25.5.2014 klo 8.41: 3775 g / 52 cm

Unirosvo on syntynyt.

Näin se meni - subjektiivisesti kertoen ja kännykän Bloggeria opetellen (siihen liittyen pahoittelut nurinkurin latautuneista kuvista):

Lauantaina petasin vauvansängyn ja kestovärjäsin olmit kulmakarvani. Turhaa puuhaa, ajattelin. Ehtivät ennen synnytystä pölyyntyä / haalistua. Illalla ahdisti: Unirosvo ei voi syntyä ennen kuin ollaan valittu kummit! Nimestä ei väliä, katsotaan miltä vauva näyttää, mutta kummit! No, löysimme kummit. Pesin hampaat. Menin nukkumaan. Lorahti. Ja koska flunssamaratonien karaisemana tiesin, miltä tuntuu raskaana pissata housuun, tiesin myös, miltä se EI tunnu.

Oli vartin verran sunnuntain puolella, rv 39+4. Hihitytti. Lorahtelu jatkui - jaaha, tosipaikka. Soitin synnärille; pitäisi tulla ja jäädä, mutta voisin rauhassa vielä syödä ja pakata.

Syödessä tietty bloggasin.

Supistukset - ne selkeästi aiempia erilaiset - alkoivat taksissa ja voimistuivat käyrää otettaessa. Taksi haisi edellisiltä asiakkailta (=viinalta) ja kuski tahtoi tietää, saako kätilön valita itse. Sisätutkimuksessa kohdunsuu oli kolme senttiä auki. Totesin itsekseni, että oli ollut oikea valinta jättää Mies kotiin lepäämään. Anoppi ehdittäisiin hälyttää Aikavarasta hoitamaan aamun tullen.

Kolmesta kuuteen: kolme pitkää, tylsää ja kipeää tuntia. Käytävän tallaamista, kylmäpussi alaselässä, valaistuva taivas, ikkunan takana ihmisiä palaamassa baarista.

Kuudelta uusi sisätutkimus, esittely uudelle ystävälle nimeltä Ilokaasu sekä tomera kehotus soittaa Mies paikalle, vaikka senttien perusteella en uskonut sitä itse vielä tarpeelliseksi. Soita, sanoi kätilö. Usko, tämä ei ole yhtä kuin sun ensisynnytys.

Mies ilmestyi ovesta tunnin päästä, toimitettuaan Aikavarkaan Mummilaan. Olin kehnoa seuraa. Takerruin ilokaasumaskiin parin minuutin välein. Supistusten pahin aallonharja kesti minuutin, hengittämiseen keskittyminen, ilokaasuhumala ja maskin puristaminen rystyset valkeina taittoivat tuskasta karmeimmat rosot, ne jotka houkuttivat repimään silmät päästä ja uikuttamaan kuin teurasnauta.

Uusi sisätutkimus. Ei tässä kuule anestesialääkäri ehdi enää paikalle, joten epiduraalitoiveen voit kuopata, ilmoitti kätilö. Aloin itkeä.

Laitettaisko kohdunkaulanpuudutus? kätilö ehdotti. Joo! Joo!

Oho, ei oo enää kaulaa jäljellä, ei voida puuduttaa mitään, kätilö totesi. Ponnista! Päälaki näkyy jo!

Itkin kovempaa. Pelotti. Tuntui että repeän joka ilmansuuntaan, myös väli-ilmansuuntiin. Pyysin, että Mies odottaisi käytävässä. Joku mussa tahtoi olla koilliseen repeävä teurasnauta mieluiten vain naisten kesken.

Käytävään kuultua mm.: Anteeksi! (että huusin kurkku suorana) Työntäkää se takaisin! (kun tuntui ettei pää synny ja olisi parempi leikata - tosiasiassa pää oli jo ulkona)

11 minuuttia. 1 tikki. 10 pistettä syntyjälle. Suihkun jälkeen istuin syömään ja vasta tarjottimen puolivälissä tajusin, että pystyin istumaan. Oho.

Synnytyskertomuksen stara (joka en suinkaan ole minä) on valitettavasti ollut vähän huonovointinen. Teknisesti ottaen terve (ja hämmentävästi blondi; odotin yhtä tummatukkaista ilmestystä kuin isoveljensä syntyessään), ei hätää, mutta ei se varmaan kivalta tunnu menettää ruokahaluaan lapsivesioksennusten takia, joutua lämpökaappiin turhan matalan ruumiinlämmön vuoksi ja tarjota kantapäitään pisteltäviksi verensokeriseurannan nimissä. Kaksi viimeistä ongelmaa selätettiin eilen. Tänään yökkäilykin on vaihtunut tavallisen oloiseksi kitinäksi, joka lakkaa kun ilmakupla poistuu joko suun kautta tai vaippaan. Oma vointini on merkittävästi parempi kuin Aikavarkaan synnyttyä - ja itse asiassa merkittävästi parempi kuin vielä lauantai-iltapäivällä...

Aikavaraskin kävi jo vilkaisemassa Unirosvoa. Vauvaa kiinnostavampia olivat käsidesipullot, arvotavaralokeroiden lapioavaimenperät ja mahdollisuus karata juoksemaan käytävälle. Ikävä jäi - toiveissa kotiutua huomenna, mikäli lastenlääkäri antaa 2-vuorokautistarkastuksessa siunauksensa. Ja sitten en ehdikään blogata tai käydä suihkussa muutamaan vuoteen.