Kahden viikon pohdinta

Jännittikö lähteä tänne? Kyllä, ihan älyttömästi. Olen agorafobiaan taipuvaista sorttia: jos olisin yksineläjä, saattaisin vahingossa tulla sulkeutuneeksi neljän seinäni sisälle kuukaudeksi vain siksi, että joskus lähteminen minne vain tuntuu hankalalta, joten lykkään sitä, ja sen päälle vielä viivyttelen. Tällä mentaliteetilla matkustaminen viereiseen kaupunkiinkin on mukavuusalueelta poistumista. Saati sitten lasten kanssa.

Mutta kaduttaako? Ei. Lainkaan.

Onhan täällä jotain maristavaakin: Juomavesi pitää kantaa kaupasta -  hanavesi puhdistetaan merivedestä, ja siinä on sen verran erilaisia mineraaleja ja sivumakua, ettei sitä suositella yleisesti juotavaksi; mitään turistiripulimyrkkyä se kuitenkaan ei ole, ja sillä voi huoletta pestä hampaat ja tutit, aamukahvikin ja lounaspasta ollaan keitetty hanavedessä. Mutta muoviroskaa ja painavia kauppakantamuksia kertyy hävyttömästi. Ei ole tiskikonetta. Pyyhkeet eivät ilmankosteuden vuoksi kuivu koskaan. Portaat kotiovelle hissittömässä talossa on välillä hankala nousta tai laskeutua, kun kannettavana on matkarattaat tai kauppakassit ja samalla pitäisi tukea Unirosvoa, joka tahtoo ehdottomasti kävellä rappuset itse. Lasten kiukuttelu on lasten kiukuttelua ulkomaillakin (sori naapurit, avonaisista tuuletusikkunoista huuto kantautuu ulos ja muiden koteihin tehokkaammin kuin kotimaassa).

Sananen olisi sanottavana myös näistä arvostetuista ja paikallisten rakastamista Santa Cruzin karnevaaleista, jotka käytännössä jatkuvat jo toista viikkoa. Viime viikolla ja viikonloppuna melutaso kaupungilla ylitti siedettävän, ja meno näytti melko...juntilta. Pakko tunnustaa, petyin kaikesta siitä örvellyksestä, ysäridiskojumputuksesta ja halvannäköisistä muovikrääsäasuista. Ja kun täällä on karnevaalit, kadut tosiaan tulvivat ihmisiä, ja siinä naamiaisporukassa ne harvat pukeutumattomat pistävät enemmän silmiin kuin naisten alusvaatteissa kekkuloivat äijät tai vauvoiksi pukeutuneet täti-ihmiset.

Toisaalta sen saman ilmankosteuden vuoksi lapsia ei tarvitse kuorruttaa rasvalla, Aikavaras pärjää astmalääkityksen minimiannoksella ilman yskänpuuskia, ja mun hennoista pohjoishiuksista on tyystin kadonnut kotimaassa tyypillinen, järkyttävän ärsyttävä sähköisyys. Poikien tukatkin kihartuvat ihanasti. Eilinen karnevaalihumukin koostui jo arvokkaamman oloisesta meiningistä; kaupunkilaisten asut olivat huolellisemmin toteutettuja ja kiinnostavampia katsella, ja aukioilla kaikui perinteinen espanjalainen musiikki. Ja tänään tämä vuosittain järjestettävä, perinteikäs karnevaali jo päättyykin.

Aioin kotona koko syksyn ja tammikuun avata ne yksitoista vuotta vanhat espanjan alkeiskurssien kirjat, mutta puhtia ei ollut, eikä aikaa tuntunut löytyvän. Nyt olen ehtiessäni ja jaksaessani lueskellut opetussivustoja netistä - lomakodin olohuoneessa toimii wifi puhelimessa ihan tehokkaasti - ja pyrkinyt parhaani mukaan asioimaan ravintoloissa ja ohikulkijoiden kanssa jutellessa espanjaksi. (Täkäläisten englanninkielen taidottomuus tuli kyllä yllätyksenä.) Välillä olen jopa onnistunut. Monesti en. Esimerkiksi keskustelu, jossa yritän raportoida meidän toisten matkarattaiden kadonneen kauppakeskuksen ravintolakerrokseen johtavien liukuportaiden välitasanteelta, ei oikein luonnistu mun tasollani, kun en ole päässyt edes imperfekteihin saakka, en siis edes silloin viime vuosikymmenellä aikana ennen lapsia. Mutta tämä uuden, lapsiin liittymättömän opettelu tekee taatusti hyvää aivoille.

Joulun tienoilla turhan tutuiksi tulleet hermoromahdusfiilikset ja jatkuva maailmankamalinäiti-olo ovat myös vähentyneet, kun päivän hankalimmissa hetkissä on useimmiten ollut toinen vanhempi mukana. Tuskanhikeä on valunut vähemmän.

Jotain on joku joskus tehnyt oikeinkin sentään (en välttämättä minä), koska rähjäyksen, mustasukkaisuuden ja väsymysraivareiden lomassa tulee näitäkin hetkiä. "Unirosvo tule minun syliin nyt kun Äiti riisuu kenkiä, mulla on täällä syli vapaana sua varten!"

Myös kropalle tämä elämä tuntuu tekevän hyvää. Vaikka se suomiarkikaan ei ollut lähellekään silkkaa löhöämistä, selkäkivut on vähentyneet ja on suunnilleen samalla unimäärällä fyysisesti virkeämpi olo (voi olla, että valotulvallakin on osuutensa). On löytynyt uusia lihaksia mäkiä ja portaita kavutessa, vartalon ääriviivat tuntuvat selkeämmin; huomasin jopa suunnittelevani lenkkareiden ostamista, täällä kun pyörii puistoissa niin monenlaista kyykkääjää ja joogaajaa että kukaan ei vilkaise toistamiseen yhtä ylimääräistä hyppelehtijää (ryppyotsaisen juoksutreenin, sammakkouinnin ja lootusasennot ortopedi kielsi aikoinaan lonkkaongelmien vuoksi). Liikuntaa haikailin kyllä kotimaassakin, mutta siellä kroppa protestoi ylimääräisiä ponnisteluja rytmihäiriöillä. No, veikkaan lenkkareiden jäävän haavetasolle, koska kyllä Converseillakin voi tarttua leikkipaikan viereiseen leuanvetotankoon.

Lapsetkin ovat asettuneet, tottuneet. Mukaan pakatuilla autoilla ja dinosauruksilla ei juurikaan leikitä, mutta en usko parin kuukauden vailla hirmuista lelumerta vahingoittavan niiden psyykettä. Ostoslistalla on muovailuvahat ja tarrakirjoja, jotta Aikavaraskin jaksaisi sisällä tehdä muutakin kuin vaatia Tuomas Veturia YouTubesta. Ulkona leikitään joka päivä ja matkalaukkuihin mahtuneet viitisentoista kirjaa ovat kovaa valuuttaa, erityisesti Unirosvosta sukeutui jo joulun tienoilla kova lukija, joka ainakin Miehen lukemana jaksaa kuunnella vartinkin mittaisen sadun.

Lopuksi pari Aikavarkaan kertomaa vitsiä:

Miksi Unirosvo lensi etelään lentokoneella?

- Koska hän ei jaksanut kävellä eikä osaa ajaa autolla. Hahaha, se oli vain vitsi!

Lentäviä koiria ei ole olemassakaan. Paitsi Ruotsissa! Hahahah, se oli vain vitsi!