Kun ne leikkivät yhdessä

Veljesmustasukkaisuus on osoittanut väistymisen merkkejä. Tilalle on tullut enemmän halailua ja leikkiinkutsuja. Yhä vielä Aikavaras saattaa ärjyä huoneeseensa kurkkivalle Unirosvolle: ”Mene POIS! Tämä on MINUN huone PEEKÄSTÄÄN!” Mutta yhtä lailla taapero saattaa houkutella vauvaa: ”Unirosvo, tuje mennään eikkimään minun huoneeseen! Tuje tuje, konttaa konttaa tänne vain!”

Sehän on vallan ihanaa. Siinä ehtii satunnaisesti tehdä rauhassa jonkun keittiöhomman, ripustaa pyykit tai laittaa vähän ruokaa. Mutta…

Tiskikonetta täyttäessäni havahdun, että nyt on kuulkaas liian hiljaista. Mitä ne siellä lelumeressä puuhaavat, kun mikään ei kolise eikä kukaan huuda, että Unirosvo äjä ota sitä, se on minun jeju peekästään? Käynpä kurkkaamassa. Jassoo. Siellä Unirosvo seisoo rahia vasten ja Aikavaras osoittaa yölampullaan Unirosvoa naamaan, kääntää lampun pois, suuntaa sen taas Unirosvoon, kääntää pois.

”Voi ei pojat, mitä te oikein teette?”

”Me osoitamme Unirosvoa jampujja siimiin!”

Siinä sitten selittämään, miksi lampulla ei saa osoitella ketään, ja hieman uhkailemaan että jos lamppu ei saa olla rauhassa, se laitetaan kaapin päälle eikä sitä enää oteta yöksikään käyttöön.

***

Toisella kertaa: taas liian hiljaista. Vain tuollainen hassu läiskyttelyääni… Pitääpä mennä kurkkaamaan. Jassoo. Siellä Unirosvo makaa selällään lattialla ja Aikavaras istuu vieressä läiskimässä Unirosvoa.

”Hei hei hei lopeta heti, mitäs tämä nyt on?”

Unirosvo parahtaa itkuun (ei tainnut haluta lopettaa). Aikavaras ilmoittaa ylpeänä: ”Me jäpsimme Unirosvoa!”

***

Eilen:

Aikavaras supattaa leegoa nuolevalle Unirosvolle: ”Tuje minun kanssa minun huoneeseen, mennään eikkimään yhjessä! Mennään osoittamaan sinua jampujja taas!”

Ja yksi naiivi pikkutaukki konttaa innoissaan perässä eikkimään.

***

Ihan kaikki yhteisleikit eivät sentään pohjaa vauvan esineellistämiseen. Jos joskus on liian hiljaista, toisinaan taas tulee liikaa melua. Sitten pitää taas kurkata: 

”Pojat pojat, mitä te oikein teette?”

Arvatkaapas, miten Aikavaras kuvaili tätä leikkiä, jossa lattialle leviteltiin jok’ikinen duplo, palikka, palapelin pala ja kirja ja auto ja ja ja?

Luonnollisesti: ”Me poimimme appessiineja!”

Striptease-iltasatu

Miehen paluulento Kiinasta peruttiin, joten vastoin ennakko-oletuksia olin vielä tänäänkin itsenäisesti vastuussa Aikavarkaan iltasadusta ja nuhaisen Unirosvon partioimisesta sen aikana.

Ei kun lukemaan, ollaan (kaikkea muuta kuin kitkattomasti sujuneen alkuillan jälkeen) suihkunraikkaita ja puhtaissa vaatteissa ja lapset syöneet iltapalat ja niiden hampaatkin on pesty ja posket rasvattu. Iltasaduksi valikoituu Possu ajaa autolla -kirja.

”Uekko Äiti tämän sivun?”

”Possun automatka.” Hyvä, Unirosvo häärää aulassa. Jaaha, se vetää imurin ja mopinvarren kaapista. No ei voi mitään. 

”Uekko Äiti tämän sivun?” (Kyllä, yleensä se pyytää/kehottaa erikseen ihan joka sivun kohdalla. Ihan. Joka. Sivun.)

 ”Yksi possu lähti ajelulle. Pekka Possu lähti matkaan autollaan. Mutta kuinka ollakaan...”

Nuhanenä konttaa olohuoneeseen. Kiipeää sohvaa vasten, repii kirjaa, suuttuu kun ei saa repiä kirjaa, kaatuu, kiipeää, yskii, kitisee syliin, rimpuilee pois sylistä, puree Aikavarkaan varpaita, aivastaa, yskii, repii kirjaa. Me lukea posotetaan jo kolmatta sivua. ”Anteeksi”, Pekka sanoi ohi kulkevalle possulle, ”osaatko sinä auttaa?”

