kenkien irtopohjallisista. 

Välikausihaalarista toppapukuun

Päiväkodin valokuvaus peruuntui kuvaajan sairastuttua. Uusi yritys on perjantaiaamuna. Aikavarkaan nenänvarressa on vielä kunnon rupi mustelmineen maanantaisesta lapiokahakasta, joten ennustan potretista mugshottia, etenkin kun lapsi kärsii kameravihasta. Vielä kun viima puree talviatooppiset posketkin rohtumille... (Äh, kuulostan hirmuisen pinnalliselta, mutta jotenkin säälittää, että ekassa ammattimaisessa valokuvauksessa oma söpöliini ikuistetaan rohtuneena mustelmanaamana. Onneksi on perhearkistot täynnä niitä kesäisen päivettyneitä siloposki-vahinkohymykuvia.)

Pakko itsekin luopua farkuista, mikäli haluaa välttyä kylmäkuoliolta

Eilen illalla en löytänyt Unirosvoa pinnasängystään. Äninä kuului kyllä, ei siis kauheaa hätää… mutta käsi ei tavoittanut lämmintä selkää sängyn keskeltä. Sitten silmä tottui pimeään ja näki, että toukka oli peruuttanut pinnasängyn jalkopäähän poikittain. Äkillinen muisto: joo, Aikavaras unimobilisoitui viisikuisena, alkoi keplotella itsensä ulos unipussin ja peiton virkaa toimittavasta makuupussista (ja välillä pöksyistään). 

Silloinkin näköjään nukuttiin kehnosti.

Tauteja, lehtiä ja taukopohdintaa

Myönnän: olen viime viikkoina miettinyt pisteen laittamista. Tai kolmen… Tykkään tästä blogista, mutta tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa muusta kuin väsymyksestä. Että pyytelen anteeksi sumeita lauseita ja puuttuvia aiheita: koska väsymys. Ja siitä en tykkää.

Mutta näinhän se on. Pää on tyhjä (tai täynnä pitäisi-hankkia-Aikavarkaalle-talvikengät -tyyppisiä ajatuksia) ja aikaa niukasti (Unirosvo nukkuu 35 minuutin päiväunia ja Aikavarkaan iltakukkumiset venähtävät helposti kymmeneen asti, jolloin kroppa jo halajaa vaakatasoon odottamaan tunnin päässä häämöttävää ekaa yöimetystä). 

Tänään satoi, viime viikolla vielä paistoikin.

Sitä paitsi enkö juuri toissa viikolla kertonut, että

• Mies on työmatkalla
• minä en nuku
• Aikavarkaalla on silmä- ja korva-arvaatte-kai-mikä?

Sama stoori tälläkin viikolla. (Tautologiaa! Jaksaako yhtään kukaan enää lukea?) Tosin neljännen tällaisen tautipläjäyksen koittaessa tunnistimme ensioireet jo niin varmasti, että lääkkeet saatiin viikonloppuna hyvissä ajoin ennen Aikavarkaan yleiskunnon kärsimistä. Korvapotilas on nyt flunssaton, energinen ja normaalivointinen, eikä silmätipoillakaan tarvinnut tällä kertaa kiusata kuin ekan päivän verran. Passitus putkitettavaksi tuli myös; toivotaan tuubien katkaisevan antibioottijatkumon. 

Niin että pitäisikö vetäytyä tauolle ennen kuin karkotan kaikki lukijat, vai jatkaa tähän harvempaan tahtiin arjen sallimissa rajoissa? 

Huomenna olisi päiväkodissa valokuvaus. Joten totta kai nyt, kun Aikavarkaan silmät eivät verestä eikä nenästä valu puikkoja, sankari onnistui sekä juoksemaan mummilan ovea päin että saamaan leikkikaverin lapiosta nenänvarteen. Ja sen kyllä näkee.

En tosin menisi takuuseen onnistuneista kuvista ruhjeettomalla naamallakaan. Nimittäin syyskuussa Isosisko hihkaisi, että katsopa Aikavaras tännepäin niin tulee hyvä kuva! Aikavaras vastasi: ”Ei tuu. Tulee tämmönen.” Sitten se pinnisti silmät kiinni ja irvisti. 

Edellisen kuvan lehdistä tuli mieleen tämä - todiste Aikavarkaan empaattisuudesta. Yhtenä päivänä Aikavaras kiikutti tämän mainoksen mulle silmät kyynelissä ja alahuuli väpättäen. "Äiti kato. Tossa on Isi." Sitten itku yltyi ulvonnaksi. "Isillä menee lehti suuhun!" Lohduttelin. Lopulta Aikavaras totesi toiveikkaasti: "Ei se haiittaa? Lehti tuntuu varmaan hyvältä?"