Aikavaras: ”Osaa se.”

Unirosvo: [kitikitikiti]

”No tulepa taas tänne syliin, jatketaan sitten lukemista.”

Blörps. Yskän katalysoima räkäpuklu (bonuksena tietysti iltapuuroa).

”Oho. Kuulkaa Äiti riisuu nyt nämä housut, Unirosvo likasti ne.”

Sitten luetaan taas. Rimpuilua, sivujen kiskomista, silmään aivastaminen. Blörps.

”No hitsi. Äiti riisuu nyt tämän neuletakin ja kuivaa käsivarren tohon harsoon.”

Sitten luetaan taas. Lattialle Unirosvo ei enää tahdo. Mutta kysynpähän vain, miten nämä meidän lapset osaakin keksiä kaikkein epämukavimman tuntuiset kosketukset täytettyään 7 kuukautta? Ohimohiusten kiskomista, käden tunkemista paidan sisään, nännin nipistelyä kynsillä, suuttumista jos ei saa nipistellä nänniä kynsillä, henkitorven puristelua.

Blörps.

”Just. Äiti riisuu nyt tämän paidan.”

Sitten luetaan ja nipistellään lisää. Alkaa vähän ahdistaa.

”…Pompoti pompoti pom. Puff! Rengas puhkesi.”

Aikavaras toistaa seitsemänkymmenenkuuden kuuntelukerran takaamalla varmuudella. ”Poopoti poopoti pom, ffffff! Ennas pukkesi.”

Blörps.

Ja niin edespäin, kunnes viimein se hemmetin automatka on kokonaan ohitse ja auto tuhannen säpäleinä eikä yksikään ponteva mekaanikkopossu osaa sitä korjata millään työkalulla, eikä possujoukko pääsekään kaupunkiin vaan menee sirkukseen syömään jätskiä (sori, spoileri).

***

Muistan hämyisesti ajan, jolloin perjantaihin saattoi sisältyä paljasta pintaa, nipistelyäkin, ja hölmöimpinä lukio- ja sitä seuraavina vuosina ehkä satunnainen oksennuskin, mutta. Niin.

Jos jonkinmoista edistystä viime aikoina

”Minusta on tullut iso poika pukemaan”, sanoo Aikavaras ja pukee kuin pukeekin (halutessaan) toppahaalarin ihan itse ylleen. Välillä kengät siinä samaan syssyyn, ja ihan oikeisiin jalkoihin. Satunnaisesti sukatkin sujahtavat jalkaan, joskus paita päälle.

***

”Äitää”, hymyilee Unirosvo, kun kysyn siltä, osaako se sanoa äiti. Sattumaa, ehkä, todennäköisesti. Sen tukka on kasvanut, pysynyt silti vaaleana. Ei vielä kiharru edes märkänä, toisin kuin veljellään saman ikäisenä. 

"Minusta on tullut iso poika syömään banaania", Unirosvo sanoisi jos osaisi.

***

Unirosvon pahin vierastuskausi on helpottanut. Mies on Kiinassa työmatkalla – tai sama se missä se on, vaikutus on sama – ja L-Mummi tuli päästämään mut ajotunneille. Maanantaina jännitti jättää Unirosvo ensimmäistä kertaa ilman kumpaakaan vanhempaa, mutta kaksituntinen oli mennyt jouhevasti, ja tänään vauva jo konttasi hymyillen Mummin syliin. 

"Minusta on tullut iso poika leikkimään", Unirosvo tuumaa, ja kun Aikavarkaan päiväunien aikana rohkenen käväistä yksin vessassa, sillä aikaa vauva konttaa pokkana Aikavarkaan huoneeseen ja alkaa isoveljen nukkuessa järjestää palapelin paloja parkkitaloon, vetää kirjoja hyllystä alas ja kiskoa leegolaatikkoa lelukaapista.

***

Niin, edistystä ajotunneillakin. Niitä on nyt neljä takana. Vähänkö hävetti, kun vielä tokan tunnin jälkeen jouduin vastaamaan kieltävästi kun multa kysyttiin, montako kertaa auto sammui. No, onneksi olen nyt viimein oppinut sammuttamaan auton tahattomasti kesken ajonkin. Ainakin jyrkässä alamäessä keskellä kaupunkia. Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että saisin auton sammahtelemaan tyhjillä teillä syrjäseuduilla. Onneksi on noita tuntejakin jäljellä.